Ankin kirjablogi

 "Miten Nelson tietää Ruthin naapurista? Judy miettii. Hän katsoo kuvaa tarkemmin, ja on tunnistavinaan jotain, mutta ei oikein saa kiinni, mitä. Jotain, joka herättää huolta." Elly Griffithsin pehmodekkarisarja on edennyt jo neljänteentoista osaansa, jonka nimi on Lukittu huone (Tammi 2023, suomentanut Anna Kangasmaa). On alkuvuosi 2020 ja koronapandemia iskee myös Isossa-Britanniassa. Ruth on ehtinyt sitä ennen löytää vanhan luurangon, joka herättää yhdessä miesopiskelijassa omituisen kiihkeitä tunteita. Nelsonin tiimi taas alkaa selvitellä joukkoa lievästi outoja keski-ikäisten naisten itsemurhia. Maan sulkutila tuo omat vaikeutensa poliisitutkintaan ja korona astuu konkreettisesti myös sarjan ydinhahmojen elämään. Olipa mukava päättää tämä vuosi Ruthin seikkailuihin. Kirja kulkee sinänsä tuttuja uomiaan eteenpäin, mutta kyllä kirjailija ainakin minua kykeni hämäämään. Ruthin uusi naapuri on mielenkiintoinen käänne sarjan loppumetreillä. Sarjan vanhat hahmot ovat jo niin

Meinasin jo jättää uuden Helmet-haasteen väliin, mutta lopulta se houkutteli liikaa. Alkutuntumalta kovin monta selkeästi vaikeaa kohtaa ei ole, joten toivon mukaan ei tarvitse kovin monta kirjaa pakottaa väkisin mukaan. Lisäksi minulla on kesken paksuhko romaani, joka sujahtaa mukavasti presidenttikohtaan.  Aloitan haasteen heti, en odota vuoden vaihtumista. 1. Kirjan nimessä on erisnimi  2. Kirjassa tehdään taikoja  3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja  4. Kirjassa on presidentti  5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi  6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle  7. Kirjassa rakastutaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen  9. Kirjassa joku karkaa  10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna  11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli)  12. Lastenrunokirja  13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu  14. Kirjassa harrastetaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää  16. Kirjassa on valokuvia  17. K

"Karila ei toivonut ensimmäistä kertaa, että olisi saanut tutustua tutkimuksen kohteena olevaan vainajaan ennen kuin kuolema tämän korjasi. Hän oli varma, että jos henkirikoksia tutkivat ihmiset olisivat tunteneet uhrit näiden ollessa elossa, useimmat tapaukset ratkeaisivat puolella siitä työmäärästä, joka niiden selvittelyyn nyt upposi. Tunne uhrisi, ja vastaukset kaikkiin kysymyksiin tippuvat kypsinä hedelminä suoraan syliisi. Siinäpä jälleen yksi rikosylikonstaapeli Karilan taajaan viljelemistä, itse kehitellyistä fraaseista." Joulun alla 2009 Helsingin väkivaltarikosyksikön rikosylikonstaapeli Ville Karilalle tulee myöhäinen keikka. Varakkaalla alueella asuva ikäneito makaa asuntonsa lattialla kuolleena. Päällisin puolin mikään ei näytä viittaavan rikokseen, mutta tarkkavainuinen Karila tunnistaa henkirikoksen sen uhrin nähdessään. Käy ilmi, että uhri Hannele Laine on elänyt varsin yksinäistä elämää, mutta iäkäs isä tietää tyttären elämässä olleen jo jonkin aikaa epäilytt

 "Jos tämä sisäsiittoinen sontaläjä olisi tv-sarja, se olisi sellainen painostavan pysähtyneisyyden leimaama sarja, jossa tekijöiden tavoitteena olisi True Detective -henkinen tyylikäs karujen laitamaiden kuvaus. Tekijät kertoisivat, että yksi sarjan päähenkilöistä on tämä kylä, jossa kaikki tietävät jotain, mutta kukaan ei uskalla puhua. Sitten aivan yllättäen sarjan budjetti leikattaisiin viidesosaan sovitusta ja rahan ja lahjojen puutteessa lopputulos olisikin Ylen lamakauden maalaiskomedia helvetistä. Eikäs edes kunnon helvetistä, vaan juuri sellaisesta kämäisestä helvetistä, jollaisen Säätäjä-Vitikainen väkersi helluntaiseurakunnan näytelmään toissa vuonna. Tästä maalaiskomediasta kuitenkin puuttuisi kaikki komedia ja draamakin olisi pelkää mökkiriitaa, tieriitaa, naapuririitaa ja perintöriitaa jostain rupisesta kuparipannusta." Pilvi Hämäläinen on luonut melkoisen keitoksen pikkukaupungin tärähtäneistä ihmisistä esikoisromaanissaan Cinderella (Otava 2022). Hämäläinen s

"Jokainen uneksii vuorien tuonpuoleisesta maasta. Siellä olisivat laaksojen lehdot ja rehevät virranrannat, suuret maalatut kylät pihlaja- ja koivukujanteineen, kukkivine tuomineen ja puutarhoineen. Siellä olisi kimmeltäviä suurjärviä, joiden rantahuviloissa seurueet juovat iltakahvia päivän painuessa. Siellä on teitä, iloisesti mutkittelevia teitä, joita pitkin kevytkulkuiset autot pyyhältävät kuljettaen ihmisiä vaihtelusta toiseen. Siellä on monisatavuotinen asutus, maisemat täynnä ihmiskätten rohkaisevia jälkiä: viljelyssarkoja, portteja, punaisia aitoja ja pellonpientareita askelen yli. Heidän kättensä jäljet muuttuvat viihtyisyydeksi vasta kymmenen kesän jälkeen." Veikko Huovista luin vähän aikaa sitten viimeksi, nimittäin Koirankynnen leikkaajan . Tämä lyhyempi kertomus Siintävät vuoret (Suuri Suomalainen kirjakerho/Otava 1981, alun perin WSOY 1959) on hyvin erilainen. Se on kuvaus nuoren miehen kaipuusta ja haaveista, joihin liittyy uteliaisuus "vuorien" eli

"Kirjamme kaikki kertomukset lähtevät liikkeelle siitä, mikä niissä on nykyään kiinnostavaa ja ajankohtaista. Miksi Preussin kuninkaiden kaupunkilinna on rakennettava uudelleen, tai miksi Berliinin muuri hävitettiin niin nopeasti, että siitä on vaikea löytää enää mitään alkuperäistä? Menemme paikan päälle ihmettelemään, missä se Hitlerin bunkkeri mahtoi oikein olla, tai missä ne natsit niitä kirjoja polttivat. Pitkästi meidän ei tarvitse kulkea. Jos asetamme Berliinin kartalle harpin kärjen Unter den Lindenin ja Friedrichstrassen risteykseen ja pyöräytämme siitä kahden kilometrin säteellä ympyrän, melkein kaikki kirjamme kohteet jäävät sen sisälle." Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän yhteisopas Berliiniin - Retkiä lähihistoriaan (Kirjapaja 2008) on retrospektiivinen paitsi itse tavoitteessaan kertoa historiasta, mutta myös siksi, että kirja itsessään alkaa olla jo vanha. Vuonna 2008 muurin murtumisesta oli kulunut vasta 20 vuotta, Merkel johti yhdistynyttä Saksaa hyvässä