Karin Slaughter - Menneisyyden jäljet

 "Vuosi vuodelta hän oli vihanut miestä, silloinkin kun rakasti miestä, hän oli vihannut tätä sillä lapsellisella tavalla, jolla toisinaan vihataan jotakin, mitä ei voi hallita. Mies oli jääräpäinen ja typerä ja komea, minkä vuoksi hän oli saanut anteeksi hemmetin paljon virheitä, joita jatkuvasti teki - samoja virheitä yhä uudelleen, koska miksi tehdä uusia, kun vanhat toimivat niin hyvin."

Karin Slaughterin Menneisyyden jäljet on psykologinen trilleri. Pääosissa on Andrea eli Andy, joka on elämässään väliinputoaja. Hän on 31-vuotias, asuu taas äitinsä luona, koulutus kesken, ei parisuhdetta. Toista näkökulmaa edustaa rikas Jane, joka on poikaystävänsä pauloissa, vaikka mitä tapahtuisi. 

Tarina alkaa, kun Andy joutuu äitinsä kanssa keskelle ampumavälikohtausta. Ampuja osoittaa Andyn äitiä aseella, mutta äitipä tappaa miehen kylmäverisesti veitsellä. Tapahtuu vielä muutakin, mikä pakottaa Andyn pakomatkalle halki Amerikan. Hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, minkä on äidistään tiennyt. Kuka Laura Oliver todella on?

Toisessa ajassa, vuonna 1986, Jane on sitoutunut terroristiseen toimintaan poikaystävänsä vuoksi. Konferenssissa Alex Maplecraftiksi tekeytynyt nainen ampuu ensin yhden paneelikeskustelun vieraan ja sitten itsensä. Tapahtumat tuntuvat vyöryvän päälle FBI-agentteineen ja kaikkine tulevine suunnitelmineen. Jane on paniikissa, mutta poikaystävän ote hänestä pitää. Kunhan vain Nick ei jättäisi häntä, muulla ei ole väliä.

Nämä kaksi näennäisesti irrallista tarinaa solmitaan hiljalleen toisiinsa. Lukija saa arvailla, mitä merkitystä 80-luvun tapahtumilla on nykypäivään ja Andyn äitiin. Arvasin pari juttua aika aikaisin, mutta en suinkaan kaikkea. 

Slaughter on jännitteen mestari. Monta kertaa paine oli niin voimakas, että minun oli pakko irrottautua kirjasta vähän puhaltelemaan ja tekemään jotain muuta. Silti palasin aina takaisin, koska oli pakko tietää, miten tarina päättyisi. Hermoni vain ovat välillä vähän heikot!

Kuten tavallista, Slaughter esittelee meille todella paskamaisia tyyppejä ja tyyppejä, jotka ovat paskamaisissa tilanteissa. Väkivalta on tässäkin romaanissa hyvin läsnä, mutta ei mässäilevällä tavalla. Samastuin epävarmaan Andyyn ja Janeen ja olin koko ajan huolissani heidän puolestaan. Tykkään siitä, että päähenkilöt ovat samastuttavia. Kirja on myös kummankin henkilön kehityskertomus.

Suosittelen jännityksen ystäville. Tykkäsin kirjasta kovasti ja luin sen aika nopeasti (sivuja oli yli 500).

Monika Fagerholm - Kuka tappoi bambin?

"Mutta Nathan kasvaa - ja hiljaisuuskin haihtuu, vaikka samaan aikaan jollain oudolla tavalla myös kasvaa.

Muuttuu uhkaavaksi.

"Time."

"Time" - Nathan tanssii tanssii yksin valtavan suurella lattiallasen musiikin tahtiin, Prince, aina Prince, Nathan rakastaa Princeä -

silmät kiinni

Ja avaa silmänsä kesken tanssin, näkee hänet ja huutaa - on mahdotonta paeta - "Grippee!"'

Monika Fagerholmin romaani Kuka tappoi bambin? on väkevä tarina hienommissa piireissä tapahtuneesta joukkoraiskauksesta ja sen seurauksista. Neljä nuorta poikaa raiskaavat tytön ja yksi heistä pitää häntä vielä vankinakin sen jälkeen. Fagerholm tutkii romaanissaan pienen rikkaan paikkakunnan tuntoja, kun rikos tulee ilmi.

Tämä romaani ei ole niin mystinen ja haastava kuin jotkut aiemmat Fagerholmin kirjat. Sama toisteisuus ja sanojen lumovoima on edelleen tallella, mutta kaikki on silti paljon normaalia kouriintuntuvampaa. Varmaan se on kirjailijan tietoinen valinta ihan aiheenkin takia.

Rikokset ovat ennenkin olleet Fagerholmin kirjoissa läsnä, muttei tällainen rikos. Itse tekoa ei onneksi kuvata kovin tarkasti, mutta tarpeeksi kuitenkin että alkaa iljettää. Yhtä paljon iljettää tekijöiden vanhempien puolustelu, oikeastaan koko yhteisön puolustelu. Nuoret pojat elämä elämässään eikä uhri mitenkään viatonta ollut. Leikki joka lähti käsistä. Kirjailija kuvaa kammottavan realistisesti tyypillistä raiskaukseen liittyvää keskustelua, jossa uhria ei koskaan kohdella puhtaasti uhrina.

Kirjan päähenkilöksi nousee Gusten, joka siis on mukana raiskauksessa. Kirjan alussa tätä ei sanota ihan suoraan, mutta rivien välistä sen ymmärtää. Gusten on ainoa tekijä, joka oikeasti kantaa syyllisyyttä mukanaan ja katuu. Gustenilla on myös kaikenjälkeinen maailma, Emmy, joka kuitenkin on jättänyt hänet toisen miehen takia. Myös Emmy pääsee ääneen, samoin hänen ystävättärensä Saga-Lill.

Näin kirjan luettuani pidän tyttöjen osuutta vähän irrallisena tässä kirjassa. Kirjan alkupuoli keskittyy voimakkaasti Emmyyn ja Gusteniin ja vasta noin keskivaiheilla päästään itse rikokseen. Tarina on kyllä lopussa eheä, mutta rikos herätti niin paljon tunteita, että tuo alkupuoli tuntuu nyt vähän pitkitetyltä. Fagerholmilla tosin on aina tapana hyppelehtiä sivupoluille ja kertoa tarina sirpale sirpaleelta, niin nytkin. Siinä on viehätystä, mutta välillä se turhauttaa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin pidin kirjasta, jos niin tässä tapauksessa voi sanoa (voiko?). Nyt aion kuitenkin pitää taukoa Fagerholmista ja lukea jotakin muuta. Palaan kuitenkin mielelläni näihin vinksahtaneisiin maailmoihin, joita hän kynästään luo.

Maaret Kallio - Voimana toivo

"Toivo on väkevä mielen ja elämän voima. Toivo auttaa pyrkimään kohti arvokkaampia tavoitteita, rakentamaan aktiivisesti hyvää elämää ja hellittämään kohtuuttomasta armottomuudesta. Ihmisillä on nykyajassa kovin armottomat odotukset itseään ja elämää kohtaan, mikä lisää osaltaan riittämättömyyden ja yksinäisyyden kokemuksia. Toivon näkökulma tuo tähän helpotusta: miten löytää armollisuutta itsestä, elämästä ja tavoitteista, mutta pyrkien silti tietoisemmin kohti hyvää elämää ja vaikeista asioista toipumista?"

Maaret Kallion tietokirja Voimana toivo vie lukijan perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on minulle merkityksellistä? Mitkä ovat arvoni? Mitä voin tehdä muiden hyväksi? Missä tarvitsen apua? Mitään perinteistä self helpiä tämä kirja ei totisesti ole.

Kallio kirjoittaa lempeästi ja jämäkästi yhtä aikaa. Pitkä kokemus psykoterapeuttina olosta on tutustuttanut hänet ihmisyyden koko kirjoon. Välillä sitä putoaa, terapeuttikin, ja tarvitsee toisten kannattelua. Kirja on jaettu muutamaan osioon: Tavoitteet, Tunteet, Toimijuus, Toipuminen, Toiset ja Tarkoitus. Kaiken ytimessä on meitä ja elämää kannatteleva toivon kokemus. 

Varsinkin Toimijuuden osuus oli minulle puhutteleva. Olen taipuvainen pelkäämään uusia asioita, jolloin helposti jään sivuun. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Myös osio Toiset herätteli ennen kaikkea ammatillisia ajatuksiani (olen opettaja). Mietin, mitä voin opettajana toimiessani antaa oppilaille ja toki myös kollegoille. Harva kirja herättää näin syvällisiä pohdintoja.

Myös ajatukset toipumisesta olivat väkeviä. Kallion lohdullinen sanoma on, että toipuminen on aina todennäköisintä. Se vain vaatii oman aikansa ja kivulle antautumisen. Tämän osion lukeminen oli suorastaan terapeuttista.

Kaiken jälkeen on hyvä muistaa, että koskaan ei ole valmiiksi, ei toivonkaan kanssa. Ihminen on aina keskeneräinen. Suosittelen lämpimästi kaikille tätä teosta.

Monika Fagerholm - Glitterscenen (Säihkenäyttämö)

 "Ridån som dras åt sidan. Ulla som sjunger: Skuffa inte din kärlek för långt, Eddie.

     Eller: Ulla står i fönstret. Står bara. Det finns en dörr på scenen, mit i fönstret, en dörr av glas. Hon har öppnat dörren. Står där, vid kanten, i vita kläder, skimrande. Det blåser. Står där bara, sjunger.

     I vinden: hut det blåser kring henne.

     Skuffa inte din kärlek för lång, Eddie. Sjunger Ulla Bäckström, skriker över Randskogen.

     Men allt oftare är det såhär också. Att: fågeln utflugen. Mörkt i Ullas fönster. Ulla är inte där man tror hon ska vara. Ulla överallt, Ulla över alla gränser."

Monika Fagerholmin romaani Glitterscenen on itsenäinen jatko-osa kirjalle Amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö). Tässä romaanissa pääsevät ääneen ne, jotka jäivät Amerikansa flickanissa sivuosiin: Solveig, hänen kauttaan Rita, Maj-Gun ja Suzette. Saamme myös lopullisen vastauksen amerikkalaisen tytön mysteeriin!

Lukukokemukseni oli monipolvinen. Ensin rakastuin, sitten vähän väsyin, sitten taas rakastuin. Fagerholm on ihana, mutta haastava. Kuten tuosta sitaatista näkee, kirjailijan tyyli kirjoittaa on omanlaisensa. Välillä on suoraa kerrontaa, mutta välillä tulee toisteisia osia, kuin mantroja, jotka tihentävät tunnelman. Rakastin näitä toistuvia lauseita, kuten "The hacienda must be built." "Kapu kai. De förbjudna haven." "Rosen som du kastade ut mig." "Kom och se mitt galleri." Jokin näissä ja monissa muissa lauseissa sai melkein ihon kananlihalle. 

Tästä kirjasta on myös vaikeaa kertoa järkevästi, koska se on niin mystinen tunnelmaltaan. Yritän kuitenkin. Kaikki kiertyy jollain tapaa amerikkalaisen tytön kuoleman ympärille. Virallisen tarinan mukaan tytön poikaystävä Björn työnsi hänet järveen ja tappoi sen jälkeen itsensä tajuttuaan mitä oli tehnyt. Mutta onko tässä totuus? Mysteeri kiinnostaa aina uusia ja uusia ihmisiä, usein traagisin seurauksin. Solveig ja Rita asuivat Björnin kanssa samassa talossa, "serkkutalossa" (kusinhuset). Siellä asuu serkkuisä, joka on ilkeä ja serkkuäiti, joka on ihana. Serkkuäiti ottaa siipiensä suojaan kaikki hylätyt lapset, kuten Solveigin, Ritan ja Björnin, heidän lisäkseen myös pojan nimeltä Bengt. Björnin kuoleman jälkeen taloon tulee Doris, joka on valoa valoa huolimatta karusta taustastaan. Myös Doris tutkii lapsena amerikkalaisen tytön kuolemaa.

Kuitenkin ison osan ajasta amerikkalaisen tytön mysteeri on taka-alalla. Eri henkilöiden elämää seurataan, ennen kaikkea Maj-Gunin. Hän tekee töitä kioskissa ja kirjoittaa sitaattikirjaa. Suzette saapuu kerran kioskille ja heidän välilleen viriää uudestaan ystävyys. Asiat kuitenkin menevät vikaan, kun Bengt palaa seudulle. Solveig taas on Suzetten työnantaja ja he siivoavat yhdessä alueen taloja.

Ei kuulosta oikein miltään? Kirjan erityisyys tuleekin siitä, että Fagerholm osaa kutoa kaiken tämän niin mystisesti ja jännittävästi. Kaiken arkisen lisäksi henkilöiden synkkiä salaisuuksia paljastetaan pala palalta. Eniten salattavaa on Suzettella, suurisilmäisellä kaunottarella, joita jotkut nimittävät Kuoleman Enkeliksi (Döden Ängel). 

Lukekaa itse! Jos vain kielitaito riittää, niin suosittelen tätä alkuperäiskielistä versiota. Kaiken maagisuus muhii nimenomaan ruotsin kielessä ja sen käytössä, vaikka myös suomennokset ovat erinomaisia. 

 

Karin Slaughter&Lee Child - Puhdasta kultaa

 

"Ihmiset luulivat aina, että selvittämättömiä tapauksia oli mahdotonta ratkaista. Ihmiset eivät olleet täysin väärässä, mutta Will oli huomannut, että ajankuluminen antoi usein todistajille uutta perspektiiviä. Se johtui useimmiten siitä, etteivät todistajat enää pelänneet. Öykkärit ja roistot, jotka olivat pelotelleet heitä, olivat joko kuolleet nuorena tai päätyneet vankilaan. Avioliitot olivat purkautuneet. Rakkaus oli ehtynyt. Maine oli menetetty tai saatu takaisin. Toisin sanoen pitkä aika saattoi antaa laajemman näkökulman menneisiin tapahtumiin."

Karin Slaughter ja Lee Child ovat yhdistäneet voimansa tässä Puhdasta kultaa -teoksessa. Slaughterin Will Trent kohtaa Childin Jack Reacherin. Will on lähetetty Fort Knoxiin, missä liittovaltion kulta säilytetään, jotta hän selvittäisi vanhan poliisimurhan. Jack Reacher taas on Fort Knoxissa paljastamassa rikollisrinkiä. Miesten tiet kohtaavat odotetusti, mutta ovatko he poliisitaustoistaan huolimatta samalla puolella? Ja mitä Fort Knoxista vielä paljastuukaan?

Tartuin tähän pienoisromaaniin alun perin siksi, että tykkään Slaughterista kuin hullu puurosta ja toisekseen halusin selättää lukujumini. Siihen pikkuruinen kirja taisikin vähän tepsiä. Teksti soljui helposti ja vaivattomasti; selvästi myös Lee Child on sujuva kirjoittaja. En huomannut missään vaiheessa minkäänlaista saumakohtaa, josta kirjailijan vaihtumisen olisi tajunnut. Oli myös mielenkiintoista tutustua pintapuolisesti Jack Reacheriin, minä kun en ole koskaan lukenut Childin kirjoja.

Valitettavasti kirjan tarina tuntui loppuvan kuin veitsellä leikaten. Naps. Yhtäkkiä se olikin siinä. Mitä tapahtui? Loppuiko kirjailijoilta idea kesken vai mitä ihmettä tämä merkitsee? Olen edelleen ihan ulalla.

Itse tarina oli ihan mielenkiintoinen. En tiennyt alun perin tällaisesta liittovaltion kultavarastosta mitään ja se tarjoaa kuin luonnostaan hyvän kasvualustan erilaisille salaliitoille ja dekkariaihioille. Kirjailijoiden syy törmäyttää hahmot keskenään on myös herkullinen: Willin kohde on Jack! Kerronnassa on myös ainakin Slaughterille ominaista psykologista tarkkuutta Willin kohdatessa eri henkilöitä. Kuitenkin tuo tarinan loppuminen kuin seinään pudottaa pisteitä roimasti. Ei niin voi tehdä!

Kirja ei kuitenkaan lopu vielä tähän, vaan mukana on Willin haastattelu (ihan hauska idea!), Willin tiedot ja pieni pätkä tulevasta (nyt jo ilmestyneestä) Slaughter-dekkarista Viimeinen leski. Jostain syystä nuo Willin tiedot oli jätetty kääntämättä. Sujuvasti englantia osaavana pääsin kyllä asioista kärryille, mutta sääliksi käy englantia huonosti osaavien lukijoiden puolesta. Miksi ihmeessä tämä osio on jätetty kääntämättä? 

Sen sijaan tuo pätkä Viimeisestä leskestä imaisi heti mukaansa. Täytyy lukea ehdottomasti tuo dekkari!

Suosittelen Slaughterin ja Childin faneille, heille tämä pienoispläjäys on selvästi suunnattu. Miinusta kuitenkin tulee tuosta lopusta ja Willin tietojen kääntämättömyydestä.

Lukujumi!

 Niin kuin humalaa voi seurata krapula, voi suurta lukuinnostusta näköjään seurata lukujumi.

Rakastan Monika Fagerholmia, mutta tätä kirjaa olen tankannut jo ties kuinka monta päivää enkä vieläkään ole edes täysin puolivälissä! Se ei johdu itse kirjasta, josta pidän, vaan tästä jumista. Toisaalta tekee mieli lukea, toisaalta ei. Tietysti vieraalla kielellä lukeminen vähän tuo raskautta, mutta en usko senkään olevan syy. En koe kieltä kovinkaan vaikeana, vaikka jokaikistä sanaa en tunnekaan.

Ehkä tässä on takana pari tympeämpää lukukokemusta. Varsinkin tuo Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä jumitti tympeydessään, vaikka kirja oli tosi ohut. Tarvitsisin ehkä jotain tosi helppoa? Mutta toisaalta haluaisin tietää, mitä Fagerholmin ihanille ja oudoille henkilöille tapahtuu... 

Kärsittekö te, hyvät lukijat, lukujumeista? Miten olette ratkaisseet tilanteen?

Laura Lähteenmäki - Sitten alkoi sade

 

"Mutta kun rukoilen uudestaan ja uudestaan, kun odotan itsekin ihan liikkumatta, alkaa vähitellen tapahtua se, mitä kirkossa aina: onnistun unohtamaan kaiken, isän, äidin, rahat, siskot, matkan tänne ja D:n. Unohdan jopa sen hirveän häpeän, joka painaa vatsaani ihan joka hetki ja töytäisee minut keveästäkin unesta hereille. Lun tunnen taas Jumalan rakkauden, tiedän, että selviän ja jaksan."

Laura Lähteenmäen romaani Sitten alkoi sade kertoo vuorotellen suomalaisesta Paulasta ja pakolaisnaisesta nimeltä Ojó. Paula on leskeksi jäänyt psykoterapeutti, jonka elämässä on hallitsemattomia ja ei-toivottuja muutoksia. Ojó taas on raskaana, ja hän on tehnyt vaarallisen matkan kotimaastaan Espanjaan, missä hän kohtaa suomalaisen Eevan.

En oikein tiedä, mitä sanoa tästä kirjasta. Sen lukeminen oli enimmäkseen pakkopullaa enkä oikein jaksanut innostua juonikuvioista. Takakannen lipareessa Lähteenmäkeä kehutaan pskologisesti oivaltavaksi ja ehkä se on tavallaan totta. Varsinkin Paulan kohdalla kuvataan tarkasti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Tästä huolimatta henkilöt jäivät minulle etäisiksi ja jotenkin paperinmakuisiksi. Korkeintaan Ojóa pääsi vähän lähemmäs.

Kuten arvata saattaa, henkilöiden tiet risteävät kirjan lopussa. Suhteessa Ojóon ratkaisu tuntui kuitenkin elokuvamaisen helpolta, liian epärealistiselta. Jokin tässä nyt tökki pahan kerran.

Jotenkin minua häiritsi myös kaiken latistava arkisuus. Ympäristöjä kuvaillaan tarkkaan ja ne toivat jotenkin painostavan arkisen tunnelman. Tähän kun vielä lisää päähenkilöiden mielensisäiset ongelmat, lopputulos oli jopa ankea. Sen takia teki melkein mieli jättää kirja kesken.

En osaa suositella. Tämä ei uponnut ollenkaan.