L.M. Montgomery - Anna-sarja (VII-IX) + yhteenveto

"- Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen - pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
  - Me lähdemme kaikki, huudahti Di innostuen Walterin kuvitelmaan, ja hän melkein uskoi näkevänsä salaperäisen soittajan varjon viittoillen lähestyvän laakson kultaisesta hämärästä.
  - Ei. Te jäätte tänne odottamaan, sanoi Walter, jonka suurissa kauniissa silmissä paloi outo hehku. - Te odotatte meitä takaisin. Emmekä me ehkä tulekaan, sillä emme voi tulla niin kauan kuin huiluniekka soittaa. Ehkä hänen soittonsa vie meidät maailman ympäri. Ja te vain istutte täällä ja odotatte."

Olen taas vieraillut Annan maailmassa ja nyt olen kolunnut sen läpi kokonaan. Kirjat imaisivat minut taas mukaansa, ja sehän on hyvän kirjallisuuden merkki.
    Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919, suomentanut Alli Wiherheimo, Wsoy 1972) jatkaa Annan perheen tarinaa ja keskittyy lähinnä neljään vanhimpaan lapseen. Jem, Walter, Di ja Nan elävät lapsuuden humussa ja leikkivät ihanassa Sateenkaarinotkossaan. He tutustuvat pian uuden presbyteeripastorin vilkkaaseen ja hieman ajattelemattomaan jälkikasvuun Unaan, Faithiin,  Jerryyn ja Karliin. Kirjailija kuvaa lasten mielenmaisemaa ja heidän sekä hassuja että traagisia kommelluksiaan.
    Montgomery on tunnettu kyvystään kuvata lasten maailmaa eikä suotta. Kuten Annan perheessäkin, myös tässä kirjassa lapset kokevat isoja ja pieniä kriisejä ja koettavat sopeutua aikuisten hallitsemaan maailmaan, jossa on otettava huomioon kaikenlaisia sovinnaisuuksia. Jälkimmäinen ei onnistu pastorin lapsilta aivan kivuttomasti, sillä he ovat saaneet kasvaa varsin vapaasti ilman kasvatusta. Pastori on kiltti, mutta omissa maailmoissaan haahuileva mies, joka suuresta isänrakkaudestaan huolimatta ei usein ymmärrä lastensa tarpeita. Niinpä lapsukaiset antavat kylälle juorujen aihetta varsin ylenpalttisesti.
    Pidin kovasti Faithista, jolla on hyvin temperamenttinen luonne. Temperamenttiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa ihailua. Faith myös erottuu joukosta, sillä hänen veljensä Karl ja Jerry ovat oikeastaan aika ohuita henkilöitä siinä missä Di, Nan ja Jemkin. Una on hauras, kiltti tyttö, joka Montgomeryn henkilökavalkadissa vastaa hieman Patin ystävää Betsiä ja Tarinatyttö-kirjojen Cecilyä. Tosin sillä erotuksella, että jälkimmäiset ovat sairaalloisia nuoresta asti.
Mary Vance taas on todellinen inhokkini. Orpotyttö on kerskaileva ja kaikkitietävä, mikä raivostuttaa minua. Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että hän tarkoittaa useimmiten hyvää, mutta aiheuttaa höpötyksillään muille lapsille arvaamatonta pelkoa ja tuskaa.
Walter on kuitenkin ehdoton suosikkini. Jo lapsena pidin tuosta haavesilmäisestä ja uneksivasta runoilijasta, jota kovinkaan moni ei ymmärtänyt. Pojan kauneudentaju ja rakkaus kaikkea elämän kauneutta kohtaan on mykistävää.
    Jostain syystä en kuitenkaan ollut tästä kirjasta aivan niin innoissani kuin alkupään kirjoista. Syy lienee se, että vanha tuttu Anna jää sivuosaan lasten varastaessa show'n. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi heistäkin; Montgomeryn tekstit ovat aina kiinnostavia ja ihania. Kuitenkin jäin kaipaamaan Anna opettajana -kirjasta tuttuja räiskyviä episodeja. Löytyy niitä onneksi sentään muutama, kuten Faithin puolustuspuhe kirkossa ja hänen raivokohtauksensa Norman Douglasille. Panenkin tähän pätkän tuosta mainiosta kohtauksesta:

"Pelottomasti tyttö tuijotti vihaisiin silmiin, joiden katsetta vain harvat kestivät.
   - Tulin sanomaan mitä teistä ajattelen, sanoi Faith kirkkaalla, kaikuvalla äänellä. - Minä en pelkää teitä. Te olette raaka, ilkeä, määräilevä ja epämiellyttävä ukko. Susan sanoo, että te joudutte varmasti helvettiin, ja tähän asti minä olen säälinyt teitä, mutta en nyt enää. Ei ihme, että teidän vaimonnekin kuoli, kun ei saanut uutta hattua kymmeneen vuoteen. Tästä lähin minä irvistän teille joka kerta, kun näen teidät. Aina kun kuljen takananne, tiedätte mitä tapahtuu. Isällä on kotona eräässä kirjassa paholaisen kuva, ja nyt minä menen ja kirjoitan teidän nimenne sen alle. Te olette vanha verenimijä, ja minä toivon, että saatte vielä syyhyn."

" - Siitä muistankin, että minä näin myös kummallisen unen, sanoi neiti Oliver poissaolevan näköisenä. - Se oli hyvin selvä uni, jollaisia joskus näen; se oli yhtä elävä kuin valvenäky.
  - Minkälainen se oli?
  - Seisoin Kotikunnaan kuistin rappusilla ja katselin Glenin suuntaan peltojen ja niittyjen yli. Äkkiä näin kaukana pitkän hopeanhohtoisen aallon. se vyöryi lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sitä seurasi jono valkoharjaisia pikkuaaltoja, samanlaisia kuin ne, joita joskus lyö rantahiekkaan. Glen näytti olevan hautautumaisillaan aaltoihin. Minä ajattelin: >>Eivät aallot tule toki Kotikunnaalle asti.>> Mutta ne lähestyivät yhä nopeammin, ja ennen kuin ehdin liikahtaa tai edes huutaa, ne löivät jo jalkoihini, ja kaikki hävisi niiden alle. Entisen Glenin paikalla vyöryivät nyt aavat vesimassat. Koetin vetäytyä taaksepäin ja silloin huomasin, että hameenhelmani oli märkä verestä, ja heräsin vapisten kuin horkassa. Hui, se oli ilkeä uni. Siinä oli jotain pahanenteistä. Olen huomannut, että tämäntapaiset unet ovat aina merkinneet jotakin."

Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920, lyhentäen suomentanut Kerttu Piskonen, Wsoy 1982) ei jatka suoraan Sateenkaarinotkon tarinaa, vaan hyppää noin yhdeksän vuotta ajassa eteenpäin. Lapsista on kasvanut nuoria aikuisia, ja pikkuinen Rillakin täyttää pian 15 vuotta. Eletään kohtalon vuotta 1914, vaikkei melko pinnallinen ja lapellinen Rilla sitä osaa aavistaakaan. Jokaisen elämä mullistuu, kun ensimmäinen maailmansota syttyy, ja Kanada lähtee Englannin tueksi. Nuorukainen toisensa perään lähtee sotaan huilunsoittajan laulu korvissaan.
    Olen aina pitänyt tästä osasta kovasti. Yksi syy on rakas muisto minusta ja mummosta lukemassa tätä äänen vuoronperään, kun olin yläkouluiän kynnyksellä. Toinen on Rilla henkilönä ja hänen kehityksensä; hupsusta tytönhupakosta kasvaa kypsä ja työteliäs nuori nainen. Rilla on luonteeltaan melkeinpä Annan vastakohta; hänellä ei ole kunnianhimoa, hän ei ole samalla tavalla kauneutta rakastava haaveilija eikä hän ole niin tohelo kuin hänen äitinsä nuorena oli tehdessään kotitöitä. Rilla kyllä haaveilee, mutta hänen unelmiaan voisi kutsua ehkä modernimmiksi. Vaikka Annallakin oli rakkaushaaveensa, hänen ajatuksissaan oli paljon luonnon ja satujen lumousta, joka ei ole Rillalle yhtä olennaista. Pidän siitä luonteenlujuudesta ja riuskuudesta, joka Rillasta vähitellen paljastuu. Hän on käytännöllinen ja reipas.
    Kirja on myös aina sävähdyttänyt minua sotateemansa myötä. Tietenkään en lapsena ollut erityisen hyvin perillä historiasta ja luulinkin kauan sodan olevan toinen maailmansota. Kuitenkin mummon lukuisat tarinat talvi- ja jatkosodan ajoilta sekoittuivat kirjaan ja toivat niihin erikoista omakohtaisuutta, joka oli jäljellä vielä nytkin. Lisäksi tällä lukukerralla sain enemmän irti yläkoulun ja lukion pohjalta. Kun kirjan alussa Susan jättää lukematta tylsän uutisen, jossa "arkkiherttua Ferninand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa", alkaa sydäntä kylmätä. Sodan merkit ovat selkeinä ilmassa ja särkevät nuoruuden ilon Rillan ensimmäisissä tanssiaisissa.
    Monet kohdat romaanissa ovat vaikuttavia. Saan aina väristyksiä selkääni lukiessani neiti Oliverin enneunista, jotka käyvät toteen. Lisäksi Maanantai-koiran uskollisuus ja ulvonta kuoleman edellä on hurjaa luettavaa. Moni varmaankin tuhahtaa moiselle yliluonnollisuudelle, mutta minä uskon jollain tapaa tuollaisissa tapauksissa olevan perää. Oli miten oli, ne tuovat mukavaa lisämaustetta tarinaan.
    Vaikuttavuutta tulee myös ihmisten surusta ja tuskasta, jonka kirjailija on onnistunut kuvaamaan ilman häiritsevää melodramaattisuutta. Perheenjäsenten ja rakastettujen pelko ja kauhu miestensä ja poikiensa puolesta on raastavaa luettavaa aina ja valitettavasti todellisuutta joka päivä jossain päin maailmaa.Walterin kohtalo järkytti minua lapsena ja surettaa se vieläkin. Toisaalta nykyään en enää osaisi kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Häntähän kuvattiin jo lapsuudesta kertovissa kirjoissa kuin toisesta maailmasta tulleeksi. Hän on niitä, jotka ovat ikään kuin liian herkkiä ja puhtaita tähän maailmaan. Walterin kohtaloon liittyen Unan salainen ja loputon suru on hirvittävää - en ymmärtänyt sitä aikoinaan. Walter ei koskaan saa tietää tytön tunteista eikä heillä ole rakkaustarinaa, mikä merkitsee sitä, että Una ei voi koskaan ilmaista suruaan julkisesti ja saada lohdutusta muiden naisten ja tyttöjen tapaan.
    Onneksi kirja ei ole pelkkää itkua ja murhetta, vaan siinä on myös arkipäivän valoa ja kommelluksia. Rillan mielipiteet eivät aina mene yksi yhteen muiden Punaisen Ristin järjestön tyttöjen kanssa ja joutuupa hän nielemään katkeraa kalkkiakin pistävän kielensä vuoksi. Omat vaivansa ja ilonsa tuo myös puoliksi orpo Jims, joka hiljalleen sulattaa Rillankin sydämen.
     Kotikunnaan Rilla on siis mielestäni kaikin puolin onnistunut romaani. Onhan siinä ehkä melko korostunutta isänmaallisuutta mukana, mutta sen voi antaa anteeksi. Sen lopetuskin on yksi onnistuneimmista kirjojen lopuista, mikä on melko paljon sanottu.

Viimein tuo paljon puhuttu Anna-sarjan päätösosa! Olin odottanut sen lukemista kauan ja sen vuoksi luinkin sarjan uudestaan, jotta tapahtumat olisivat tuoreessa muistissa.
    Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted 2009, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, Wsoy 2010) on kaksiosainen päätös Annan ja hänen perheensä tarinalle. Romaani koostuu novelleista sekä Annan ja Walterin runoista. Ensimmäinen osa ajoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin lapset olivat vielä pieniä, toinen osa puolestaan toisen maailmansodan aikaan. Runoja rytmittävät Annan perheen kommentit niistä, mikä pitää kirjaa paremmin kasassa.
    Voi, valitettavasti jouduin hieman pettymään. Kirja ei aivan täyttänyt odotuksiani. Onhan se suloinen, täynnä ihania runoja ja hyviä novelleja, mutta jotenkin kaipasin enemmän itse Blythen perhettä. Heitä tosiaan siteerataan novelleissa alvariinsa, mutta heistä itsestään ei kerrota kovin paljon. Kirjassa on myös hieman synkkä tunnelma, mikä ei toisaalta ajankohtaan nähden ole outoa. Silti se jotenkin suretti, sillä sarjassa on aina kuitenkin ollut päällimmäisenä tietty toivo ja ilo. Lisäksi suurin osa novelleista oli tuttuja jo Tie eiliseen -kokoelmasta.
    En silti väitä kirjaa ollenkaan huonoksi. Siinä todella on hetkensä, ja on toisaalta virkistävää, että perheen täydellinen julkisivu saa pieniä säröjä, kun gleniläiset pääsevät ääneen. Kaikki eivät suinkaan pidä Annasta, mikä on hyvä. Annaa on minusta aina hieman vaivannut liiallinen täydellisyys. On toisaalta myös mukava lukea muista kyläläisistä, ovathan he osa kirjojen maailmaa. Tosin parissa kohtaa uskottavuus hieman horjahtelee, kuten Hupsuutta ja hurskautta -novellissa, jossa nainen huijaa kaikkia esiintymällä liikuntakyvyttömänä.
    En oikein osaa sanoa tästä muuta. Olen todella iloinen, että kirja lopultakin julkaistiin ja että se on päätösosa, sillä Kotikunnaan Rillassa ei ole päätösosan tunnelmaa. Tämä on omalla tavallaan napakka lopetus Annan tarinalle. Silti pettymys hieman kirpaisee.

Kokonaisuutena sarja on todella hyvä, parhaimpia kirjoja maailmassa. Annan kehitys on loogista ja uskottavaa ja hänen maailmansa on kerta kaikkiaan ihana. Montgomeryllä on ollut poikkeuksellinen lahja nähdä kauneutta siinä missä huumoriakin. Ihmistuntemuksessa hän on lyömätön. Anna opettajana ja Annan perhe on kirjoitettu jälkikäteen ja monien mielestä niissä on välityön makua. Itse en aivan yhdy tähän. Anna opettajana nousi minulle koko sarjan parhaimmaksi, sillä siinä Anna on vielä pääosassa ja Montgomeryn ilkikurinen huumori kukkii siellä sun täällä. Annan perhe ei kieltämättä yllä aivan muiden osien tasolle, mutta silläkin on minusta paikkansa sarjassa. Sateenkaarinotko ei myöskään ollut parhaimmistoa, mutta hyvä romaani siitä huolimatta. Vaikka päätösosa ei lumonnut minua, sai sarja tosiaan arvoisensa päätöksen. Sarjan uudelleenlukeminen ei todellakaan ollut ajanhukkaa!

L. M. Montgomery - Anna-sarja (IV-VI)

Ihastuttavat Anna-kirjat sulostuttivat viime viikkoani. Satuin kirjastossa törmäämään oikeaan hyllyyn ja aloin hetken mielijohteesta lukea sarjan neljättä osaa, johon viime kesänä jäin. Turha mainitakaan, että innostuin taas ja lainasin pian kaksi seuraavaa osaa.

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) kattaa kolme vuotta Annan elämästä Summersiden rehtorina. Hän kirjoittaa kirjeitä Gilbertille, joka on romaanissa muutoin lähes poissaoleva. Anna on vielä nuori ja joutuu jos jonkinmoisiin kommelluksiin.
    Tämä osa ei ollut jäänyt minulle kovin hyvin mieleen, mikä ihmetyttää nyt toisen lukukerran jälkeen. Kirjahan on täynnä hauskoja sattumuksia! Anna on viehättävä henkilö; hyväsydäminen ja aina valmis auttamaan niitä, joiden katsoo tarvitsevan apua. Kirjan aikana yksi jos toinenkin pari päätyy naimisiin Annan avustuksella. Esme Taylorin ja ja herra Carterin juttu on suosikkini. Koko liitto on mennä mönkään, kun Esmen isä murjottaa mitään puhumatta koko illallisen ajan ja kaikki pelkäävät, ettei Carter sen jälkeen tohdi kosia Esmeä. Anna kuitenkin pistää tuulemaan ja pamauttaa Esmen isän tulleen kuuroksi. Tapahtumat lähtevät vyörymään arvaamattomasti ja ilkikuriset sisaret Trix ja Pringle kertovat isästään aivan päättömiä asioita - tai ainakin vihjaavat niin. Lopulta isä hermostuu täysin ja lakkaa mykkäkoulunsa raivonpuuskaan. Hän ei kuitenkaan ole huumorintajua vailla, vaan alkaa auttamatta nauraa tilanteelle, ja tunnelma muuttuu lämpimäksi.
    Juuri tällaiset seikat tekevät Montgomeryn kirjoista niin hyviä. Hänellä on todellakin ollut silmää huumorille, ja nautin siitä täysillä. Kirjoihin on ripoteltu hauskoja sattuvia puheenparsia milloin kenenkin suusta. Parhaimmat möläytykset tulevat ärsyttäviltä ja epämiellyttäviltä ihmisiltä, joita on pitkin poikin kirjaa. Montgomery on osannut löytää inhottavista henkilöistä heidän koomisuutensa, kuten esimerkiksi Nenä-tädistä, joka on varsinainen pahanilmanlintu - häissäkin:
>>Suokaa anteeksi hänelle, neiti Shirley. Hän ei ole tottunut menemään naimisiin. No, täytyy vain toivoa, ettei sulhanen näytä ahdistuneelta, niin kuin niin monet alttarilla näyttävät. Kai heillä saattaa olla ahdistunut olo, mutta tarvitseeko sitä niin selvästi näyttää. Ja täytyy vain toivoa, että hän ei unohda sormusta. Upton Hardy unohti. Hänet ja Flora piti vihkiä verhotangon renkaalla. Mutta minäpä käyn vilkaisemassa häälahjoja uudestaan. Te olette saaneet paljon hyviä lahjoja, Sally. Täytyy vain toivoa, ettei niiden lusikoiden kiillottaminen ole niin vaikeaa kuin arvelen.>>

Vielä pahempi on Ernestine Bugle, joka ei löydä mistään eikä kenestäkään mitään hyvää. Vieraillessaan Annan täysihoitolassa hän todella panee parastaan:
>>Eikä nauramisessa sinänsä mitään pahaa ole, neiti Shirley, ei niin kauan kuin on nauramista, mutta pahoin pelkään, että härnäätte sallimusta olemalla niin hilpeä. Muistutatte kovasti edellisen kirkkoherran vaimon tätiä... hän jaksoi nauraa koko ajan, mutta niin vain halvasi hänetkin. Se on se kolmas halvaus joka vie hengen.
Ettei vain Lowvalen uusi kirkkoherra olisi huikenteluun taipuvainen. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin heti Louisylle: 'Pahoin pelkään, ettei mies voi olla tanssimatta, jos hänellä on tuollaiset jalat.' Kai hän on lopettanut tanssimisen ruvettuaan kirkkoherraksi, mutta pahoin pelkään, että se on sukuvika.>>

Anna-kirjoissa on sekin hyvä puoli, että ne antavat elämään uuden suhtautumistavan. Anna on sopivasti optimistinen ja huumorintajuinen, ja hänen maailmankatsomuksensa tarttuu aivan huomaamatta. Elämä on tietysti täynnä ikäviä ja surullisiakin asioita, mutta niissä ei ole syytä rypeä. On kuitenkin niin paljon ilon ja naurun aihetta. Aion vakaasti yrittää suhtautua inhoamiini ihmisiin "montgomerylaisittain" etsien heistä sen koomisuuden, minkä ärsyttävät piirteet ja tavat heihin usein tuovat.

Pahoitteluni, kuva ei suostu näkymään oikein päin...

 Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917, Suomentanut Hilja Walldén, Wsoy 2008) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen romaani jäi. Vihervaaralla käy kuhina, sillä Anna ja Gilbert ovat menossa naimisiin. Häiden jälkeen he muuttavat Neljän tuulen niemeen, Haavemajaansa. Siellä aviopari viettää ikimuistoisia aikoja kokien onnea ja tuskaakin.
    Viidennessä osassa Montgomery pääsee vauhtiin, mitä ihmistuntemukseen ja pikkukylän nurkkakuntaisuuteen tulee. Ihmiset tietävät toisistaan kaiken - tai luulevat ainakin niin - ja juorut liikkuvat yltympäriinsä. Asukkailta vaaditaan tiettyä sovinnaisuutta ja normien mukaista käytöstä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa erityisesti tapakristillisyyttä. Tällaisista aihioista kirjailija saa kaiken irti; tärkeilystä, pikkusieluisuudesta, mutta myös hyväsydämisyydestä. Pidän siitä, miten lempeitä Montgomeryn luomat maailmat oikeastaan ovat. Ne ovat myös varsin elämänmakuisia, sillä niissä on edustettuna elämän koko kirjo. Tietysti niissä on tiettyä epäuskottavuuttakin - valitettavasti elämässä kaikki ei suju aivan niin kuin Annan maailmassa - mutta sen antaa mielellään anteeksi.
    Kirjassa on myös paljon kauneutta, kirjailijahan on tunnettu lumoavista luontokuvauksistaan. Sitä paitsi hän on keksinyt maailman hienoimman ilmaisun sielunsisaruudelle; "he, jotka tuntevat Joosefin"!
"- Te olette nuori ja minä olen vanha, mutta luulen että meidän sielumme sittenkin ovat samanikäiset. Me olemme molemmat niitä ihmisiä, jotka tuntevat Joosefin, kuten Cornelia Bryant sanoisi.
   - Tuntevat Joosefin? Toisti Anna hämmästyneenä.
   - Niin. Cornelia jakaa kaikki ihmiset kahteen ryhmään, niihin jotka tuntevat Joosefin, ja toisiin jotka eivät tunne. Jos joku ajattelee suunnilleen samalla tavalla kuin te, harrastaa samoja asoita, ymmärtää samanlaista leikkiä - niin, silloin hän on niitä, jotka 'tuntevat Joosefin'."
Luulenpa tietäväni muutaman rakkaan henkilön, jotka myös tuntevat Joosefin! Vaikkeivat olekaan uskonnollisia (kuten en minäkään).

Anna omassa kodissaan on selvästi kypsempi kuin aiemmat osat. Annan kehityskaari etenee jäntevästi ja aikuisuus tuo eteen myös tragedioita, joista kauhein on esikoisen kuolema. Anna tapaa myös onnettoman rouva Leslie Mooren, jonka elämää leimaavat jatkuvat vastoinkäymiset. Silti kirjan perusvire on hyvin optimistinen ja onnellinen, niin kuin pitääkin olla. Surut eivät helpota ainakaan pessimismillä.
    Kirjassa esitellään myös yksi suosikkini, neiti Cornelia, armoitettu miesteninhoaja. Hänen juttunsa pitävät huolen siitä, ettei huumori jää sivuun tässäkään osassa:
"- Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon hyviä ihmisiä kuolee alinomaa? Oikein säälittää. Tässä on kymmenen kuollutta, hurskasta ja esikuvallista väkeä kaikki tyynni, yksin miehetkin. Tuokin tuossa, ukko Stimson - >>laaja ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoaan>>. Siunatkoon, tuo mies oli kahdeksankymmenen, ja kaikki jotka hänet tunsivat ovat jo vuosikymmeniä toivoneet pääsevänsä hänestä. Hänellä oli naamakin kuin kuolinilmoitus. Lue sinä näitä palstoja, kun olet surkealla tuulella, Anna. Jos sinulla on vähänkin huumorintajua, ne piristävät mieltäsi, usko pois. Vanhanapiikana voin jo etukäteen nauttia siitä, ettei minun kuolinilmoituksessani ole tuota sanahirviötä 'jälkeen jättämä'. Minustapas ei tule kenenkään miehen 'jälkeen jättämää'."

Annan perhe (Anne of Ingleside 1939, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) harppaa ajassa useita vuosia eteenpäin. Anna on ja Gilbert asuvat Kotikunnaalla ja ovat suurperheen vanhempia. Kirjan sivut täyttyvätkin pitkälti lasten hupsuilla ja hassuilla kommelluksilla.
   Annan perhe on ihana kuten muutkin sarjan osat, mutta aivan niin korkealle se ei yllä. Sitä lukee mielellään, mutta siinä on rahtusen liikaa epäuskottavuutta. Anna on kovin täydellinen äiti. Lapset kertovat hänelle kaikki murheensa ja ongelmansa, ja hän osaa aina sanoa juuri oikeat sanat ja suhtautua ymmärtäväisesti. Hän on hyväntuulinen ja kärsivällinen, vaikka hänellä on sentään kuusi lasta! Lapsetkin ovat silmiinpistävän kunnollisia ja kilttejä. He kyllä silloin tällöin tekevät kolttosia, mutta ovat siitä huolimatta vähän liian hyviä. Perheen arki poikkeaa ainakin nykypäivästä melko paljon. Kuinka moni kuuden lapsen kotiäiti voisi olla niin kärsivällinen kuin Anna?
   Tästä huolimatta kirja on ihana. Lapset keksivät kaikenlaista hupsua ja vaarallistakin, kuten Walter ja Di, jotka molemmat kävelevät yökyläpaikastaan keskellä yötä kotiin kylmässä säässä. Montgomeryllä on myös ymmärrystä lasten maailmaa ja heidän eriskummallista logiikkaansa kohtaan. Lukiessa muistin omiakin hassuja ajatuksiani. Lapsethan pelkäävät usein outoja asioita eivätkä osaa laittaa niitä oikeisiin mittasuhteisiin.
Sain myös muistutuksen koulutyttöjen raadollisesta maailmasta; huijareita ja pinnallisia ystävyksiä on nykymaailmakin pullollaan. Valitettavasti tiedän Jenny Pennyn kaltaisen ihmisen, joka keksii päästään aivan järjettömiä tarinoita saadakseen huomiota.
   Ehkäpä ajattomuus on yksi syy, miksi näitä kirjoja yhä luetaan. Elämän peruspilarit, syntymä, parisuhde, kuolema, elämän pienet ja suuret tapahtumat, ovat aina olleet olennaisia ihmisille. Vaikka ympäröivä maailma ja kulttuurikin muuttuu, on tiettyjä pysyviä asioita. Toisaalta taas Anna-kirjoissa on ihanaa vanhanaikaisuutta. Lukiessani haaveilin useasti, että pääsisipä hetkeksi tuohon maailmaan, jossa taloissa loimottaa takkatuli, naiset pukeutuvat hameisiin, melkein kaikkia teititellään ja yhteisöllisyys on voimissaan. On tietysti totta, ettei elämä silloin(kaan) ollut mitään ruusuilla tanssimista ja moni asia on nyt paremmin. Silti en voi estää pientä haikeutta tietäessäni, että tuo aika on peruuttamattomasti ohi.

En ymmärrä, miten pystyin olemaan näin kauan ilman Annan maailmaa! Nämä kirjat ovat kirjallisuuden parhaimmistoa, ja niistä saa jokaisella lukukerralla lisää irti. Näissä kirjoissa on jotakin, mitä kutsun sielunmaisemakseni; minä ymmärrän tällaisen maailman. En voi myöskään kehua liikaa kirjojen kieltä. Valloittavaa, rikasta suomen kieltä! Lukiessa huomaa, miten oma sanavarasto aivan varkain laajenee ja koen halua käyttää monia nyt jo harvinaseksi käyneitä ilmaisuja. Olen parantumaton "kielinatsi" ja suren kielemme köyhtymistä. Kunpa tietäisin keinon, jolla saada kaikki suomalaiset lukemaan näitä kirjoja! Ne tekevät hvää monella tavalla.
   Lopuksi on mainittava, että aina ennen Runotyttö on ollut minulle läheisempi; ajattelin aina etäisemmän ja pidättäytyvän Emilian olevan enemmän minunlaiseni. Nyt olen toista mieltä. Olen alkanut huomata olevani sittenkin enemmän Anna, mikä on mahtavaa. Kyse ei oikeastaan ole luonteesta, vaan asenteesta elämää kohtaan. Ja asenteethan ovat aina muutettavissa.