lauantai 31. joulukuuta 2011

Siiri Enoranta - Gisellen kuolema

"Linnea oli kevätmyrsky, hän paiskoi vihmovaa raesadettaan minua päin ja samalla taipui tuulessa nuorena koivuna. Minua pyörrytti mutta en voinut sulkea silmiäni, minun täytyi saada katsoa Linnean silmiä joiden pohjalla kuivakukat kytivät ja kultakalojen kyljistö liekkien valo heijastui."

Tämän kirjan olen halunnut lukea siitä lähtien, kun siitä sain tietää K-blogin Jennin kautta. Kustantajan teksti sai kylmät väreet selkään ja minä tiesin, että tämä kirja on saatava käsiin. Valitettavasti sitä ei jostain syystä hankittu kirjastoon ja olinkin varsin epätoivoissani. Juuri joulun alla sain kuitenkin piristävää s-postia Sallalta; hän lupasi lähettää kirjan minulle, vieläpä aivan ilmaiseksi! Vielä kerran suuret kiitokset sinulle, Salla. :)
Minulla ei ole tapana käyttää takakansitekstejä arvioissani, vaan pyrin kuvailemaan keskeisiä asioita omin sanoin. Nyt teen kuitenkin toisen kerran poikkeuksen ja laitan sen takakannen kuvauksen, onhan se se sama, joka minut houkutti lukemaan. Sitä paitsi todella järisyttävistä kirjoista ei koskaan osaa sanoa mitään, ainakaan niin hyvin kuin haluaisi.
"Linnea palaa kotiin hiukset ballerinanutturalla, vaikka selvää on, ettei hän tanssi enää koskaan. Joel on pysähtynyt odottamaan häntä kahdeksan vuotta aikaisemmin, jäänyt lastenhuoneen lattialle istumaan leluauto kädessään. Linnea on vaarallinen, Linnea on kipinöivä, Linnea on kukka jolta on taitettu niska. Joel on ainoa joka antaa hänen olla sellainen kuin on, oli se sitten mikä tahansa Linnean eri peilikuvista. Tulevaisuus syöstään mahdottomaan kurssiin, ja järvenselällä kuikka huutaa."
Kirja on varsin lyhyt, 151 sivua, mutta se riittää. Linnea, polvensa loukannut ja sitä myöten entinen lupaava ballerina, palaa kotiin jossa kukaan ei osaa olla oma itsensä. Vanhemmat ikään kuin leikkivät vanhempia eikä kukaan tunne oloaan hyväksi. Tarinaa kerrotaan pitkälti Linnean isoveljen Joelin näkökulmasta. Sisarukset ovat etääntyneet välimatkan myötä, mutta asia alkaa hiljalleen muuttua...
     Teos vetäisi minut hetkessä mukaansa. Se on kirjoitettu todella sujuvasti eikä yhdellä sivulla ole paljonkaan tekstiä. Aloitin tämän aatonaaton iltana ja samana yönä luin sen loppuun, niin hyvä se oli. Se herätti paljonkin ajatuksia ja mietteitä. Jos et halua spoilereita, jätä lukeminen viimeistään tähän!
      Suurin teema on tietysti insesti, sisarusten välinen suhde, joka lähenee huippuunsa kesämökin aitassa. Täytyy sanoa, että koin varsin ristiriitaisia tunteita lukiessani. Toisaalta insesti ällötti minua, mutta huomasin myös symppaavani sisaruksia, joiden suhteella ei yksinkertaisesti voinut olla tulevaisuutta. Olen jonkin verran pohtinut tätä insestiasiaa ja en voi olla ajattelematta, ettei minulla ole minkäänlaista oikeutta tuomita. Luonnottomaltahan se useimmista ihmisistä tuntuu, mutta mitä me aiheesta tiedämme? Länsimaissa on totuttu ajatteluun "jokainen tehköön mitä huvittaa, kunhan ei vahingoita sillä muita". Vahingoittaako insesti ketään? Vanhemman ja lapsen välinen epäilemättä, mutta kahden sisaruksen? Minkä he tunteilleen voivat? Mitä tästä pitäisi ajatella? 
Ehkäpä suurin syy ajattelulleni on oma seksuaalisuuteni. Tässäkin maassa on monia monia ihmisiä, joiden mielestä "harjoitan luonnottomuutta" ja olen päästäni vialla ja jotenkin väärä pitäessäni omasta sukupuolestani. Sitä kautta tuntuu tekopyhältä mennä osoittelemaan sormella niitä, jotka saavat niskaansa miljoona kertaa suurempaa yököttelyä ja suoranaista vihaa. Niin, nämä eivät ole helppoja asioita.
      Pystyin samastumaan Joeliin aika pitkälti, vaikken itsekään varsinaisesti tiedä, miksi. Hänen elämänsä on erilaista kuin omani runsaahkoine ryyppäämisineen ja etäisine vanhempineen. Joelin ja Linnean vanhemmat eivät todellakaan muistuta omiani ja hyvä niin. En kuitenkaan osaa inhota ketään henkilöistä. Kaikki ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan eksyneitä itseltään ja muilta. Isä on lakannut masennuksen myötä kirjoittamasta ja on sitä kautta lähellä Linneaa, pystymättä kuitenkaan auttamaan. Isä on hyväksynyt tilanteensa, mitä Linnea ei voi käsittää. Hänen unelmansa myötä kuoli myös tulevaisuus. On hurjaa, miten tyttö on elänyt vain baletille, omistautunut sille täysin. Täydellisyyden tavoitteluun oli myös helppoa samastua, samaa vikaa löytyy itsestänikin. Tietyllä tavalla koin Linnean ihannekuvana, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Baletista tuli mielleyhtymiä Black Swan -elokuvaan. Kuten siinäkin, myös tässä tapauksessa täydellisyyden tavoittelu väistämättä tuo onnettomuutta.
     Enorannan valttikortti löytyy ehdottomasti kielestä ja erityisesti rytmistä. Lauseet ovat välillä varsin lyhyitä ja sitten taas hengästyttävän pitkiä. Hänen tyylissään on jotain samaa Sofi Oksasen kanssa. Kikkailua on juuri tarpeeksi eikä se ärsytä. Molemmat käyttävät tehokeinona pilkkujen poisjättöä, joka tuo rytmiin nopeutta, kuten tässä: "Yksikään suortuva ei ollut karannut kasvoille, yksikään hius ei ollut väärässä paikassa, ja se nuttura oli kaikkea sitä mitä Linneasta luulin ja kaikkea sitä missä olin väärässä. Että hän on kiltti rauhallinen asiallinen kurinalainen tylsä." 
     Tästä kirjasta saisi epäilemättä irti vaikka mitä, mutta olkoon tämä nyt tässä. Suosittelen erittäin lämpimästi! Minun täytyy selvästi lukea kirjailijan kaksi edeltävää romaania, Omenmean vallanhaltija ja Nukkuu lapsi viallinen. Enorannassa on epäilemättä potentiaalia vaikka mihin!

Joulukuun luetut ja vuoden 2011 kohokohdat

Kas niin, olen ollut kauan päivittämättä, sillä olo ei ole ollut mikään hohdokkain enkä ole jaksanut panostaa blogiin. Eilen yritin tosin tehdä musiikkihaastetta, mutta netti jumitti niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Youtube ei tällä hetkellä ole jostain syystä kaveri.
Hiljaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi olen kyllä lukenut varsin paljon, tosin joukossa on kolme lastenkirjaa ja yksi nuortenkirja. Arvio on tällä hetkellä vain Brontësta eli tehtävää riittää...
  • Charlotte Brontë - Professori
  • Timo Parvela - Ella ja Äf Yksi & Ella ja jättipotti
  • Kirsti Kutila - Muorimenninkäisen tarinoita
  • Camilla Läckberg - Jääprinsessa
  • Siiri Enoranta - Gisellen kuolema
  • Anu Holopainen - Boreaksen lapset
Toisin sanoen seitsemän kirjaa, mikä on minulle iso määrä. Kaksi kirjaa vieläpä jätin kesken, nimittäin Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan ja Rainer Maria Rilken Duinon elegiat. Edellä mainittu oli tylsä ja viimeksi mainitusta en tajunnut hönkäsen pölähdystä. Jospa minäkin opin jättämään kirjoja tarvittaessa kesken! Näiden kohdalla en tuntenut edes syyllisyyttä. Aika on rajallinen eikä kaikkea haluamaansakaan ehdi lukea.
Nämä luetut puolestaan ovat kaikki oikein hyviä! Noista lastenkirjoista tuskin saan väännettyä arviota, mutta kolmesta viimeksi mainitusta meinaan ne pikapuoliin tehdä. Brontëa kehuinkin jo arviossa, olen iloinen että luin sen. Jääprinsessa oli oikein vakuuttava ja koukuttava. Gisellen kuolema on selkeästi ylitse muiden. Se oli järisyttävän voimakas pieni kirja, jonka luin aatonaaton iltana melkein putkeen. Holopainenkaan ei pettänyt, Boreaksen lapset oli hyvä lukukokemus myös. Siitä(kin) lisää myöhemmin.

Ohhoh, taas on uusi vuosi! Muistan niin selkeästi, kun tein tämän koosteen viime vuonna. Muistan Aila Meriluodon elämäkerran maanisen lukemisen ja sen tunnelman. Se oli hieno uusi vuosi. Saa nähdä, miten tänään menee.
      Tänä vuonna on ollut paljon hienoja kirjoja. Miten näistä voi valita vain muutamia, yhdestä parhaasta nyt puhumattakaan? Yhtä parasta en edes yritä, mutta tässä sekalaisessa järjestyksessä vuoden parhaimmat:
Hyvää uutta vuotta 2012 kaikille!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XX

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta  
19 - Kappale lempialbumiltani  
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Kappas, kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen. Tähän toimii kyllä parhaiten Children of Bodomin Sixpounder. Biisi vain on loistavaa mättöä alusta loppuun asti ja toimii kyllä melkeinpä kaikenlaisissa mielentiloissa.

torstai 15. joulukuuta 2011

Charlotte Brontë - Professori

"Vapaan ajan, jota minulla on käytettävissäni, ja jonka aioin käyttää hänen yksityiseksi huvituksekseen, omistankin nyt suuren yleisön hyväksi. Kertomukseni ei ole jännittävä, eikä se varsinkaan ole ihmeellinen; mutta se saattaa kiinnostaa joitakuita, jotka, uurastettuaan samassa ammatissa kuin minä, huomaavat kokemuksissani tiuhaan heijastumia omistaan. Yllä oleva kirje toimikoon esittelynä. Nyt jatkan."

Charlotten Brontën postuumisti julkaistu esikoiskirja Professori (Tammi 2009, suomentanut Inkeri Koskinen) on tarina William Crimsworthista, joka haaveilee itsensä elättämisestä rehellisellä työllä. Rikottuaan välinsä entisten huoltajiensa kanssa hän ottaa yhteyttä kopeaan ja varakkaaseen isoveljeensä ja saakin paikan sihteerinä. Elämä kuljettaa hänet kuitenkin aivan muualle - opettajaksi, professoriksi, Belgiaan, jossa syttyy hiljalleen rakkaus.
        Juonireferaattini saa kirjan kuulostamaan valtavan tylsältä ja mitättömältä, mitä se ei suinkaan ole. Juonen pääkohdat ovat toki vaatimattomat, mutta tylsyys ei missään vaiheessa vaivannut minua. Upposin hurmaavaan 1800-luvun maailmaan ja ihanan ajanpatinoimaan kieleen (hienoa käännöstyötä Inkeri Koskiselta!), joka on viehättänyt minua aiemminkin lukiessani aikakauden kirjoja. Jo ensivaikutelma on miellyttävä: päähenkilö aloittaa kirjan kirjeellä ystävälleen ja alkaa vähitellen keriä tarinaansa auki. Brontëlle harvinaisesti päähenkilö on siis mies ja ajalleen suorastaan silmiinpistävän edistyksellinen mitä hänen mielipiteisiinsä naisen asemaan tulee. Tällaista oli tietysti mukavaa lukea, mutta kauhean uskottavaa se ei ole.  
        Kiinnitin lukiessani huomiota jo suomentajan esipuheessaan mainitsemaan, Brontëa erityisemmin imartelemattomaan asiaan, frenologiaan. Kirjailija on kuulemma uskonut monien aikalaistensa tavoin, että ihmisen luonne näkyy kasvonpiirteistä ja kallonmuodosta, mikä tietysti meidän aikanamme kuulostaa järjettömältä ja rasistiseltä - niin kuin se onkin. Crimsworth kuvaa muun muassa Belgiassa halveksittujen flaamien alemmuuden näkyvän heidän kasvoiltaan. Tätä en ollut tiennytkään kirjailijasta.
        Willian Crimsworth huokuu aikansa ihanteita, rehellisyyttä ja nuhteettomuutta. 1800-luvun kirjoissa tunnutaan pyrkivän täydellisyyteen suorastaan uuvuttavalla uutteruudella. Yleensähän tämä liittyi voimakkaaseen uskonnollisuuteen ja kristinuskon vaatimuksiin. Siveellisyys on tietysti ehdotonta ja kaikenlainen ponnistelu lähimmäisen hyväksi jokaisen velvollisuus. Tosin tässä teoksessa uskonto oli marginaalissa, mikä ihmetytti minua. Kotiopettajattaren romaanissa uskonto taas oli hyvin keskeinen enkä voi koskaan unohtaa kiehtovan karmivaa kohtausta, jossa Jane Eyre saa hurmoksellisen näyn pappismiehen painostaessa häntä vaimokseen. Pidin päähenkilöstä, sillä hän oli sopivan itsekriittinen ja yritteliäs mies. Hän ei ollut täydellisyys.
        Toinen päähenkilöistä, Frances Henri, on hiljainen ja vaatimaton nuori nainen. Hänellä on ajalle epätyypillinen voimakas pyrkimys elättää itsensä kunniallisesti. Hän koettaa opiskella parhaansa mukaan, jotta pääsisi haaveidensa maahan Englantiin opettajaksi. Crimsworth on hänen opettajansa, ankara ja vaatelias, muttei liian. Heidän välinsä lähenevät hiljalleen ja toiveet heräävät Crimsworthin mielessä. Kirjassa on paljon omaelämäkerrallisia aineksia ja Henrissä lienee paljon Brontëa itseään. Hän rakastui kouluaikanaan professoriinsa saamatta vastakaikua ja kirja perustuu tähän. Professorissa hän on kuvannut oman rakkauden kohteensa. Tiesin tämän jo ennen lukemista, mutta unohdin sen pitkäksi aikaa lukiessani. Kirjan voi siis lukea aivan normaalina romaanina, se toimii vallan hyvin ilman taustatietoja.
         Minua miellytti rakkaustarinan eleettömyys ja suoranainen arkisuus. Tämä ei ole mikään leiskuva vuosisadan rakkaustarina, vaan lempeä kertomus kiintymyksestä ja molemminpuolisesta kunnioituksesta. Kieltämättä asiat menevät pariskunnalla turhan paljon kuin Strömsössä, mutta se annettakoon anteeksi. Tasapainoisesta suhteesta lukeminen ei ole aivan jokapäiväinen ilo!
         Suosittelen kyllä lämpimästi! Kaikille tämän ajan kirjallisuuden ystäville ja myös niille, jotka pelkäävät vanhojen kirjojen olevan jotenkin vaikeita. Nyt voin muuten taas sanoa lukeneeni kaikki Brontët! :D

tiistai 13. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XIX

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta  
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Tämänkertainen kohta onkin vähän vaikeampi vastattava, sillä minulla ei varsinaisesti ole lempilevyä. Muutenkin nykyään oikeiden levyjen kuuntelu on jäänyt törkeän vähälle, kun biisejä tulee kuunneltua lähinnä Youtubesta. Jos nyt jokin hyvä pitää valita, niin se olkoon sitten Nightwishin Century Child. Siinä on jotenkin toimivin kokonaisuus. Jokainen biisi on hyvä ja sanoitukset sekä kaikki ulkomusiikillisetkin asiat miellyttävät (ulkomusiikilliset asiat = pukeutuminen ja imago). Paras biisi kyseisellä levyllä on ehdottomasti päätösraita Beauty of the Beast, joka on melkoinen mammutti. Mutta kun ne pitkät biisit ovat tällä bändillä parhaita. :)
      Lukemisesta ja bloggaamisesta sen verran, että lupaan jossain vaiheessa tehdä ne Ella-kirjojen arviot. Olen lueskellut vähän useammanlaista kirjaa, joista varsinaisen romaanin saanen pian päätökseen. Kaikista kyllä kirjoitan aikanaan. Toivottavasti ette kyllästy hiljaiseloon ja häivy. ;)

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste XVIII

01 - Lempikappale
02 - Kappale josta pidän vähiten  
03 - Kappale joka saa minut iloiseksi
04 - Kappale joka saa minut surulliseksi  
05 - Kappale joka tuo mieleeni jonkun (henkilön)
06 - Kappale joka tuo mieleeni paikan
07 - Kappale joka tuo mieleeni tietyn tapahtuman  
08 - Kappale jonka sanat osaan ulkoa
09 - Kappale jonka tahdissa voin tanssia
10 - Kappale joka saa minut nukahtamaan  
11 - Kappale lempibändiltäni/-artistiltani  
12 - Kappale bändiltä/artistilta jota inhoan  
13 - Salainen pahe  
14 - Kappale josta kukaan ei voisi kuvitella minun pitävän
15 - Kappale joka luonnehtii minua  
16 - Kappale jota joskus rakastin, mutta nyt inhoan  
17 - Kappale jonka kuulen usein radiosta  
18 - Kappale jonka toivoisin kuulevani radiosta
19 - Kappale lempialbumiltani
20 - Kappale jota kuuntelen, kun olen vihainen
21 - Kappale jota kuuntelen, kun olen iloinen
22 - Kappale jota kuuntelen, kun olen surullinen
23 - Kappale jonka tahdon soivan häissäni
24 - Kappale jonka tahdon soivan hautajaisissani
25 - Kappale joka saa minut nauramaan
26 - Kappale jonka osaan soittaa jollain soittimella
27 - Kappale jonka toivoisin osavaani soittaa
28 - Kappale joka saa minut tuntemaan itseni syylliseksi
29 - Kappale lapsuudestani
30 - Lempikappale viime vuonna tähän aikaan

Laiska bloggaaja pahoittelee blogihiljaisuutta! Olen lukenut jopa kaksi lastenkirjaa, mutten ole yksinkertaisesti viitsinyt blogata niistä. Eiliselle päivälle kuuluneen haasteenkin jätin tälle päivälle... En vain jaksa enää olla niin vaatelias itseäni kohtaan kuin ennen, muuten stressaan itseni hengiltä.
           Mutta itse haasteeseen sitten! Tämänpäiväinen onkin helppo ja mukava vastattava. Nulla dies sine legendossa oli mainittu monta sellaista bändiä, joita itsekin haluaisin kuulla. Tähän saattaa nyt tulla pari samaa, mutta ei se mitään. Ja tosiaan, tällä kertaa tapojeni vastaisesti laitan monta vastausta.




Tämän bändin valitseminen ei varmaankaan yllätä ketään... :D Mutta minkäs teet, kun se nyt sattuu olemaan lempibändini. Epicalla on monia todella hyviä biisejä, mutta valitsin nyt nämä tällä kertaa. Erityisesti Sensorium olisi timanttia ja Mother Of Light ehdottomasti liveversiona! Se on paljon toimivampi livenä kuin levyltä - tosin niin ovat oikeastaan kaikki Epican biisit.
 

Atargatis on itävaltalainen yhtye, johon olen tänä syksynä hurahtanut uudelleen. Laulaja Stephanie Luzien ääni on jumalainen! Suosittelen lämpimästi. Klassisen koulutuksen saaneita laulajia ei ole koskaan liikaa.



Elis on niinkin eksoottisesta maasta kuin Liechtensteinista. Laitoin tähän nyt vain alkuperäisen laulajan Sabine Dünserin laulamia biisejä, koska minulle hän on se oikea Elisin laulaja. Tosin pidin paljon myös Sandrasta ja uusi laulaja Simone vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti Sabinen ura katkesi 29-vuotiaana vuonna 2006 äkilliseen aivoverenvuotoon. RIP