keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Finlandia-palkintojen julistus (päivittyvä postaus)

 Juuri nyt Ylellä käsitellään eri Finlandia-palkintojen jakoa. Pääset lähetykseen tästä.


Tieto-Finlandian ehdokkaat:

 Anu Kantolan ja työryhmän teos Kahdeksan kuplan Suomi – Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat

Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa – Miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan

Annika Lutherin Rukiin viljava historia

Hannu Salmen Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827

Timo R. Stewartin Luvatun maan lumo – Israelin kristityt ystävät Suomessa 

Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta.

Lukijoiden suosikki on Tunteiden palo.


Tieto-Finlandia: Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista!


Finlandia Junior -ehdokkaat:

Katja Bargum ja Jenny Lucander: Myrornas rekordbok / Muurahaisten ennätyskirja

Sofia Chanfreau ja Amanda Chanfreau: Giraffens hjärta är ovanligt stort / Kirahvin sydän on tavattoman suuri 

Saara Kekäläinen ja Reetta Niemensivu: Valpuri ja vaarallinen aamupuuro 

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun majatalo 

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Ellen Strömberg: Vi ska ju bara cykla förbi / Mehän vaan mennään siitä ohi 

Lukijoiden suosikki on Mustan kuun majatalo.


Finlandia Junior: Sofia Chanfreaun ja Amanda Chanfreaun Giraffens hjärta är ovanligt stort / Kirahvin sydän on tavattoman suuri!


Kaunokirjallisuuden Finlandian ehdokkaat:

Olli Jalosen Stalker-vuodet 

Marja Kyllösen Vainajaiset  

Heikki Kännön Ihmishämärä 

Iida Rauman Hävitys: Tapauskertomus 

Sami Tissarin Krysa 

Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen 

Lukijoiden suosikki on Sivistynyt ja miellyttävä ihminen.


Kaunokirjallisuuden Finlandian voittaja: Iida Rauman Hävitys - Tapauskertomus!


Suuret onnittelut kaikille! Kerrankin myös oma suosikki voitti kaunon puolella. :)

tiistai 29. marraskuuta 2022

Maggie Nelson - Vapaudesta

 Maggie Nelsonin neljän esseen kokoelma Vapaudesta - Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (S&S 2022, suomentanut Kaijamari Sivill) on haastava ja kohottava. Nelson pureutuu alkusanoissaan siihen, miksi hän otti juuri tämän vaikean aiheen:

"Ongelma on osin sanassa itsessään, sillä sen merkitys on kaikkea muuta kuin itsestään selvä tai kaikille sama. Sana nimittäin toimii vähän samaan tapaan kuin sana "Jumala" siinä mielessä, että kun sitä käytetään, ei voi koskaan olla täysin varma, mistä täsmälleen ottaen puhutaan, tai puhuvatko kaikki samasta asiasta."

Kirjailija problematisoi teemaa ja pohtii eroa vapauden jostakin ja vapauden johonkin välillä. Tällaista keskustelua harvoin Suomessa käydään. Jossain määrin nämä erot ovat politisoituneet, sillä oikeistolaiset yleensä penäävät vapautta jostakin ja vastustavat vapautta johonkin.

Yhtä kaikki, vapaus on kirjan teemana. Kirja jakautuu neljään eri näkökulmaan.


Taiteen laulu

"Sillmanin halu oksentaa heijastaa minun yökötystäni: molemmat ovat syvältä kumpuavia, kieltämättä lapsellisia yrityksiä torjua kriitikon itsepintainen halu muuttaa ruumiillinen, pakonomainen, mahdollisesti säälittävä, eettisesti kirjava tai agnostinen toiminta joksikin "kauniiksi, merkitykselliseksi, eroottiseksi, painokkaaksi"."

Taiteen laulussa Nelson tarkastelee vapauden ja taiteen välistä suhdetta. Yhtenä isona linjana on hoivan estetiikka. Yhdysvalloissa on käyty keskustelua siitä, pitäisikö taiteen olla (aina) reparatiivista eli jollain tavalla hoitavaa ja korjaavaa ihmiselle. 

Täytyy myöntää, että tämä hoivan osa meni minulla vähän yli hilseen. Sen voin kuitenkin sanoa, että Nelson ei purematta niele tätä vaatimusta. Hänen tyylinsä ei kuitenkaan ole hyökkäävä eikä musertava. Hän ottaa näkökannan sieltä ja toisen täältä, analysoi ja pohtii. Hän ei annan valmiita vastauksia ja se miellyttää minua. Nelson huomauttaa, että naisille hoivaajan rooli on valmiiksi annettu ja odotettu tapa eikä se rooli välttämättä miellytä naistaiteilijoita. 

Se mihin ennen kaikkea kiinnitin huomiota esseessä oli sen keskustelu rodullisuudesta, muista erilaisista taustoista ja taiteen rajoista. Nelson ei puhu wokesta eikä cancel-kulttuurista, mutta selkeästi käsittelee niitä. Hänellä on katsoakseni ymmärrystä molemmille puolille. 

Nelson on itse yliopisto-opettaja, ja hän muistuttaa, että taiteilijan on yksinkertaisesti ymmärrettävä, että palautetta tulee ja ennen kaikkea osattava seisoa taiteensa takana. Toiselta puolen hän pohtii sitä, että mihin jokin taide poistetaan. Nelson ymmärtää niitä, jotka huutavat toisille "suu kiinni" ja haluaisivat näiden katoavan taiteen näyttämöiltä kokonaan, mutta muistuttaa sen haittapuolista.


Balladi seksuaalisesta optimismista

"Mutta jokaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa - etenkin sellaisessa, jonka osapuolet eivät ole harrastaneet seksiä toistuvasti, tai vaikka olisivatkin - on tietynlaisia metsään eksymisen piirteitä sekä omassa itsessä että toisessa piilevän perustavanlaatuisen mysteerin vuoksi ja myös siksi, että on aina avoin kysymys, mitä kulloinenkin uusi kanssakäyminen voi ihmisessä herättää."

Nelsonin essee pohtii laajasti vapauden ja vallan kysymyksiä. Nelson esittää kritiikkiä feministipiireille, jotka ovat auliita tuomitsemaan muiden seksuaalisuutta ja sen ilmentämistä patriarkaattia tukevaksi ja vääränlaiseksi tietoisuudeksi. Nelsonin katsantokanta seksuaalisuuteen on selvästi hyvin laaja ja avarakatseinen. Hän pitää ongelmallisena asetelmaa, jossa kirjoittaja lähtee tuomitsemaan muita asettumatta itse samalla lailla haavoittuvaiseksi.

"Mutta koska raiskauskeskustelua hallitsevan doksan mukaan "ihminen ei voi olla seksuaalinen subjekti ja samalla viaton" kuten Jennifer Doyle on sanonut, meidän on kyettävä rikkomaan tämän doksan ehtoja jossakin. Meidän on suostuttava olemaan seksuaalisia subjekteja jossakin, mikä tarkoittaa että on opittava osallistumaan seksuaaliseen kokemukseen ja ilmaisemaan sitä laajemmin kuin vastaparilla vääryydentekijä - vääryyttä kärsinyt."

Nelson tarttuu myös #metoo-keskusteluun ja penää siihenkin harmaan sävyjä. Siksi hän haluaa raiskausdiskurssin muuttuvan, jotta me näkisimme ihmiset moniulotteisempina. Hän huomauttaa, että queer-ihmisiä on iän kaiken syytetty vääränlaisesta seksin harrastamisesta ja olisi oltava varovainen siinä, miten pitkälle esimerkiksi lainsäädännön annetaan mennä (Nelson ei suhtaudu kovaa valtaa käyttäviin hallintoihin erityisen suopeasti).

Esseen koskettavinta antia on Nelsonin nuoruudenmuistelo, jossa seksielämää varjosti valtava AIDS-kriisi. Aikana, jolloin erityisesti homomiesten seksiä pidettiin likaisena ja kuoleman tuovana, ei ollut helppoa säilyttää avoimuuttaan seksiä kohtaan. Nelson myös toteaa, että jo hänen aikanaan heidän piiriään pidettiin moralisoivana ja negatiivisena, vaikka seksiä todella harrastettiin. Nelson luo tietyn rinnasteen nykyisen yliopistosukupolven kanssa, jota myös syytetään kielloista ja kieltäytymisestä, mitä seksiin tulee.

Loppupuoli käsittelee seksiä ja valtaa hieman toisin, nimittäin naista ja valtaa. Nelson huomauttaa kiinnostavasti, että "Halujen pitäminen epämääräisinä sekä itselleen että muille voi toki olla tehokasta, jopa nautinnollista." Niin, (hetero?)naisille omista haluista puhuminen ei monesti vieläkään ole kovin luontevaa. Nelson näkee tässä uhkien ohella myös mahdollisuuden tiettyyn avoimuuteen, ja puhuu "nousevasta halusta". Kääntöpuolena on kuitenkin helposti tapahtuva ajautuminen asioihin, joita ei ehkä todellakaan halua/halunnut.


Huumefuuga

"Myytti on pikemminkin se, että vapaus saavutettaisiin tahdon tai paon kautta eikä varauksettoman hyväksymisen, johon sisältyy myös toivottomuutta."

Tässä esseessä Nelson tarkastelee huumeiden ja vapauden välisiä yhteyksiä. Hän korostaa, ettei lähde moralisoimaan teemaa, vaikka onkin itse raitistunut (alkoholista). 

Tästä esseestä en saanut niin paljon irti, mutta kyllä sen silti mielenkiinnolla luki. Kiinnostavinta antia oli naispuolisten huumeidenkäyttäjien tarkastelu: miten kirjallisuudessa "miesnisti" voi olla ja usein onkin jonkinasteinen sankari, kun taas vastaava nainen on "mielisairas huora" (Kate Braverman). Nelsonin jatkuva teema on queer ja siitä hän kirjoittaa hyvin mielenkiintoisia asioita. Jälleen kerran, olisi hyödyksi jos tuntisi sukupuolentutkimusta ja feminismin teorioita edes vähän paremmin, mutta kyllä tästä ajattelemista sai.

Esseen loppu yllätti minut, vaikka tiesinkin Nelsonin raitistumisesta. Siinä Nelson problematisoi ajatuksen, jossa selvä ihminen olisi automaattisesti vapautumaton ja rajoittunut. Yhdyn tähän. Alkoholilla ja varmasti myös huumeilla voi olla ja osan kohdalla todella on vapauttava vaikutus, mutta kokemus on hyvin yksilöllinen, ja kokemus muuntuu ajasta aikaan. Minustakin tällainen eronteko on höpsö ja keinotekoinen. Vapautumiseen eri asteissaan on monia reittejä eivätkä ne kaikki ole kemikaalisia. 


Sokkona matkalla

"Rajoitusten hyväksyminen ja niiden puitteissa toimiminen sen sijaan, että toivoo vapautuvansa niistä jonkin ennennäkemättömän teknotempun, jumalallisen väliintulon tai helvetillisen hulabaloon avulla, vaatii järkevämpää, joku voisi sanoa aikuismaisempaa, käsitystä vapaudesta."

Sokkona matkalla käsittelee ilmastonmuutosta ja vapautta. Essee alkaa ristiriitaisia tunteita herättävällä kohtauksella, jossa Nelson on poikansa kanssa junakeskuksessa. Poika palvoo tuossa iässä junia. Ja kuitenkin höyryjunan keksiminen aloitti osaltaan fossiilisten polttoaineiden käytön, mikä uhkaa tuhota planeettamme.

Nelson pohtii lasta ja tulevaisuutta tarkemminkin. Hän vyöryttää esiin erilaisia queer-ajatuksia lapsista. Suhtautuminen lapsiin on ollut aika nihkeää, mutta muutosta on tapahtunut. Nelson kirjoittaa reproduktiivisesta futurismista, joka viittaa tulevaisuuteen, jossa lisäännytään. Lapsi on ikään kuin tulevaisuuden kasvot. Nelson on hämillään reproduktiivisen futurismin perusteluissa, sillä hänelle lapsi on itsearvoisen tärkeä: "Itse asiassa he olivat me, ovat me, vaikka meillä on taipumus unohtaa se."

Tarkastelussa ovat myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat tunteet. Nelson torjuu Culpin ajatuksen siitä, että negatiivisista tunteista voisi synnyttää jonkinlaista vapautumista. Hän pitää tunteiden käsittelyä tärkeänä, muttei näe järkeä antaa niille sen syvempiä merkityksiä.

Esseen lopussa palataan lapsiteemaan. Nelson puhuu laskostuneesta ajasta, jossa esimerkiksi äiti näkee kasvaneessa lapsessaan yhtenä hetkenä kaikki tämän eri itset, kaikki kasvuvaiheet. Ajatus koskettaa paitsi Nelsonia myös minua. Esseen tässä kohdassa pohjana on ehdotus ajan lineaarisuudesta luopumiseksi, edes hetkeksi, ja sitähän laskostunut aika nimenomaan on.


Kaiken kaikkiaan kirja on siis varsinainen runsaudensarvi! Epäilemättä minulta jäi ainakin puolet ymmärtämättä varsinkin ensimmäisestä esseestä, mutta silti sain näin paljon jo irti. Taide-essee oli minusta hieman hajanainen, se muistutti Argonautit-muistelmaa. Kolme muuta esseetä olivat huomattavasti jäntevämpiä ja helpompia seurata.

Suosittelen vähän vaativampaan makuun. Jos haluat hieroa älynystyröitä, on tämä kokoelma hyvä valinta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Meri Valkama - Sinun, Margot

Varo juonipaljastuksia!

 "Ja sinä huhtikuisena iltana kylmän sodan keskiössä häneen istahti kauhu, se oli hiipinyt hänen sisäänsä vaivihkaa, lähes hänen huomaamattaan, asettunut hänen syliinsä ja takertunut koko kehoon voimalla, ja nyt se sanoi: pidä varasi ja valmistaudu, mikään ei ole vielä ohi."

Meri Valkaman palkittu esikoisteos Sinun, Margot (WSOY 2021) kertoo perhesalaisuuksista, poliittisten järjestelmien mielettömyydestä ja ihmisistä niiden sisällä. Päähenkilö on Vilja, joka isänsä kuoleman jälkeen päättää ottaa selvää eräistä kirjeistä. Saksalainen Luise, kirjeissä Margotiksi esittäytyvä nainen on kirjoittanut isälle kaipaavia kirjeitä 80-luvulla. Kuka tämä Margot on? Mitä tapahtui silloin, kun he elivät muutaman vuoden DDR:ssä? Miksi äiti ei puhu?

Näistä aineksista kirja lähtee liikkeelle, mutta käsittelee myös muuta. Kirjassa eletään kahdessa eteenpäin kulkevassa aikatasossa, muutamissa vuosissa 80-luvulla ja sitten vuosissa 2011-2012. Viljan isä on toimittaja, hän kertoo DDR:n asioista Suomeen hyvin voimakkaasti vasemmistolaisessa lehdessä. Isä, Markus, uskoo lujasti sosialismiin. Niin tekee aluksi Viljan äitikin, Rosa, kunnes ruskohiili ja muut saasteet ovat tuhota Viljan veljen Matiaksen keuhkot. 

Yksi kirjan voimakas teema on myös äitiys. Rosa on biologinen äiti, Vilja ja Luise eivät. Margot tuntuu rakastavan Viljaa kuin omaa lastaan, niin intensiivisesti, että minua se alkoi kammottaa. Luisen ohjaileva tapa kehottaa Viljaa kutsumaan häntä nimellä Mutti (äiskä) sai karvat pystyyn. Lopulta se oli todennäköisesti kauheinta Rosalle, sitten kun kaikki paljastui. Vilja taas on uusperheäiti ja hänelle tottuminen naisystävänsä lapseen on hidasta ja vaivalloista. Viljalla ei ole automaattisesti taitoa olla lasten kanssa. Siinä kuvauksessa oli jotain liikuttavaa.

Silti en täysillä tempautunut kirjan mukaan. Se oli minulla itse asiassa varsin kauan keskenkin ja luin muuta. En ehkä olisi saanut tartutuksi kirjaan nytkään, jos Helmet-haaste ei olisi painanut päälle. On silti jotenkin vaikea eritellä, mikä tässä harasi vastaan. Ehkä se oli jokin seikka kerronnassa. Jonkin verran ihmettelin Valkaman runsaita kielikuvia. Vaikka ainekset olivat todella hyvät, en varsinaisesti kiihkosta täristen käännellyt sivuja selvittääkseni tapahtumat. Minusta myös menneisyyden takaumat olivat paljon paremmin ja jotenkin uskottavammin kerrottuja kuin kirjan nykyhetki. Jokin nykyhetken kuvauksissa ei saanut minua uskomaan.

"Historia on aina voittajien historiaa, sanonta kuuluu, ja DDR:ään se sopii erityisen hyvin. Meidän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. Läntisen ajattelutavan mukaan se kaikki oli korvattavissa, uusittavissa, unohdettavissa."

Oikeastaan isoimman tilan vievä sukuselvitys kiinnosti minua vähiten. Enemmän kiinnitin huomiota historialliseen kehykseen, DDR:n aikaan ja sen romahdukseen. Tässä suhteessa kiitän kyllä kirjailijaa onnistumisesta. En tietysti ole ollut DDR:ssä tuolloin, koska synnyin vasta muurin murtumisen jälkeen. Kuitenkin saatoin aivan haistaa katujen katkut. Tähän toki vaikuttaa se, että olen ollut vaihdossa entisen Itä-Saksan puolella Potsdamissa. Potsdamia on koetettu "korjailla", mutta DDR näkyy joka kohdasta. Matka ei ollut minulle yhtään mieleinen, mutta oli siinä kiinnostaviakin puolia. Yhdellä kurssilla käsittelimme DDR:ä jatkuvasti, opettaja oli peittelemättömästi sosialisti. Yhtenä tehtävänä oli haastatella DDR:ssä elänyttä ihmistä. Itse lopulta sain vanhan naisen suostuteltua lyhyeen puhutukseen, ja hän arvelematta sanoi DDR:n olleen parempi kuin yhdistyneen Saksan. "Sozial besser" hän sanoi, sosiaalisesti parempi. Valkama onkin onnistuneesti kuvannut ihmisiä, jotka eivät olleet mitään pelastettavia reppanoita, vaan joiden elämä meni DDR:n romahdettua käytännössä pilalle.

Hieman ristiriitaisissa mietteissä siis luin kirjaa. Siinä on isoja onnistumisia, mutta itselleni tämä ei ollut napakymppi. 

">>Me jatkamme elämää Helsingissä kuin mitään tätä ei olisi tapahtunutkaan. Ymmärrätkö, Markus? Me unohdamme Luisen. Minä unohdan, ja sinä unohdat.<<

     Ja Markus oli tuijottanut Rosaa hetken kykenemättä liikahtamaankaan, oli kuin hänen kehonsa olisi naulattu niille sijoilleen, jalat valettu sementtiin, eikä hän ollut pystynyt esittämään kaikista kysymyksistä tärkeintä: Entä Vilja? Miten ajattelit saada lapsen unohtamaan?"

lauantai 26. marraskuuta 2022

Helmet-lukuhaaste 2022 on valmis!

 Hurraa, viimeinkin haaste on valmis! Sain juuri luettua Meri Valkaman Sinun, Margot, ja haaste on sitä myöten selvä. Naputtelen kohta kirjoituksen kirjasta ja ajastan sen huomiselle aamulle.

Ainoa ehkä jotenkin epämääräinen kohta on tuo kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Salamin kirja on esseekokoelma/tietokirja, mutta koin sen niin omakohtaiseksi että päätin nyt tulkita kirjailijan tavallaan päähenkilöksi.

Hieman yllättäen tuo palkittu esikoiskirjailija oli vaikeimmasta päästä. En meinannut löytää mitään kiinnostavaa. Samoin Afrikkaan ja Lähi-itään piti etsiä ihan tarkoituksella jokin kirja. Kivaa joka tapauksessa oli! En malta odottaa uutta Helmet-haastetta.

 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Natasha Lester - Ranskalainen valokuvaaja

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa: Patricia St. John - Lumen aarteet

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Maisku Myllymäki - Holly

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hanna-Riitta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija: Amanda Palo - Outoja kaloja

7. Kirja kertoo ystävyydestä: Vigdís Grímsdóttir - Valosta valoon

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Laura Tuomarila - Kaunis minä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön: Minna Salami - Aistien viisaus

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä: Matti Virtanen - Ääripäät - Kuinka identiteettipolitiikka hajottaa Suomea

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä: Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana: Rakel Liehu - Cocoduu Cocodaa

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: Tove Jansson - Muumien kiehtova maailma

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää: Maria Laakso ja Johanna Rojola - Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus

16. Kirjan luvuilla on nimet: Kimmo Takanen - Päästä irti

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: Laura Malmivaara - Vaiti

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja: Markus Kajo - Kettusen kirja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Leena Vähäkylä - Sairastunut mieli

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä: Terry Pratchett - Vapaat pikkumiehet

21. Kirja liittyy lapsuuteesi: Suvi Ahola ja Satu Koskimies - Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä: Mila Teräs - Amiraali

23. Pieni kirja: Toni Morrison - Toiseuden synty

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija: Yuval Noah Harari - 21 oppituntia maailman tilasta

25. Kirjan nimessä on ilmansuunta: Karin Smirnoff - Viedään äiti pohjoiseen

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Suvi Auvinen - Kaltainen valmiste

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva: Katri Myllyviita - Tunne tunteesi

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen: Torey Hayden - Näkymätön tyttö

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: Janna Satri - Herkkyys ja kiusaaminen

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Dean Nicholson - Nalan maailma

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Harri ja Ilkka Virolainen - Vapaudu tukahdutetuista tunteista

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja: Elly Griffiths - Siniviittainen nainen

33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan: Alexander McCall Smith - Elämän kirkas keskipäivä

34. Kirjailijan nimessä on luontosana: Kjell Westö - Kangastus 38

35. Kirjassa on oikeudenkäynti: Pascal Mercier - Sanojen paino

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: Brit Bennett - Mikä meidät erottaa

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle: Sally Thorne - Toinen ensivaikutelma

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave: Maria Jyrkäs - Muutoksen matkaopas

39. Novellikokoelma: Marko Järvikallas - Sano jotakin kaunista

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole: Riikka Pulkkinen - Paras mahdollinen maailma

41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista: Marvel - Hämähäkkimies

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä: Marianne Power - Rikkaaksi hoikaksi naimisiin

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan: Vígdis Grímsdóttir - Sydän, kuu ja sinilinnut

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi: Taina Latvala - Torinon enkeli

45. Palkittu esikoisteos: Meri Valkama - Sinun, Margot

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Malin Lindroth - Vanhapiika

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun: Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkanen - Henrikinkatu

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kale Puonti - Aribo

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Koko Hubara - Ruskeat tytöt

50/50

perjantai 25. marraskuuta 2022

Blogihaaste: 20 asiaa minusta

Vanhempieni toinen kissa Valma

Huomasin tämän haasteen Kirjarikas elämäni -blogissa, jossa se oli bongattu blogista Mustelmiinan mietteitä. Eikun siis haastetta kohti!


1. Olen syntynyt... Pohjois-Karjalassa. Tarkemmin sanottuna kävin syntymässä Joensuussa, mutta 19 ensimmäistä vuottani asuin Lieksassa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... kirjailija! Tein käsin paperista sellaisia pikkukirjoja, joihin raapustelin tarinoita. Kirjailijaa minusta ei tullut ja tuskin tuleekaan, mutta kirjat kyllä ovat edelleen vahvasti läsnä elämässä.

3. Parhaat piirteeni ovat... onpas vaikea kohta! Sanotaan nyt vaikka empatia.

4. Viimeisin sisustusostokseni on... ei mitään hajua. Tosi harvoin ostan mitään sellaisia tavaroita. Voisikohan olla tuo ikkunassa roikkuva unisieppari, jonka ostin kirpparilta parilla eurolla vuosia sitten?

5. Haluaisin matkustaa... en minnekään. Inhoan matkailua. Korkeintaan kotimaan sisällä voisi käydä jossain.

6. Suosikkijuomani on... coca cola zero. Ihan liian hyvää!

7. Lempiruokani on... pitsa.

8. Viikonloppuisin herkuttelen... en kyllä mitenkään erityisesti sen kummemmin kuin muutoinkaan. Suklaalla.

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... käytännössä kaikki, jotka on listattu tuohon blogini kylkeen. Niitä on niin paljon, etten lähde tässä luettelemaan. :D

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat... Maggie Nelsonin esseekokoelma Vapaudesta ja Meri Valkaman Sinun, Margot. Vapaudesta on todella kiinnostava mutta haastava. Tekisi mieli lukea enemmänkin kerralla, mutta aivot eivät taivu. Sinun, Margot taas ei ole kunnolla imaissut mukaansa, vaikka olen jo lähes puolivälissä. Pahoin pelkään jonkinasteista pettymystä.

On minulla kesken muutakin, mutta eivät ole juuri nyt aktiivisesti luvun alla.

11. Lempilajini kirjallisuudessa on... vaikea valita! Tykkään ihan perusproosasta, mutta luen myös esseitä, muistelmia ja fantasiaa sekä nuortenkirjoja, välillä lastenkin. Ehkäpä kuitenkin essee on lajina itselleni mielenkiintoisin tällä hetkellä.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat... Pokemon Go, Facebook ja Instagram.

13. Kahvini juon... maidon kanssa. Pakon edessä menee mustanakin.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat... luonnollisesti kaupassakäynnit sun muut asioinnit sekä liikunta.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... on Sydänpeto. Suomalais-saksalais-ranskalainen elokuva, joka kertoo suomalais-ranskalaisesta tytöstä (?) Elinasta. Elinan olemus on hyvin maskuliininen ja hän pitää tytöistä. Hän haluaa räp-artistiksi. Ihastuminen uuteen siskopuoleen sysää elämän hurjaan kurssiin. Tykkäsin, tosin ei minusta ollut niin huippu kuin jotkut kriitikot ovat ajatelleet. 

16. Rentoutuakseni... menen hetkeksi pitkälleni.

17. Lemmikkieläimeni... ei ole olemassa. En ole varma, saisiko tässä asunnossa edes olla eläimiä. Onneksi vanhemmillani on kaksi kissaa.

18. Lempivuodenaikani on... kevät. Koko kokonaisuudessaan, myös se raaka alkuaika, kun kaikki on kesken ja rumaa. Siinä on jotain liikuttavaa.

19. Ruokabravuurini on... pitsa.

20. Lempimusiikkiani on... raskas musiikki. En ole vielä löytänyt metallin alagenreistä sellaista, josta en pitäisi yhtään. Vakaumukseni ei periaatteessa sovi yhteen black metalin kanssa, mutta nakkaan piu paut kyseisen genren tyypillisille uskomuksille ja keskityn vain musiikkiin.

Tässäpä nämä! Tätä oli kiva tehdä, ottakaa vain osaa!

tiistai 22. marraskuuta 2022

Tove Nilsen - Halun matka

"Jotta uskaltaisin, minun on tehtävä jotain ennenkuulumatonta. Ensiksi luen kaiken mahdollisen äärimmäisyyksiin menneistä naisista, heistä jotka ovat lähteneet viidakkoon elämään villieläinten kanssa tai sulkeutuneet kammioihinsa kirjoittamaan paksuja opuksia. Naisista, jotka ovat yrittäneet solmia liiton salattujen voimien kanssa, jotka ovat ottaneet rakastajikseen sekä miehiä että naisia ja joiden osana on ollut tulla kutsutuiksi noidiksi tai pyhimyksiksi."

Näin aloittaa Tove Nilsen romaaninsa Halun matka (Like 1997, suomentanut Tarja Teva). Päähenkilö on nimettömäksi jäävä nainen, joka haluaa kirjoittaa suuren romaanin ja saada miehensä kanssa lapsen. Hän on saanut useamman keskenmenon, mutta uskaltaa vielä yrittää. Samalla mielessä väikkyvät suurten taiteilijoiden mallit, joita kukaan ei muista eikä ajattele. 

Näin tiivistettynä kirja ei jotenkin kuulosta oikein miltään, mutta se on todella hyvä. Nilsenin tapa sanoittaa asiat tekee minuun vaikutuksen. Päähenkilön keskustelu itsensä kanssa tuo syvyyttä. 

"Jos pysyttelisin tarpeeksi kauan paikassa, jota voitaisiin kutsua Kodiksi, minä kirjoittaisin kirjoittamistani, kunnes pahin mahdollinen saattaisi tapahtua: minusta tulisi kolmekymmentäseitsemän romaania julkaissut rakki. Norjalainen kirjailija, joka aivan vakavissaan tuottaa kolmekymmentäseitsemän romaania, mikä hirvitys!"

Itse luin tätä kirjaa tavallaan naisen roolien kautta. Näin kirjan ja lapsen omanlaisinaan vastavoimina, jotka molemmat vaativat naiselta paljon, ehkäpä kaiken. Halun matkan voi nähdä myös kertomuksena itsensä säilyttävästä naisesta: pitkällä raskaana ollessaankin nainen matkustaa edistääkseen kirjaansa. Hän myös ajattelee synnytyksen jälkeen jälleen keskushenkilöään, Rembrandtin Batseba-maalauksen (katso kirjan kansi!) Hendrickjeä.

"Haluaako Hendrickje tuntea Rembrandtin kädet ihollaan? Toivooko Hendrickje, että hänen odottavan vartalonsa näkeminen saisi miehestä yliotteen? Tunteeko hän hetkittäistä kaunaa siitä, että edes muotojen katoavaisuus ei saa tätä antautumaan hetken houkutukselle?"

Halun matka on kirjalle oivallinen nimi. Päähenkilö kokee suuria haluja pitkin kirjaa, ei tosin tyypillisiä ruokaan liittyviä raskaushimoja. Hän haluaa ihmisiä. Puolisoaan, jota hän nimittää jostain syystä vain Pyöräilijäksi, hän ihailee ennen kaikkea tämän säärien vuoksi. Sitten on tietenkin Hendrickje, jonka Rembrandt ikuisti omaleimaisella ilmeellä kankaalle Raamatun Batsebaksi. Huomaan itsekin jääväni tuijottamaan häntä, tuo nykymittapuulla lihavaksi leimattava nainen on ihastuttava, lihallinen ja kiehtova. Lukiessani kirjan ensimmäistä kertaa joskus syksyllä 2013 asetin Batseban jopa Facebookini kansikuvaksi.

Kiehtova, oikeastaan jopa poikkeuksellinen romaani. Nilseniltä ei tiettävästi ole suomennettu laajasta tuotannosta muita kuin tämä kirja ja Silmän nälkä (1995). Suosittelen!

"Silmä on katkaistun kronologian kantaja."

lauantai 19. marraskuuta 2022

Maggie Nelson - Argonautit

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTIQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattomaan uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Maggie Nelson kirjoittaa elämästään muistelmissaan Argonautit (S&S 2018, suomentanut Kaijamari Sivill). Nelson on yliopistolla opettava akateemikko, ajattelija, kirjailija, äiti ja ei-binäärin Harryn aviopuoliso. Kertoessaan matkastaan ensin Harryn kanssa ja sitten pyrkimyksestään saada lapsi hän kommentoi aihetta siellä ja aihetta täällä. 

Argonautit onkin varsin assosiatiivisesti etenevä kokonaisuus. Huomaan kyllä, että kirjailija itse tietää missä on menossa, mutta välillä hyppivä rakenne on hankala seurata. 

Se ei tee kirjasta silti mitenkään huonoa. Argonautit on älyllinen matka. Kirja on läpitunkevan akateeminen, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Nelson ei edes yritä olla yleistajuinen. Eipä minunkaan älyni ja tietoni läheskään aina riittänyt kaiken ymmärtämiseen. Pitäisi olla sisällä vähintäänkin sukupuolentutkimuksen ja feminismin teorioissa, jotta kaikki lukuisat sitaatit ja viittaukset aukeaisivat. 

Nelson kutoo henkilökohtaisen ja yleisen hyvin yhteen. Vaikka rakenne onkin haastava, limittyvät asiat keskenään. Suuren vaikutuksen minun teki valinta kirjoittaa Harryn äidin kuolemasta ja omasta synnytyksestä pätkissä peräkkäin. 

Sinänsä hieman irrallinen huomio: olen ilmeisesti tuominnut Riikka Pulkkisen älylliset hahmot aiheetta. Nelson ja puolisonsa nimittäin ilmeisesti todella käyvät suhteessaan läpi tällaisia filosofis-akateemisia keskusteluja ja väittelyjä! Tällaisia ihmisiä siis oikeasti on. Anteeksi Riikka Pulkkinen.

Suosittelenkin kirjaa siis kouliintuneemmalle lukijalle. Ilman akateemista kokemusta tästä kirjasta ei todennäköisesti saa paljoakaan irti.

"Teos muistuttaa meille, että mistä tahansa ruumiillisesta kokemuksesta voi tehdä uuden ja vieraan, että mitään, mitä me tässä elämässä teemme, ei tarvitse piilottaa kannen alle, ettei millään määrätyillä käytännöillä tai suhteilla ole monopolia niin kutsuttiin radikaaliin tai niin kutsuttuun normatiiviseen."

perjantai 18. marraskuuta 2022

Kaisa Pulakka - Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

 "Myytteihin ja kansantaruihin tutustumalla voi saada myös ymmärrystä siitä, miten samanlaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat riippumatta siitä, millä puolella maapalloa asutaan. Ihmiset kertovat samankaltaisia tarinoita ja heitä askarruttavat samat kysymykset - ajatukset kaiken synnystä, kuolemasta, luonnonilmiöistä. Kaikilla on tarve selittää ja ymmärtää. Siksi myytit toistuvat yllättävän samankaltaisina joka puolella maailma."

Kaisa Pulakan naseva teos Kurittomat - Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) ammentaa ennen kaikkea myyteistä. Pulakka katsoo maailmaa feminismin kautta ja häntä alkoivat kiehtoa kovasti vanhat tarinat ja legendat. Ensin syntyi podcast Kauhee akka ja sen jälkeen tämä kirja. 

Kirjailijan kynänjälki on selkeä ja virkeä. Pulakka osaa kirjoittaa sujuvasti ja olla sen päälle vielä hauskakin. Oikeastaan kuvien kuvatekstit olivat tässä suhteessa parhaimpia. 

Pidin kovasti siitä, että kirjassa käsiteltiin muitakin kuin länsimaisia/länsimaissa hyvin tunnettuja myyttejä. Kirja lähtee liikkeelle Raamatun Lilithistä, joka tosin on poistettu ajat sitten Raamatun tekstikaanonista. Hänet tuntevat parhaiten juutalaiset, joilla on kaikenlaisia pelkotiloja lapsensurmaajaksi ja miestenviettelijäksi leimattua Lilithiä kohtaan. Myytin mukaan Lilith oli Aatamin ensimmäinen vaimo, joka ei kuitenkaan suostunut alistumaan miehen vallan alle vaan otti ja lähti, ja sai Jumalan rangaistuksen. 

Pulakka sivuaa monia naiseuden odotuksia näiden myyttien kautta. On seksuaalisuuden tukahduttamista ja äitiyden paineita. Uhrautumista, pelkoa, toiseutta. Onneksi nykysilmin myyttejä voi lukea vallan toisinkin, ja niin Pulakka todella tekee.

Siinä mielessä varsinainen tietokirja tämä ei ole, että Pulakka ottaa teksteihin voimakkaasti kantaa. Eräässä kirjaryhmässä joku haikaili englannin nonfictionin kaltaista kategoriaa suomeenkin. Sitä toivon itsekin! Minulla on blogissani pääjako romaani/tietokirjat. Minua kiusaa se, että jälkimmäisessä on kaikenlaista settiä, jota vain ehkä hyvällä tahdolla voi sanoa tietokirjaksi. Jos teillä lukijoilla on ehdotuksia paremmasta kategoriasta, niin pankaa kommentteihin! 

Kauheiden akkojen ja myyttisten olentojen kunniaksi linkitän tähän englantilaisen pakanarokkibändin Inkubus Sukkubuksen biisin Heart of Lilith.



keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Jenni Holma, Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen - Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä

 "Avoimen syrjinnän ohella yhteiskuntamme rakentuu hämmästyttävän laajasti hiljaisille viesteille, jotka tukevat jakoa miehiin ja naisiin. On hyvä herättää kysymys - miksi? Tai antaa mahdollisuus ihmisille laittaa rasti ruutuun "muu"." (Tarja Halosen esipuheesta)

Jenni Holma, Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen esittelevät kirjassaan Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä (Into Voima 2018) erilaisia ihmisiä erilaisilla taustoilla. Kaikkia yhdistää se, etteivät he mahdu sukupuolijanalle mies/nainen, vaan ovat enemmän tai vähemmän akselin ulkopuolella. Moni puhui itsestään muunsukupuolisena, jotkut transsukupuolisina, yksi sukupuolettomana.

Se mikä jäi päällimmäisenä mieleen, oli monen kritiikki sukupuolenkorjausprosessia kohtaan. Suomessa ja erityisesti Helsingin yksikössä vaaditaan, että transihminen on selkeästi sitä "toista" sukupuolta. Jos ei koe olevansa binäärinen ollenkaan, on hoitojen suhteen vaikeuksissa. Tästä kirjasta selvisi, että myös osa muunsukupuolisista kaipaa jonkinlaisia korjaushoitoja, vaikkeivat he haluakaan korjata itseään täysin sinne "vastakkaiseen" sukupuoleen. Ilmeisesti Tampereen yksikössä on liberaalimpi ote. Näinhän ei saisi olla, vaan kummassakin yksikössä pitäisi olla sama linja. 

Lainasin tämän kirjan pitkälti siksi, että halusin ymmärtää asiaa paremmin. Jostain syystä minun on aina ollut todella vaikea ymmärtää ei-binäärisyyttä. Varmaankin siksi, että oma kokemukseni sukupuolestani naisena on aina ollut jotenkin itsestään selvä ja varsinkin aikuisena myös vahva. Ja onhan meidät kaikki kasvatettu siihen, että on vain mies ja nainen. 

Kieli määrittää paljolti sitä todellisuutta, jota elämme ja koemme. Jos asioille ei ole nimiä, on niistä mahdotonta puhua. Moni kirjan haastatelluista kiitteli suomen kielen sanaa muunsukupuolinen, koska se tuntui sopivan heille ja olevan ehkä jopa innovatiivinen. Eräs suomenruotsalainen ihminen totesi, että ruotsissa ei ole oikein muuta kuin "icke-binär", ei-binäärinen. Tätä jäin ruotsinopena ihmettelemään. Toki kirjan ilmestymisestä on jo useampi vuosi, mutta voisi kyllä kuvitella, että olisi jo ainakin riikinruotsin puolella enemmän sanastoa.

Moni toivoi ihmisten olettavan vähemmän. Tässä onkin mielestäni se pulmakohta. Ihmisen aivothan ovat sellaiset, että ne aika lailla automaattisesti luovat tiedolle lokeroita, jotta valtava ympäristön tietomassa olisi sulateltavissa. Sukupuoli näyttäisi olevan yksi noista perustavanlaatuisista lokeroista. Onko sellainen maailma edes mahdollinen, jossa ei tehtäisi sukupuolesta olettamuksia? Itse huomasin tämän kirjan takakannen piirroskuviakin katsellessa luokittelevani hahmoja automaattisesti mies/nainen-kategorioihin. Jää nähtäväksi, muuttuuko maailma asian suhteen tulevaisuudessa.

Kristiina Wallin - Murtuneista luista

"kuin sinua ennen ratkot yöllä, työnnät

kauemmaksi toiveen avata portti ja juosta

                                                         ja juosta

juosta suu auki puheen pudota möykkynä,


jonka säilövät formaldehydiin ne, jotka eivät ymmärrä

kaipauksen logiikkaa"

(ote runosta Ebba Lucia Guldfotille)


Kristiina Wallinin Murtuneista luista (Tammi 2007) on hänen toinen runokirjansa. Erittäin vaikeaa lyriikkaa sisältävä kirja koostuu muun muassa biologian elementeistä, luista ja räjähtelystä. Mukana seikkailee myös runonpuhujan reipas isoäiti.

Tällä kertaa tunnen itseni jokseenkin tyhmäksi. En nimittäin päässyt tästä kokoelmasta oikein kärryille. Aikoinaan teininä pitäessäni tätä blogia penäsin runojen käsittelyä sydämellä, ei järjellä. Pidän tästä periaatteesta edelleen kiinni, mutta nyt en päässyt kyllä hitusenkaan jyvälle.

Kirja ei minusta varsinaisesti ole hajanainen, tunnistan kyllä noita toistuvia asioita ja ainakin aavistelen kokonaisuutta. Liekö sitten ollut tuo biologian ja osittain matematiikan maailma, joka minut karkotti luotaan. Jossain määrin biologia toi mukanaan jopa ällöttävyyttä, kun runonpuhuja sahasi pääkalloaan halki ja sieltä tuli ilmoille jos mitäkin. En ole koskaan tehnyt luonnontieteiden kanssa varsinaisia sinunkauppoja, joten sekin varmaan esti täysillä nauttimasta näistä runoista.

Minua hämmästyttää se, että Wallin näyttäisi olleen aiemmissa kokoelmissaan vaikeampi kieleltään kuin uudemmissa. Periaatteessa luulisi sen menevän toisin päin. Valon paino oli minulle suuri hetki, samoin pidin Meduusamerestä, joka jo kuitenkin oli aika kokeellista runoa. Ikävä kyllä Murtuneista luista ei nyt säväyttänyt.

"yhä vielä kuulen isoisän äänen: tee runoa

kuin kenkää, pisto pistolta, sauma saumalta

äläkä pelkää sillä silmiesi mykiöstä nousee sumu,

toden ja sadun leikkauspiste,

kätesi muistaa kyllä, sanat


nytkähtelevät selkänahassa, oudot kankeat eläimet

poikivat sormenpäissä"

(ote nimettömästä runosta)

tiistai 15. marraskuuta 2022

Anna James - Tilly & kirjamatkaajat (Pages & Kumppanit 1)

'"Kirjaseikkailu on taito kuljeksia kirjojen sisällä, ja vain harvat lukijat pystyvät siihen", vaari alkoi selittää. "Voisi sanoa, että me kirjamatkaajat osaamme lukea tekstin hieman tarkemmin kuin ihmiset yleensä."'

Anna Jamesin lastenkirja Tilly & kirjamatkaajat (HarperCollins 2021, suomentanut Marja Helanen, kuvittanut Paola Escobar) on yhtä kirjallisuuden ja mielikuvituksen juhlaa! Tillyn äiti on poissa ja isovanhemmat ovat kasvattaneet tyttöä. Isovanhemmilla on kirjakauppa ja yhtäkkiä siellä ovatkin Liisa Ihmemaasta ja L. M. Montgomeryn Anna Shirley. Pian oikea seikkailu alkaa, kun Tilly päätyy ystävänsä Oskarin kanssa tarinaan mukaan. Mutta mitä kirjamatkustaminen oikein merkitsee? Kuka on ilkeän oloinen Enoch Chalk, joka väijyy siellä sun täällä? Mitä äidille oikeasti tapahtui?

Aivan ihastuttava kirja! Sen voi lukea ilman muuta tuntematta kirjamatkoissa käytettyjä klassikkoja, mutta enemmän saa toki irti, jos tuntee Liisan ja Annan sekä muiden hahmojen tarinat. Kirja on monessa suhteessa aika peribrittiläinen: useat käytetyistä tarinoista ovat brittiläisiä tai vaihtoehtoisesti alun perin englanninkielisiä, ulkoinen tapahtumapaikka on Lontoo ja kirjakaupassakin on jotain varsin brittiläistä tunnelmaa. Se ei minua kuitenkaan sen kummemmin haitannut, sillä olen vähän heikkona ennen kaikkea englantilaiseen perinteiseen elämänmenoon. 

Kirjasta avautuu jännittävä salaisuus toisensa perään, tuossa kirjaa avaavassa kappaleessani on vain muutama seikka. Voisin kuvitella lasten pitävän tästä. Sitä hieman mietin, että lapsille kirja on aika paksuhko, 386 sivua. Tämä onkin selvästi suunnattu jo lukemiseen hurahtaneille lapsille. Toki pienemmille koululaisille voi lukea iltasatuna. Ihan pienimmille en lukisi, koska tuo herra Chalk voi vähän panna jännittämään yötä vasten, samoin seikkailu erään merirosvoklassikon sivuilla. Mitään pahaa ei toki tapahdu, mutta jännitys voi olla pienimmille liikaa.

Täytyy myös kiittää Paola Escobarin kaunista kuvitusta! Myös kirjan kielessä on nautittavaa runsautta, mistä kiitos suomentaja Marja Helaselle!

maanantai 14. marraskuuta 2022

Riikka Pulkkinen - Lumo

"Kun Philippa on kuollut, A pohtii vielä pitkään Philippan leikkejä. Millaista on leikistä riisuttu elämä? Onko se todella vilpittömämpää? Onko se läpikotaisin aikuista?

    Vai onko se valheellista, nimenomaan se?"

Riikka Pulkkisen uusin romaani Lumo (Otava 2022) on napakymppi. Se kertoo 17-vuotiaasta Philippa Laaksosta, jonka naapuri löytää kuolleena taloyhtiön pihalta. Mutta tämä ei ole mikään dekkari. Philippa on todellakin kuollut, mutta hän ei ole kadonnut. Monet tunsivat hänet, tai ainakin uskoivat tuntevansa. Mutta Philippa leikkii, Philippa on kuka tahansa. Lolita giving, Not your Sonya ja Saddest girl on Earth.

"Minä olen Philippa Laakso, tyttö lausuu kameralle.

    Olen myös Lolita Giving ja aika ajoin Saga. Pulpahtelen esiin ja katoan taas näkyvistä.

    Te ette tunne minua, tyttö toteaa.

    Sitten tyttö hymyilee, sanoo toruen: Älkää luulkokaan.

    Tyttö raottaa huuliaan, näyttää kuin hän olisi ryhtymässä aterioimaan sitä iloa, joka häntä ympäröi."

Kirja kertoo minusta ennen kaikkea siitä, mitä on olla tyttö. Philippa karnevalisoi tyttöyden, esittelee kameralleen ja seuraajilleen kaikki kliseet mutta pitää vallan aina itsellään. Hän on kaunis ja ihana mutta omilla ehdoillaan. 

"Olen mitä tahansa, olen maailma. Olen tyttöjen tyttö, olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin mitä ette halua lausua ääneen."

Pulkkisen ote on kevyesti kokeileva. Väleissä on kuolinsyyntutkijan ja poliisien virallisia raportteja, sitten osia kaikkitietävällä kertojalla ja myös käsiteltävää kohdetta sinutellen. Toimii! Kirja ei ole sekamelska, vaan pysyy hyvin kasassa ja pitää lukijan mielenkiinnon yllä.

Kirjassa on myös muita henkilöitä, he jotka jäivät elämään Philippan jälkeen. On vanha kirurgi Axel, joka pyysi tyttöä auttamaan vaimonsa pesemisessä. Sitten on paras ystävä Saga, joka ajoittain turhautuu Philippan hajanaisuuteen ja suoranaiseen satuiluun. On erikoislääkäri Alina, jossa viha kytee syvällä. Entinen poikaystävä Oliver, joka sai Philippalta monta nimeä. Ja sitten tietenkin kaikki treffimiehet, joita Philippa tapasi. Miehet jotka kuvittelivat tietävänsä nuorista naisista jotain.

"Philippalle sinä olet patriarkaatti. Vaikket itse olisi sitä mieltä, Philippa on.

 Sebastian, Sebastian, yrität niin paljon.

Käynnistät Porschesi, lähdette ajelulle."

Philippa on feministi käyttämättä sitä sanaa varsinaisesti itsestään. Hän tietää, mitä hänestä halutaan ja sen, mitä hän itse haluaa. Hän lukee klassikot ja miettii baarin jälkeisenä aamuyönä rakkauden ja vapauden käsitteitä. 

"Tyttö tehdään myös kuuntelemalla, miten tytöistä ja tytöille puhutaan, mitä tytöt, mitäs tytöt.

   Älkääs tytöt.

   Tytöt tehdään kuuntelemalla näitä lauseita ja sitten pyristelemällä niistä eroon."

Minua kiehtoo ja mietityttää juuri tuo ajatus tyttöydestä rakennettavana performanssina. Ennen tuota sitaattia tyttöjä tehdään menemällä rintaliiviostoksille. Sitten on sitaatissa näkyvä sosiaalinen osa. Ei ole vain niin, että kukin meistä itse rakentaa sukupuoltaan vaan myös muut osallistuvat siihen. Mitä kaikkee tytön tulee olla?

Alinan vihan kautta polttopisteessä on välillä myös naisen viha. Se mitätöidään, sille ei anneta tilaa. Se on oikeastaan aika naurettavaa. Philippa ja Alina tekevät eräänlaisen performanssin vilkkaassa ihmisjoukossa: Alina, tuo sairaiden ja kuolevien lohduttaja ja kunnollinen nainen, huutaa joitain sekunteja väkijoukossa. Ihmisten tyrmistys on käsinkosketeltava. Eihän nyt keski-ikäinen kunnollinen nainen voi purkautua noin, se tila on vihaisille miehille, narkomaaneille ja teineille!

"Terrorismin yksi määritelmä on saada aikaan itse tekoa suurempi symbolinen vaikutus.

Naisen raivo kadulla täyttää tämän määritelmän ääriään myöten."

Erinomaista! Nyt on poissa kaikki teennäisyys ja siloisuus, jäljellä on puhdas taito kirjoittaa hyvä kirja. 

lauantai 12. marraskuuta 2022

Vuoden 2022 Finlandia-ehdokkaat

 

Kuva: Roni Rekomaa


Finlandia-ehdokkaat aiheuttavat aina kirjapiireissä pöhinää ja päätinpä minäkin tarttua aiheeseen. Ensimmäinen huomio kuvasta on se, että onpa tasainen mies/nais-jakauma. En sitten tiedä, onko puhdas sattuma. Juniori-ehdokkaissa taisi olla vain naisia, mutta lanua toisaalta tekevätkin nykyään voittopuolisesti naiset.

Se, mistä olen marissut jo Facebookissa on se, että Olli Jalonen taas kerran on ehdolla. En missään tapauksessa lähde kiistämään Stalker-vuosien ansioita kun en ole kirjaa vielä lukenut, mutta kyllä minusta ehdokasasettelussa voisi vähän käyttää järkeä. Jalonen on sitä paitsi voittanut jo kahdesti. Vaikka sanotaan, että Finlandialla palkitaan kirja, on se käytännössä vähän ontuva selitys. Ihmiset samastavat palkinnon voimakkaasti kirjailijaan. Se luo tiettyä gloriaa, jos ei nyt kaikkien silmissä, niin ainakin paljon lukevien silmissä. Lisäksi palkinto nostaa uutuuden myyntiä todella paljon, erityisesti kun palkinto jaetaan juuri sopivasti joulumarkkinoille.

Haaveenikin pääsi ehdokasasettelussa toteutumaan, nimittäin Iida Rauman Hävityksen valinta! Olin jotenkin varma, että sitä ei oteta. Se on niin vimmainen ja epäsovinnainen. Hyvä näin! Kirjan aiheet, erityisesti kouluväkivalta, ovat erittäin tärkeitä ja kirjalla on myös selkeät kirjalliset ansionsa. Se on mukaansa upottavalla tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettu, mikä ei ole varmasti se helpoin tapa kirjoittaa. Voisi kuvitella sellaisen tyylin helposti lähtevän näpeistä jolloin tuloksena on vain outo sotku. Niin ei kuitenkaan Raumalle käy, vaan hän pitää langat käsissään loppuun asti.

Muita ehdokkaita en olekaan lukenut. Tässä tullaan siihen pointtiin, jota aina mietin ennen ehdokkaiden julkistusta. Nimittäin että mistä heidät voi arvata? Minun nähdäkseni ei mistään. Ihmishämärää on pari bloggaajaa käsitellyt (ymmärrän kirjan koosta kuultuani että miksi vain pari :D) ja olisi toisaalta lystikästä jos se voittaisi. Myytäisiinköhän moista paksukaista yhtä ahkeraan kuin aiempia voittajia? Olen käsittänyt kirjan aukeamisen vaativan melkoista sivistyksellistä tasoa ja no, sitä nyt ei meistä suurimmalla osalla välttämättä ole.

Puolet ehdokkaista on minulle käytännössä tuntemattomia. Reader, why did I marry him? bloggasi ihan äskettäin Eeva Turusen kirjasta Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Siitä sai jotain osviittaa. Sen sijaan Marja Kyllösen Vainajaiset ja Sami Tissarin Krysa ovat aivan tuntemattomia. En muista ainuttakaan bloggausta näistä. Luulisi meidän bloggaajien olevan jotenkin ajan hermolla, mutta emme taida sitä ainakaan täysin olla.

Vielä loppuun harmittelen sitä, ettei Susanna Hast ravisuttava ja taidokas esikoinen Ruumis/Huoneet päässyt mukaan. Tosin joku minulle viisaasti kommentoikin, että ei ehkä kahta traumakirjaa kerralla. Lohduttaudun sillä, että Hastin kirja on Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana.


perjantai 11. marraskuuta 2022

Liv Strömqvuists astrologi

 

Liv Strömquist on esiintynyt blogissani jo aiemmin. Hänellä on sarjakuvissaan vahvan feministinen ja humoristinen ote. 

Tässä astrologiaa käsitelleessä teoksessa Liv Strömquists astrologi (Norstedts 2022) feminismi on enemmän ehkä rivien väleissä tai aihevalinnoissa. Strömquist esittelee kaikki horoskooppimerkit ja tuo niiden mukana esille erikoisia tunnettuja henkilöitä. Ote on ironinen.

Sinänsä aihe ei hirveästi puhutellut minua. Ainahan tämän sarjakuvatekijän teokset mielellään lukee, mutta horoskoopit eivät kuulu kiinnostuksenkohteisiini. Sen sijaan otin teoksen oppimiskokemuksena, sillä luin sen tosiaan ruotsiksi. Albumi on niin tuore, että se tuskin on vielä ehtinyt ilmestyäkään suomeksi.

Aika monta sanaa piti varsinkin alussa katsoa sanakirjasta, mutta eipä se mitään. Siten sitä oppii. Useimmat horoskooppimerkit olivat toki ihan pääteltävissä suomeksi. Tiesittekö, että vesimies on ruotsiksi vattumannen? :D Hauska sana.

Sinänsä melkoista stereotyypeillä revittelyä tämä teos on. Taiteilija oikein painottaa, että juuri tällaisia nämä tämän horoskoopin ihmiset ovat. Teosta onkin hyvä tulkita huumorilla, joka tosiaan on Strömquistin tavaramerkki.

Ei siis ylittänyt lähellekään minuun aikanaan vaikutuksen tehnyttä albumia Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan. Ennemmin tällainen huumori-iloittelu tällä kertaa. Onneksi on vielä lukematta useita Strömquistin teoksista. Mainiosti onnistuu myös alkuperäiskielellä ruotsiksi.

Rupi Kaur - Milk and Honey

 "it is your blood

in my veins

tell me how i'm

supposed to forget" (osasta the hurting)

Rupi Kaur on intialaistaustainen kanadalaisrunoilija. Teoksessaan Milk and Honey (Andrews McMeel Publishing 2015) hän käsittelee monia teemoja, kuten feminiinisyyttä, traumaa, hyväksikäyttöä ja naisten yhteisyyttä. 

"i do not want to have you

to fill the empty parts of me

i want to be full on my own" (ote runosta osassa the loving)

Kaurin englanti on ihastuttavan helppolukuista, mutta silti vaikuttavaa ja täynnä merkityksiä. Minun ei tarvinnut etsiä sanakirjasta kuin muutama sana! Teos sopiikin mainiosti myös nuorille, sillä kirjasta selviää kyllä aika perusenglannilla. 

"i am a museum full of art

but you had your eyes shut" (osasta the breaking)

The hurting -osa käsittelee pitkälti runonpuhujan suhdetta vanhempiin. Isä on etäinen ja käskevä hahmo perheessä, naiset ovat oppineet pitämään suunsa kiinni. Runonpuhuja ei osaa erottaa äidistään rakkautta ja pelkoa isää kohtaan, koska ne näyttävät samalta. Tässä osassa on mukana myös seksuaalisen väkivallan raskas teema. Muutamin lyhyin säkein Kaur tiivistää asian ymmärrettävään muotoon.

The loving käsittelee rakastumista ja parisuhdetta ja kuuluu teoksen valoisampaan osaan. Kuitenkin olin näkevinäni rivien väleissä jotain vinoutunutta, että kaikki ei ole kohdallaan. Pian päästiinkin sitten osioon the breaking, jossa parisuhde päättyy ja runonpuhuja tajuaa entisen puolisonsa toksisuuden. The healing koskee nimensä mukaisesti paranemista vanhoista traumoista ja haavoista. 

"loneliness is a sign you are in desperate need of yourself" (osasta the healing)

Väkevä sanoma ja kaunis toteutus. Milk and Honey on naiseuden ja sisaruuden juhlaa, unohtamatta niitä raskaita aiheita, jotka koskevat niin monia naisia.

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Anu Kantola & työryhmä - Kahdeksan kuplan Suomi - Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat

 "Moderneissa yhteiskunnissa elämän pysyvin piirre on jatkuva muutos. Se, mikä näyttää tänään ikuiselta, saattaa olla jo huomenna menneisyyttä, johon ei ole paluuta. Elämme yhtä aikaa menneisyydessä ja tulevaisuudessa: yritämme jatkaa sitä, mikä on ollut, ja samalla tarttua kiinni siihen, mitä on tulossa ja minne olemme menossa."

Anu Kantolan & työryhmän tietoteos Kahdeksan kuplan Suomi - Yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (Gaudeamus 2022) on monien vuosien tutkimuksen tulos. Tutkijat syvähaastattelivat ison joukon suomalaisia ja maahanmuuttajia selvittääkseen, mitkä heidän asenteensa eri asioihin ovat. Ytimessä oli työ tai sen puute. Esille nousivat myös verot, politiikka, äänestäminen ja yksilön kunnia.

Kirja oli todella kiinnostavaa luettavaa, joskin välillä myös ahdistavaa. Ennen kaikkea erään miespuolisen pienyrittäjän kovuus kauhistutti minua: hän toivoi valtavaa taantumaa, jossa ihmisten joko olisi pakko työllistyä tai vaikka sitten kuolla. Pelkäsin jo etukäteen tällaista äärimmäisyyttä.

Sinänsä olikin helpottavaa huomata, että ainakaan näillä eri tuloluokissa ja ammateissa olevilla haastatelluilla ei muutoin ollut kovin jyrkkiä ajatuksia. Keskiluokkaisilta tuli kyllä vanhaa hokemaa tuilla makaavista eläteistä, mutta se ei ollut haastattelujen pääsisältö. Oli mielenkiintoista, miten liberaaleja ylemmän keskiluokan ihmiset näyttivät olevan. Siitä huolimatta, että he elävät yrityksissä kovan tulospaineen alla.

Kirjoittajat toteavatkin lopussa, että Suomessa ei ole niin rajua kahtiajakoa menestyjiin ja häviäjiin kuin joissain muissa maissa, mutta tuloerot ovat silti kasvaneet. Työryhmä pohti suomalaisuuden tarinaa ja katsoi, että vanha oppi kompromissien tärkeydestä elää yhä. Hyvinvointivaltion kannatus on edelleen korkea. 


tiistai 8. marraskuuta 2022

Nilla Kjellsdotter - Kivipuiston tyttö (Murhia Pohjanmaalla 1)

Nyt hän katui, ettei ollut kuunnellut vaistojaan. Katui, ettei ollut kääntynyt takaisin."

Tekstissäni on pieniä aihe-/juonipaljastuksia.

Nilla Kjellsdotterin menestysesikoinen Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022, suomentanut Anna Heroja) kertoo murhista ja likaisista perhesalaisuuksista. Kuuluisa pohjalainen diabetestutkija David Heselius on murhattu kotonaan hänen perheensä oltua poissa. Sitä ennen Kivipuistosta on löytynyt rääkätty ja aliravittu tyttö henkihieverissä. Tyttö ei puhu eikä hänen henkilöllisyytensä tunnu selviävän. Samaan aikaan tutkija Mija kantaa suurta salaisuutta ja möhlii miessuhteitaan.

Olipas tämä dekkari vastenmielinen ja kliseinen. Olisin halunnut pitää tästä, sillä varsinkin esikoiskirjailijoita haluaisi tsempata. Nyt en kuitenkaan voi.

Mija on ensinnäkin aivan liian kulunut hahmo työnarkomanioineen ja suurine traumoineen. Totta kai hän valitsee aina työn ensin niin että yksityiselämä on sekaisin. Lisäksi hänellä on tietenkin ymmärtämätön, typerä ja epäpätevä pomo. Hieman epäilen, että missään kunnassa enää päästetään moista typerystä poliisiesimieheksi.

Sitten tulee itse aihe. Insesti ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tämä on oikeastaan uuden ajan modernien dekkarien ongelmakohta. Tuntuu, että kirjailijat etsivät mahdollisimman kamalia juttuja, jotta saavat säväytettyä lukijoita. En lähtökohtaisesti vastusta näitä teemoja dekkareissakaan, jos ne on kuvattu siten, että selkeästi halutaan tietoisuutta tärkeille asioille. Nyt, kuten viime vuosina monessa muussakin dekkarissa, on kuvaus aivan tarpeettoman tarkkaa. En väitä että kirjailija suorastaan mässäilisi, ei sentään, mutta mielestäni tällaiset aiheet voi kuvata myös peitellymmin. Lukija ymmärtää kyllä.

Vaikeista aiheista muotoutui myös verrattain raskas ja ahdistava tunnelma kirjaan. Tämähän on toki makuasia, jotkut nimenomaan hakevat ikävien tunteiden kokemista. Itselleni ankeus on inhottava tunnelma enkä sitä hae. Koin ankeutta jopa Mijan arkipäiväisistä puuhista lukiessani.

Viimeinen negatiivinen seikka on dialogi. Varsinkin kirjan alkupuolella takerruin siihen. Minusta henkilöiden puhe on erityisesti pohjalaisille liian runsassanaista. En sitten tiedä, että poikkeavatko suomenruotsalaiset pohjalaiset suomenkielisistä, mutta jotenkin dialogi ei ollut mielestäni luontevaa. Tosin saattaa olla, että alkuperäkielellä ruotsiksi se on ollutkin sujuvampaa kuin nyt suomeksi käännettynä.

Miksi sitten luin koko kirjan edes loppuun? Tässä päästään viimein niihin hyviin juttuihin. Kirja on verrattain sujuvasti kirjoitettu. Sellainen ei ole mikään itsestäänselvyys ainakaan esikoiskirjan kirjoittajalta. Lisäksi tarinassa oli kyllä koukkuja, jotka saivat lukemaan eteenpäin. Sinänsä tarinallisesti juonenkuljetus oli aika hyvää, asioita paljastui varsin mukavassa rytmissä. Itseäni kiinnosti lähinnä kirjan nimessäkin oleva Kivipuiston tyttö ja hänen kohtalonsa. Kyllä siihenkin lopulta päästiin. 

Olen jälleen kerran hämmentynyt siitä, että suursuosion saanut kirja ei taaskaan ollut juttuni. Se saa minut tuntemaan itseni elitistiksi. Olen huomannut, että ajan mittaan minusta on tullut taipuvainen ärsyyntymään epäuskottavuuksista. Niitä ikävä kyllä nykydekkareissa riittää. Koukuttaviahan tällaiset kirjat usein ovat, jolloin kirjan saa loppuun (ja enpä kyllä arvioisi kirjaa jota en ole lukenut kokonaan). 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hanna Brotherus - Henkeni edestä

 "Täällä kollektiivisen surun kuorman kuulee hengityksissä ja näkee ryhdeissä. Välillä tuntuu kuin jatkosota olisi loppunut viime viikolla."

Hanna Brotheruksen toisinkoinen Henkeni edestä (WSOY 2022) jatkaa jossain määrin samaa asiaa kuin esikoinen Ainoa kotini. Tässä toisessa kirjassa minäkertoja kohtaa raskaan viidenkympin kriisin. Lapset ovat aikuistuneet ja lentäneet pesästä, lasten isään ei oikein ole välejä ja mieli on levoton. Keski-ikäisyys tuntuu vaikealta, vanheneminen myös. Mielestäni kirjan polttopisteessä oli kuitenkin ennen kaikkea äitiys. Minäkertoja on antanut äitinä kaikkensa ja kokee itsensä turhaksi nyt kun lapset ovat aikuisia ja maailmalla.

Päähenkilömme käy vanhoja muistoja läpi. Hän saa tietää, että suvun rapistunut mökki myydään ja päättää käydä siellä vielä viimeisen kerran. Pidin kirjassa olleesta symboliikasta, kuten vanhoista kerätyistä perhosista ja hautajaishatusta, jossa on suruhuntu. Brotherus tarttuu arjen yksityiskohtiin ja luo niille merkityksiä.

Kirja on minäkertojan tajunnanvirtaa ja siten hieman haastavaa seurata. Lukiessa olikin oltava valppaana ja pidettävä välillä taukoja. Itse en ainakaan pystynyt lukemaan tällaista ajatteluun perustuvaa kirjaa normaalivauhtia, vaan tarvitsin sulattelua.

Minusta Ainoa kotini oli jotenkin helpompi, mutta se taisi olla hieman valoisampi rankoista teemoistaan huolimatta. Henkeni edestä on varsin synkkä. Minäkertojan ajattelu on laajaa ja analyyttistä. Joku voisi ehkä tuumia, että vähempikin ajattelu riittäisi. Itse kuitenkin tunnistan minäkertojassa itseäni.

Henkeni edestä ei ole vuoden kohokohtani, mutta se sai minut pohtimaan kanssaan. On myös hienoa, miten kirjailija sai minut samastumaan naiseen, joka on niin kovin erilainen kuin minä. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä on olla äiti. Silti koin äitiysteeman hyvin mielenkiintoisena. 

Pidän Brotherusta taitavana kirjoittajana. Odotan mielenkiinnolla, mitä hän mahdollisesti seuraavaksi kirjoittaa.

"Jos ennen lapsia kuvittelin äitiyden kautta voivani saavuttaa jotakin merkityksellistä ja pitää jotakin omaisuutenani, se oli ymmärtämättömyyttä. Ei ihmistä voi omistaa, kuten ei rakkauttakaan. En tiennyt, millaista olisi elää elämä ommeltuna kiinni lapsiin, riippumatta siitä, miten he kohtelevat itseään tai minua. Olen aina heidän äitinsä. Aina."

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Heli Laaksonen & Alexandrs Caks - Poimit sydämeni kirjahyllystä

 "Älä tänä iltana

ystäväni

istu portailla

katselemassa tähtiä,

ne ovat kuin runoilijat:

loistavat vasta kuoltuansa. (AC, Kutsu)


"Kuink pitk voi kevät olla,

kuin pitk mun miäleni,

ko olet meril

ja meri o

loppumaton sinivalkoraitane

matruusinpaitane hia,

mitä silmilläni silitän?" (HL, Ja ko se viästi sult vihroviimei tul)

Heli Laaksonen on tehnyt melkoisen kulttuuriteon! Hän innostui latvialaisen Alexandrs Caksin runoudesta ja päätti innokkaasti lähteä kääntämään niitä, siitäkin huolimatta ettei hän osannut kieltä virtuoosimaisesti. Samalla alkoi syntyä vastausrunoja omalla murteella ja poikkeuksellinen runokirja sai muotonsa. Kansiliepeessä on vieläpä valokuvia Laaksosen maalauksista, joita myös syntyi prosessin aikana.

On siis ihanaa sanoa, että kokoelma on hyvä. Kuten Laaksonen, myös minä ihastuin Caksin (jossa C:n päällä pitäisi olla hattu, mutta jota en osaa näppäimistöllä tehdä...) runouteen. Hänen runoutensa on kaunista, vaikka siinä onkin myös rujoja tai ainakin arkipäiväisiä sanoja. 

Laaksosen olen toki tiennyt vuosia, mutta olen väistellyt häntä. Ajattelin aina, etten saa itäsuomalaisena mitään tolkkua hänen lounaismurrerunoistaan. Vielä mitä! Vähän hitaammin piti kieltämättä lukea, mutta hyvin ymmärsin.

Caksin vakavuus ja Laaksosen humoristisuus luovat kiehtovan dynamiikan. Tosin itse saatan tulkita Laaksosta vähän väärin murteen vuoksi. Huumoria kuitenkin koin siellä olevan. Tästä syntyy tiheä ja kiinnostava dynamiikka kahden erilaisen runoilijan välille. Se ei ole naurettava eikä typerä, vaan hyvin kasassa pysyvä ja innostava. Jälkisanoissa Laaksonen toteaa: "Olemme historiankulun yliajamia, hän maailmansotien ja Stalinin kiusaamana, minä sähikäisenä kulkevan digitalisoitumisen ja omana aikanani kiihtyneen kuudennen sukupuuttoaallon kovertamana."

Todella vaikuttava ja inspiroiva teos! Rakastan poikkitaiteellisuutta ja sitäkin tässä on.

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Statistiikkaa ja ohjeistusta nuorisolle

Kuva ei juurikaan liity juttuun, mutta hauskaan halloweeniin kylläkin!

 En varmaankaan ole ainoa bloggaaja, joka tykkää välillä kuikuilla bloginsa tilastoja. Käyn välillä vilkuilemassa uusimman postauksen näyttökertoja. Tällä kertaa kuitenkin katselin tilastoja tarkemminkin ja hieman yllätyin.

Blogini ei takuulla ole luetuimpien joukossa, mutta sen sijaan vanhat, osittain siis todella vanhat postaukset näyttävät maistuvan. Luetuimpien kärjessä on uusimpia postauksia, mutta kuinka ollakaan, heti perässä on Mila Teräksen Amiraali! Olen tästä iloinen ennen kaikkea siksi, että kyseessä on nuortenkirja. Mukana menossa on myös kesän bloggaus Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmasta Olis niin kiva ja muita kirjoituksia

Mutta sitten: joukossa on Maaliskuun luetut -postaus vuodelta 2011! Nimensä mukaisesti postaus sisältää vain listan siinä kuussa luetuista, ei juuri kummempaa. Lisäksi löytyy vielä näyttökertoja Ayaan Hirsi-Alille ja Anja Kauraselle, molemmista bloggasin tuolloin 10-luvun alussa. 

Ja siis tämähän on ihanaa! Välillä tulen miettineeksi, että onko blogikirjoituskin vain kertakäyttökamaa kuten kaikki nykyään tässä maailmassa. Mutta ilmeisesti siis ei olekaan. Mikään ei lämmitä pitkän linjan bloggaajan sydäntä enemmän kuin se, että jotakuta kiinnostaa oikeasti selata blogia. Eikä minulla edes ole kuvia kuin tuoreimmissa aktiivivuosien kirjoituksissa. Saati että kuvani olisivat kovinkaan hienoja...

Sisältö siis puhuu. En nyt halua ajatella sitä, että syksyn koulumelskeissä ipanat googlettavat kirjojen juonia kun eivät jaksa itse lukea kirjaa. Jos joku sellainen tyyppi sattuu tätä lukemaan niin pro tip: minä olen korkeakoulun käynyt aikuinen opettajanainen. Todennäköisesti äidinkielenopettajasi ei ole ihan tyhmä. Hän takuulla huomaa esseestäsi, että mielipiteet muotoiluineen eivät ole sinun. Joten lue se kirja, se tekee aivoillesi hyvää monin tavoin. :) 

Noin muutoin hyvät lukijat, jatkakaa samaan malliin. On ilo kirjoittaa itselle ja teille!