Ankin kirjablogi

 "Juostessani kehotan itseäni ajattelemaan jokea. Ja pilviä. Mutta pääasiassa en ajattele mitään. Minä vain juoksen omassa kotoisassa, itse tehdyssä tyhjiössäni, omassa nostalgisessa hiljaisuudessani. Ja se on melko upeaa. Vähät siitä, mitä muut sanovat." Haruki Murakamin vanha kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2011, suomennos Jyrki Kiiskinen) tuli mieleeni, kun halusin motivoida itseäni harrastamaan raskaampaa liikuntaa. Murakami on juossut todella monia täysiä maratoneja ja osallistunut useamman kerran myös triathlon-kisoihin. Murakamin tyyli on hiukan jutusteleva ja lähelle päästävä. Kirja on samalla myös eräänlainen muistelma. Murakamista piirtyy kuva lujatahtoisena, mutta varsin vaatimattomana ihmisenä. Hän kertoo vähäeleisesti vahvuuksistaan kestävyysjuoksijana, mutta myös heikkouksistaan. Keskivertoihmiselle pelkästään kirjailijan juostujen matkojen määrä on huimaava, mutta Murakami ei paukuttele henkseleitään. Kaikkien saavutusten eteen on tehty lujast...

 "193. Asiaa pitempään pohdittuani myönnän kuitenkin, että kirjoittaminen vaikuttaa muistiin - toisinaan se saattaa toimia niin kuin lapsuusaikainen valokuva-albumi, jossa jokainen kuva korvaa muiston, joka sen on tarkoitus säilyttää. Ehkä siksi vältän kirjoittamasta tietyistä sinisistä esineistä - en halua korvata niiden muistoja, en palsamoida enkä ylentää niitä. Minusta olisi itse asiassa parasta, jos kirjoittaminen voisi tyhjentää minut niistä, ja minusta tulisi parempi astia uusille sinisille." Maggie Nelson kirjoittaa pienessä ajatuskokoelmassaan Sinelmiä (S&S 2019/2023, suomentanut Kaijamari Sivill) kaikenlaisita sinisistä asioista ja sivuaa samalla elämänsä tärkeitä ihmisiä. Kaikki ajatukset on numeroitu, ja niitä on yhteensä 240. Taustalla on jonkinlainen päättynyt rakkaussuhde, jonka tuoma suru tihkuu osaan ajatelmista. Ja sininenhän nähdään varsinkin englanninkielisessä maailmassa surun väriksi. Pidän todella paljon Nelsonin tavasta ajatella. Hän on älykäs, ki...

"Vähän kuin norsu posliinikaupassa. Olin varmasti vähän ylimielinen, mutta en ollut koskaan ajatellut ruveta poliisiksi sen takia että saisin ystäviä töissä tai pääsisin johonkin arvovaltaiseen asemaan. Minä rupesin poliisiksi, jotta pääsisin metsästämään ja saisin aikaan tulosta. Pomojen oli varmasti vaikea käsitellä näin uppiniskaista alaista, sillä töitä tehdessäni minä en kumarrellut enkä pelännyt talloa kenenkään varpaille. Sitten oli niitä, jotka eivät oikein jaksaneet meikäläisen tapaa painaa päälle." Kenneth Erikssonin ja Jeanette Björkqvistin kirja Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä (WSOY 2020, suomentanut Kari Koski) on Kenneth "Kentsu" Erikssonin muistelmateos. Eriksson teki nelikymmenvuotisen uran Helsingin poliisissa ensin ryöstöjaoksessa, josta hän sitten siirtyi järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaan. Kaikkein parhaiten hänet yleensä muistetaan laittoman seksikaupan tutkimisesta. Eriksson yritti eläköityä jo 2019, mutta lopullinen eläköitymi...

,"Jokin aika sitten tajusin, että romaanimuoto on mahdoton. Jos haluan kertoa pakon sanelemasta elämästä, en voi asettua taiteen puolelle, tavoitella jotakin "kiehtovaa" ja "koskettavaa". Kokoan isän sanat, eleet, mieltymy. kset, hänen elämänsä virstanpylväät, kaikki objektiiviset merkit siitä elämästä, jossa itsekin olin mukana." Annie Ernaux kirjoitti 80-luvulla kirjat sekä isästään että äidistään näiden poismenon jälkeen. Nobel-voiton jälkeen Gummerus julkaisi kirjat yhteisniteenä Isästä / Äidistä (2022, suomentanut Lotta Toivanen). Huomionarvoista kirjoissa on Ernaux'n pyrkimys mahdollisimman objektiiviseen ja dokumentaariseen lopputulokseen ilman turhaa koreilua. Kirjailijan luokkanousu työväestä porvaristoon mahdollistaa varsin tarkkanäköisen kuvauksen myös koko vanhempien sosiaaliluokasta. Isä ja äiti eivät ole enää vain satunnaiset isä ja äiti, vaan ennen kaikkea oman työläissukupolvensa ruumiillistumat. Huolimatta siitä, että ote on dokumenta...

"Koko tilanne tuntui absurdilta ja epätodelliselta. Olin suunnitellut meneväni huomenna kriisikeskukseen juttelemaan psykologin kanssa. Nyt olinkin matkalla Poriin putkaan pidätettynä murhasta, jota en tiennyt tehneeni. Luulin tulleeni hulluksi." Kun pohdin tämän vuoden Helmet-haasteen kohtaa 36. olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan, pyörittelin mielessäni innottomana useampaakin vaihtoehtoa. Sitten tajusin, että Anneli Auerhan on kirjoittanut elämästään kirjan Murhalesken muistelmat (Into 2016) ja vieläpä maltillisen paksuisen sellaisen. Rikosten maailma jossain määrin kiinnostaa, joten sukelsin mukaan tähän omanlaiseensa puolustuksen puheenvuoroon. Auerin kirjoitustyyli on varsin toteava eikä hän yritäkään kikkailla kielellisesti. Teos on minämuotoista kerrontaa Auerin omasta näkökulmasta. Sitä en toki tiedä, onko kirjaa miten raskaasti editoitu kustannustoimittajan taholta. Kirjassa on joka tapauksessa eleettömästä tyylistä huolimatta imua, ja se tulikin luet...

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTIQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattomaan uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin." Maggie Nelson kirjoittaa elämästään muistelmissaan Argonautit (S&S 2018, suomentanut Kaijamari Sivill). Nelson on yliopistolla opettava akateemikko, ajattelija, kirjailija, äiti ja ei-binäärin Harryn aviopuoliso. Kertoessaan matkastaan ensin Harryn kanssa ja sitten pyrkimyksestään saada lapsi hän kommentoi aihetta siellä ja aihetta täällä.  Argonautit onkin varsin assosiatiivi...

 "Ennen kaikkea toivoin osaavani kertoa virkakaudestani rehellisesti; en pelkästään kirjoittamalla historiallisen selonteon sen keskeisimmistä tapahtumista ja tärkeimmistä tapaamistani henkilöistä vaan käsittelemällä poliittisia, taloudellisia ja kulttuurivirtauksia, jotka osaltaan määrittivät, millaisia haasteita hallintoni kohtasi ja millaisia valintoja tiimini ja minä olimme tehneet vastataksemme niihin." Barack Obaman muistelmien ensimmäinen osa Luvattu maa (Otava 2020, suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro) on todella mielenkiintoinen katsaus hänen ensimmäiseen presidenttikauteensa. Obama kertoo avoimesti niin onnistumisista kuin epäonnistumisista ja taustoittaa tapahtumat tarkasti. Lähtiessäni tähän urakkaan, liki 900-sivuisen kirjan lukemiseen, ajattelin sen olevan raskas. Vaan mitä vielä! Obama on sujuva sanankäyttäjä, ja jos välillä yksityiskohtia onkin todella paljon, ne tuntuivat tarkoituksenmukaisilta. Ainakin minä kaipasin tätä taustoi...

 "En voinut tehdä enempää. En voinut syödä Oskarin puolesta lääkkeitä, en käydä kouluja, enkä elää Oskarin puolesta. Piti yrittää luottaa siihen, että elämä kantoi ja soljuisi omalla painollaan eteenpäin." Venla Kuoppamäen pojastaan Oskarista kirjoittama kirja "Sun poika kävi täällä" (Teos 2022) on hyvin koskettava. Oskari on täyttämässä 18, kun asiat alkavat mennä huonolle tolalle. Silmät punottavat "pajauttelusta" ja käytös muuttuu. Käytös on niin pelottavaa, että Kuoppamäki tekee itse lastensuojeluilmoituksen. Oskarin lyhyt loppuelämä onkin sitten erilaisia laitoksia, hatkoja ja välillä parempiakin jaksoja omassa kämpässä. Ensin lääkärit kääntyvät kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosiin, kunnes joka syksy voimistuva psykoottisuus keikauttaa sen skitsoaffektiiviseksi häiriöksi. Se on skitsofrenian ja kaksisuuntaisen välimaasto, jossa on siis piirteitä molemmista sairauksista. Koko lukemisen ajan hämmästelin Kuoppamäen jaksamista, joka toki koko ajan...

 "USEIN EN POISTU ASUNNOSTA KOKONAISEEN PÄIVÄÄN NÄEN AURINGON NOUSEVAN NÄEN SEN LASKEVAN ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA AJATTELEN HALVEKSIEN IHMISIÄ JOTKA KIRJOITTAVAT KUOLEMASTA JOTKA KEIMAILEVAT KUOLEMALLA MAALAAVAT KUOLEMAA KUOLEMA KULKEE RINNALLAMME SE ON TODELLINEN SE EI OLE KAUNOKIRJOITUSTA EI MITÄÄN VITUN KUVITELTUA KÄRSIMYSTÄ SE ON TODELLISTA SE ON MUURI SE SAA MINUT RAIVOSTUMAAN SURUNI TEKEE MINUSTA RAIVOSTUNEEN VIHAMIELISEN OLEN RAIVOISSANI SIITÄ ETTÄ OLEN ERISTYKSISSÄ SURUSSANI VIHAAN TAIDETTA VIHAAN KAIKKEA SITÄ MITÄ ITSE OLEN ENNEN KIRJOITTANUT KUOLEMASTA EN USEINKAAN POISTU ASUNNOSTA MONEEN PÄIVÄÄN ISTUN PIMEÄSSÄ ISTUN PIMEÄSSÄ EN LUE EN KIRJOITA EN KUUNTELE MUSIIKKIA" Naja Marie Aidt on kirjoittanut vavisuttavan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin - Carlin kirja (S&S 2018, suomentanut Katriina Huttunen). Aidtin poika Carl on kuollut. Carl söi sientä ystävänsä kanssa, joutui äkilliseen psykoosiin ja lopulta...

 "Onhan sinulla kaikki ihanat muistot", sanoivat ihmiset myöhemmin ikään kuin muistot toisivat lohtua. Eivät tuo. Muistothan liittyvät menneeseen aikaan, johonkin mitä ei enää ole. Muistot ovat komeron uumenista paljastuvia koulupukuja, haalistuneita ja halkeilleita valokuvia, kutsuja sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimissa, lehtisiä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja ei enää muista. Muistot ovat sitä, mitä ei enää halua muistaa." Joan Didion kirjoittaa kirjassaan Iltojen sinessä (Like 2011, suomentanut Kirsi Luoma) kaipauksesta ja vanhuudesta. Hän on menettänyt sekä miehensä että aikuisen tyttärensä. Muistot tyttärestä täyttävät hänen mielensä. Samalla Didion kysyy itseltään kipeitä kysymyksiä äitiydestään. Epäonnistuiko hän? Oliko Quintanalla liian epätavallinen lapsuus? Miksi Quintana niin kovasti esitti lapsena aikuista? Miksi hänellä oli niin rajuja mielialanmuutoksia, että hän välillä halusi kuolla, tulla haudatuksi maan alle? Viim...

Senja on pieni tyttö, jota alkaa äkisti sattua mahaan. Painoa on pudonnut ja yleiskunto alkaa laskea. Varpu huolestuu ja vie tytön lääkäriin. Tuomio: vaikeasti hoidettava syöpä. Tämä tilanne on kirjan lähtökohta. Mitään varsinaista draaman kaarta tähän ei väkinäisesti vedetä, vaan Varpu toteaa jo kirjan alussa, että Senja kuolee. Kirja on toki Senjan tarina, mutta sen rinnalla kulkee selviämisen ja valon tie. Varpu Hintsanen ja Emilia Saloranta ovat kirjoittaneet kirjan Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY 2021). Se ei päästä lukijaansa helpolla: väistämättä alkaa kulkea myötäeläjänä Hintsasen perheen kivuliaalla matkalla. Lapsia on useampia, ja Varpu syyllistää itseään siitä, että leijonanosa ajasta menee Senjalle. Aina vain ei ole täydellisiä tilanteita ja lähtökohtia. Juuri tämä ajatus on jatkuva teema: elämä osaa olla hyvin arvaamatonta ja kontrollin ulottumattomissa.  Hintsaset päättävät kuitenkin jo varhain, että iloa tuotetaan niin paljon kuin mahdollista. Syöpä sanelee reunaehd...

Alkuperäisteos Mindhunter - Inside the FBI's Elite Serial Crime Unite (1995).  Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & co 2020.  "Kauhutarinoita riittää. Richard Marquette, jota haastattelin ja jonka tilillä oli jo hieman yli kaksikymmentävuotiaana häiriköintiä, raiskausyrityksiä ja pahoinpitelysyytteitä Oregonissa, raiskasi, murhasi ja viilteli portlandilaisessa baarissa tapaamansa naisen epäonnistuneen seksuaalisen kokemuksen jälkeen. Hän poistui alueelta, joitui FBI:n etsityimpien rikollisten listalle ja jäi kiinni Kaliforniassa. Hänet tuomittiin ensimmäisen asteen murhasta ja tuomittiin elinkautiseen. Kun hän pääsi kahdentoista vankilavuoden jälkeen ehdonalaiseen, hän ehti ennen kiinnijäämistään tappaa ja paloitetta kaksi naista. Mikä ihme sai ehdonalaislautakunnan ajattelemaan, että tämä tyyppi ei ollut enää vaarallinen?" John Douglasin ja Mark Olshakerin kirja Mindhunter II jatkaa ykkösosassa aloitettua teemaa, sarjamurhaajien profilointia. Kuten ensimmäisessä muis...

 "Se mitä tapahtui viiden ja puolen  tunnin ajan Janen ja hänen murhaajansa välillä on niin musta aukko että se voisi syödä kokonaisen auringon jälkeä jättämättä. Kuuntele tarpeeksi tarkkaan, James sanoi, Kuulet  kivistyksen rytmin." (Jane) Kustantamo S&S 2020. Alkuteokset: Jane - a murder (2005) ja The Red Parts (2007). Suomentanut Kaijamari Sivill. Maggie Nelsonin kahden kirjan yhdistelmä Jane / Punaiset osat ovat sisaruskirjoja. Jane kertoo Nelsonin tädistä, joka murhattiin tämän ollessa vasta päälle parikymppinen oikeustieteen opiskelija. Jane on runokirja, jossa on seassa myös Janen omia päiväkirjamerkintöjä. Punaiset osat taas on muistelma Janen oikeustapauksesta, kun yhtäkkiä 36 vuoden jälkeen todennäköinen murhaaja saatiin selville. Kirjat ovat hyvin vaikuttavia. Janen sivuilta piirtyy kuva älykkäästä mutta itsestään epävarmasta naisesta, jonka elämä päättyi aivan liian aikaisin. Punaiset osat taas kuvaa Nelsonin tuntoja, jotka ovat moninaiset. Toisin kui...

  "Olemme kaikki haavoittuvia. Ei ole väliä, miten paljon tiedät, miten kokenut olet tai miten monta kuulustelua olet hoitanut. Ei ole väliä, ymmärrätkö tekniikan. Jokaiseen meistä voi päästä käsiksi - jos osaa nähdä, missä ja miten olemme haavoittuvia." Aula & co 2020 Mindhunter on suuremmalle osalle tuttu Netflixin rikossarjana, jossa kuvataan, miten FBI:n kaksi agenttia alkoi haastatella vankilassa istuvia väkivaltarikollisia ja luoda prosessin avulla rikollisten profilointia. Sarja ei ole vilkasta mielikuvitusta, vaan se perustuu hyvin pitkälle tosiasioihin, ajankohtana varsin nuoren John Douglasin innostukseen psykologiaa kohtaan. Douglasin muistelmat on julkaistu alun perin jo 1995, ja nyt ne on viimein saatu Aula & con julkaisemana kaksiosaisena sarjana. Toinen osa jo odottelee lukupinossani. Muistelmien epilogi alkaa vauhdikkaasti, kun Douglas muistelee pahaa romahdustaan työuransa aikana. Hänellä oli liikaa töitä ja paineita, jotka kumuloituivat ja ilmenivät...