Ankin kirjablogi

" - Kala, hän sanoi hiljaa ääneen, minä pysyn sinun kanssasi, kunnes kuolen." Ernest Hemingwayn klassikkoteos Vanhus ja meri (Tammi 1952/2007, suomennos Tauno Tainio) on asetelmaltaan yksinkertainen. Vanha kalastaja lähtee merelle yksin saadakseen viimeinkin kalaa myytäväksi. Hän elää syvässä köyhyydessä eikä kalaonnea ole ollut aikoihin. Sitten siimaan nappaakin melkoinen vonkale. Kala kuitenkin lähtee kuljettamaan miestä kauas tutuista maisemista ja luonto on armoton. En ole aiemmin lukenut Hemingwayta. Viime aikoina syventyminen klassikoihin on ollut ns. pitkässä kuusessa ja valitsin kirjan rehellisesti sen lyhyyden vuoksi. Suomennoksessa on juuri mukavasti pientä ajanpatinaa. Kirjan teema, ihmisen ja luonnon välinen kamppailu, kiinnostaa epäilemättä ajasta aikaan.  Kirja jätti vähän kahtalaisen olon. Hemingway osaa kyllä kirjoittaa ja loppupuolella romaania tulikin luettua varsin nopeasti sivuja käännellen. Jännitettä löytyy. Kuitenkaan kirja ei herättänyt mitään suuria

"Tunsin palan kurkussa. Miten minun mielipiteelläni voisi olla mitään merkitystä, ja sanoin mitä tahansa, tuon toisen naisen hän illalla kohtaisi. Tein mitä tahansa, hän olisi jossakin kaukana, piirtämässä." Elisa Shua Dusapinin pienoisromaani Sokcho talvella (Siltala 2023, suomentanut Anu Partanen) on eleetön. Kirjan päähenkilö on nuori eteläkorealaisnainen, joka työskentelee sokcholaisessa halvassa pensionaatissa. Paikkaan saapuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Yan Kerrand, joka herättää naisessa monenlaisia tuntemuksia. Naisella on turhamainen mallipoikaystävä, joka haluaa tehdä uraa Soulissa. Lisäksi on ylihuolehtiva äiti, joka antaa ristiriitaisia neuvoja ulkonäön suhteen. Kirjailija on päähenkilön tapaan ranskalais-korealainen. Eteläkorealainen kulttuuri tihkuu kerronnan yksityiskohdissa, erityisesti ruuissa. Talvinen Sokcho on ankara ja meno melkoisen kuollutta. Soulissa opiskellut nainen on jotenkin jumittunut kotikaupunkiinsa. Hän osaa ranskaa, muttei halua puhua sit

Hergén Shanghaihin pääosin sijoittuva sarjakuva-albumi Sininen lootus (Otava 1972/2006, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta) on täynnä poliittisia jännitteitä ja tuttua kohellusta. Tintti vierailee Miloun kanssa maharadzan vieraanan Intiassa, kun hän saa yllättävän vieraan. Japanilainen mies sopertaa vain Mitsuhirato ja Shanghai, kunnes tulee hulluksi. Tintti matkustaa Shanghaihin ja joutuu melkoisiin seikkailuihin. Hän kohtaa sekä ystäviä että vihollisia. Mukana menossa on kiinalaisia, japanilaisia ja eurooppalaisia.  Luettuani albumin avasin netin saadakseni tietää enemmän aikakaudesta. Alkuperäinen sarjakuva on ilmestynyt 1936 eli joitain vuosia ennen toista maailmansotaa. Wikipedia evästi minua kertomalla, että ensimmäisen oopiumsodan päätyttyä 1842 perustettiin länsimaiden vaatimuksesta Shanghain kansainvälinen siirtokunta. Alueella oli kiinalaisten ja brittien ohella ranskalaisia ja amerikkalaisia ja myöhemmin japanilaisia. Tämä selittää ne lukuisat vyöhykkeet, joilla Tintti

"Pappi Okulev jäi katsomaan miehen perään ja ajatteli, että hän oli ollut kylässä vasta vajaan vuorokauden, mutta ei edes Valamossa ollut joutunut mukaan näin merkillisiin tapahtumiin. Metsäkylä oli hänen mielestään täynnä erikoisia ihmisiä."  Tuija haastoi blogissaan osallistumaan naistenviikkoon. Itse valitsin toiseksi kirjailijaksi Laila Hietamiehen (Hirvisaari) ja ajankohdaksi Olgan nimipäivän tietystä syystä: haluan muistaa Hietamiehen kirjoista pitänyttä edesmennyttä mummiani Olgaa, joka täyttäisi tänä vuonna 92 vuotta ja viettäisi toki myös nimipäiväänsä. Toinen nimipäiväsankari Oili sopii myös, sillä mummia kutsuttiin varsinkin nuoruusaikoina jopa opettajien taholta Oiliksi. Venäläisyydestä muistuttava Olga-nimi oli joskus miltei taakka. Myös valitsemassani Hietamiehen kirjassa Kylä järvien sylissä (Suuri suomalainen kirjakerho 1999) eletään venäläisyyden rajapinnalla vanhassa Karjalassa. Tapahtumat sijoittuvat pikkuruiseen vienalaiseen kylään, jossa osa elää varsin

 >>Haloo?>> sanoi vieraalta kuulostava miesääni. >>Onko Kay Scarpetta tavattavissa? Tarkoitan siis poliisiylilääkäri Kay Scarpetta?>> >>Puhelimessa>>, sanoin. >>Sepä hyvä. Täällä ylikonstaapeli Joe Trent Henricon piirikunnasta. Löysin numeronne luettelosta. Anteeksi että häiritsen teitä kotona.>> Hän kuulosti kiihtyneeltä. >>Meillä on kuitenkin tilanne, jossa todella tarvittaisiin teidän apuanne.>> Blogeissa vietetään Tuijan ylläpitämää naistenviikkohaastetta. Tämä postaus on osa haastetta. Kay Scarpettaa viedään jälleen. Patricia Cornwellin kirjassa Julma ja tavaton (Otava 1995, suomentanut Erkki Jukarainen) kuolemaan tuomittu tappaja Ronnie Joe Waddell teloitetaan ja ruumis tuodaan avattavaksi tohtori Scarpettalle. Tohtori hämmentyy, kun miehen takataskusta löytyy haudattavaksi tarkoitettu kirje. Siellä on kuitenkin vain turhanpäiväisiltä näyttäviä kuitteja. Sitten nuori poika löydetään huonossa kunnossa kaupungista. Scarp

 "Torstain murhakerho?" Chris kysyy. "Sillä nimellä he itseään kutsuvat. Heitä on neljä, sellainen pieni jengi." Chris nyökkää. "Olen tavannut Ibrahimin ja Ron Ritchie -paran. Kuuluvatko hekin jengiin?" Donna nyökkää. Hän ei lainkaan ymmärrä, miksi Chris sanoo Ronia paraksi, mutta jollain tavalla Elizabethin täytyi olla asian takana. "Mennäänkö käymään? Elizabeth sanoo, että Jason Ritchie on paikalla." "Elizabeth?" Chris sanoo. "Hän on heidän..." Donna ajattelee. "En tiedä, miksi häntä kutsuisi. Se mitä Marlon Brando oli Kummisedässä ." Richard Osmanin humoristinen brittipehmodekkari Torstain murhakerho (Otava 2021, suomentanut Arto Schroderus) on hauska ja myös liikuttava. Joukko innokkaita amatöörietsiviä asuu Coopers Chase -nimisessä kylässä. Asiasta tekee poikkeuksellisen se, että he ovat lujasti vanhuusiässä. Vanhojen tapausten selvittely saa jäädä, kun kylän osaomistaja Tony Currain murhataan kotiinsa. Voisiko

"Valheet ovat pelastaneet minut monta kertaa. Jos mietin asiaa, monet vapauden hetket elämässäni ovat olleet hetkiä, joina olen voinut valehdella, ja valehtelemisella tarkoitan sitä että olen vastustanut sellaista totuutta, jota on yritetty iskostaa minuun, kudoksiini, sisäelimiini, itse asiassa sellaista totuutta, joka on jo kauan sitten asettunut minuun mutta muiden ulkopuolelta istuttamana, ulkoista totuutta, kuten se pelko, jonka Reda oli minuun istuttanut, ja tajusin, että valheet olivat ainoa voima, joka minulla oikeasti oli, ainoa ase johon saatoin varauksetta luottaa." Édouard Louis on tullut tunnetuksia autofiktiivisista teoksistaan. Väkivallan historia (Tammi 2020, suomentanut Lotta Toivanen) kertoo siitä, miten Édouard Louis ottaa asuntoonsa vieraan kabyylimiehen ja joutuu fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhriksi. Kirjan erottaa muista uhrikertomuksista sen poikkeuksellinen rakenne: tarinaa kerrotaan paitsi Louisin minäkerronnassa, myös hänen siskonsa Claran ke

Kävin ensimmäistä kertaa kesäteatterissa! En ole kummoinenkaan arvioija mitä teatteritaiteeseen tulee, joten juttuni kannattaa lukea lähinnä amatöörin tunnelmointina. Minulla ei ole kytköksiä esittäjätahoihin paitsi sen osalta, että yksi kaverini on teatterissa mukana. En ole saanut ilmaislippua eikä tämä ole kaupallinen yhteistyö. Koska esityksen aikana ei saanut kuvata, laitan tähän oheen kuvan vain käsiohjelmasta. Simpauttaja on alun perin kirjailija Heikki Turusen romaani vuodelta 1973. Se oli aikansa kohuromaani, sillä Turunen kirjoitti kirjaansa oikeasti Lieksan Vuonislahdessa tapahtuneita asioita. Kyläläiset toki tunnistivat itsensä ja raivostuivat. Kerrotaan, ettei Turusella ollut pitkään aikaan mitään asiaa entiseen kotikyläänsä. Vettä on kuitenkin virrannut vesistöissä sen jälkeen, ja nyt Simpauttajan 50-vuotisjuhlavuonna Lieksan teatteri esittää teosta autenttisella paikalla Vuonislahdessa. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat Kai Paavilaisen käsialaa. Itse tarina on klassinen kolmi

Tintti on jälleen ystävineen hurjissa paikoissa. Osassa Tuhatkaunon tapaus (Otava 1972/2007, suomentaneet Heikki ja Soile Kaukoranta) höpsö professori Tuhatkauno on luonut laboratoriossaan keksinnön, jota sodanhimoinen keksitty valtio Borduria havittelee. Bordurian kilpailijana on niin ikään keksitty Syldavia. Kun Tuhatkauno matkustaa tiedetapahtumaan Sveitsiin, alkaa tapahtua. Tintti, kapteeni Haddock ja Milou ryntäävät hajamielisen Tuhatkaunon perään. Joutuuko tulenarka keksintö sotahaukkojen käsiin?  Tuhatkauno on lempihahmoni Tinteissä hajamielisyydessään. Kaipailin tätä albumia jo alkukesästä, mutta se ei koskaan ollut Joensuun pääkirjastossa paikalla. Tämänviikkoinen visiitti Lieksan kirjastoon tuotti tulosta. Sarjakuvia on mukava lukea välipaloina ja silloin, kun kirjaan tarttuminen tuntuu työläältä. Teoksesta huokuu rautaesiripun aikakausi. Vaikka Borduria on tosiaan kuvitteellinen, siinä on neuvostoliittolaisia piirteitä. Albumissa sotaväki hekumoi mainitsematta jääneen kaupu

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat   Vietimme eilen 6.7. runojen täyteistä päivää blogeissa, sillä oli runon ja suven ja Eino Leinon päivä. Kiitän lämpimästi kaikkia osallistujia! Mukana oli monenlaista lähestymistä; oli perinteisempiä arvioita ja Eino Leinosta kertovia kirjoja ja monella myös todella ihania kuvia värittämässä juttua. Pyydänkin osallistuneita linkkaamaan kommentteihin omat postauksensa , niin saan ne liitettyä tähän postaukseen. Ankin kirjablogi: Arja Tiainen - Lapsilta kielletty Jokken kirjanurkka: Hannu Mäkelä - Mestari & Saima Harmaja - Sateen jälkeen Jotakin syötäväksi kelvotonta: Larin-Kyösti - Kellastuneita lehtiä Kirjailuja: Mirkka Rekola - Puun syleilemällä Kirjaimia: Runohaaste: Susipaimen - runoantologia Kirjakaapin kummitus: Runon ja suven päivänä runoutta Kirjakimara: Runoa suven päivään - Kaija Rantakari: Koko meren laajuus Kirjaluotsi: Akseli Koskela - El Balcón que habla - Parvekekeskustelut Kirjasähkökäyrä: Eino Leino - runohaaste Kulttuuri kukoistaa:

"Runokirja ilman suurta rakkautta on paskaa. Eräänlaista opinnäytettä korkeintaan." On runon ja suven ja Eino Leinon päivä. Sen kunniaksi kirjabloggaajat tuovat blogeihinsa runoja/Eino Leinon tuotantoa. Minun valintani on teinivuosieni suosikki Arja Tiainen. Lapsilta kielletty (WSOY 2012) on elämää nähneen ja tuttuun tapaan rosoisen runoilijan käsialaa. Runot ovat vapaamittaisia. Osa on nimetty, osa ei. Rakkaus on kokoelman kantava teema, mutta mitään imelää tai lällyä runoissa ei todellakaan ole. Teoksen alkuvaiheissa runonpuhujan mies on menehtynyt. Pitää etsiä uusi tapa olla olemassa. Muistelun väleissä tapahtuu paljon muutakin ja välillä lentää terävä piikki: "Ne raakkas parhaat virret veks./Keskiluokka ei kestä julmuutta./Helvettiä./Se on teissä." Välillä runonpuhuja tympääntyy nykymenoon ja tuhahtaa: "Sodan aikana ei oltu masentuneita,/kuoltu infarktiin./Liikalihavuutta ei ilmennyt kansassa./Presidentinrouva jonotti silakoita Kauppatorilla." Myöskä