Camilla Läckberg - Naiset vailla armoa

 "Hän oli luvannut itselleen, ettei olisi yksi niistä naisista. Malte ei saisi ikinä tilaisuutta tappaa häntä. Kukaan mies ei saisi. Mutta hän tarvitsi apua."

Alkuperäisteos Gå i fängelse; Kvinnor utan nåd. Kirjailijan nimen typogafia: Scandinavian Design Group. Kannen kuva: Kemter/Getty Images. Kannen muu suunnittelu: Planeta Arte & Diseno. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021.

Camilla Läckberg on tehnyt nyt uudenlaista uraa tunnelmallisen Fjällbacka-sarjan jälkeen. En ole lukenut näistä uusista romaaneista muita kuin nyt tämän Naiset vailla armoa.

Kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä on kolme naista, jotka elävät tavalla tai toisella miestensä armoilla. Ingrid on jäänyt kotirouvaksi, jotta mies Tommy voi tehdä päätoimittajan uraa. Selviää, että Tommy pettää häntä nuoren naisen kanssa. Toisaalla venäläinen Victoria on kokonaan miehensä Malten armoilla. Tehtävänä on ottaa suihin ja hoitaa huusholli. Birgitta taas on alistettu opettaja, jonka mies hakkaa häntä. Lopulta naiset saavat tarpeekseen ja päättävät hankkiutua miehistä eroon.

Toisessa tarinassa neljä ulkoisesti hyväosaista nuorta viettävät kosteaa uutta vuotta. Naapuritalossa juhlivat heidän vanhempansa. Aluksi kaikki nuoret vaikuttavat raivostuttavan hemmotelluilta kakaroilta pelatessaan Monopolya omilla säännöillään, mutta pian kuva heistä tarkentuu. Jokaisella on kipeä salaisuus. Ilta saa lopulta rajun käänteen, eikä mikään ole entisellään.

Läckbergin uudet romaanit eivät ole saaneet pelkästään positiivista vastaanottoa, mutta itse kyllä tykkäsin tästä. Ensimmäisen tarinan miehet olivat niin sikamaisia, etten hätkähtänyt naisten kostosuunnitelmia. Kuitenkin itseeni teki suuremman vaikutuksen tuo jälkimmäisempi tarina. Se oli kaikessa karuudessaan hyvin kuvattu. 

Ei tosiaan perinteistä Läckbergia, mutta varsin kiinnostava aluevaltaus. Uskaltaudun varmaan lukemaan niitä muitakin uudempia romaaneja. 

Kirsi Ranin - Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

"Kun kaikkiin lukemisen ja keskustelun elämää parantaviin puoliin lisää vielä sen, että tämän upean harrastuksen saa lukupiirissä jakaa toisten kaltaistensa kanssa, niin voi lukupiiriä parempaa harrastusta ollakaan!"

Nemo/Otava 2021.

Kirsi Ranin on Kirsin Book Clubin perustaja ja sen blogin voimahahmo. Raninilla on pitkä kokemus erilaisista lukupiireistä, ja nyt hän on kirjoittanut selkeän ja informatiivisen oppaan asiasta.

Kirjassa on ikään kuin alkulämmittelyksi muisteloa Thaimaan kirjapiiristä, josta Ranin sai kipinän perustaa oman lukupiirin Suomessa. Hän alkoi laitella viestejä tuntemilleen naisille ja loppu on historiaa. Kirjan kirjoittamishetkellä kerho on kokoontunut jo yli 100 kertaa! 

Ranin antaa tarkat ohjeet siitä, kuinka lukupiirin perustamisessa kannattaa menetellä. On tärkeää, että jollain on ohjat käsissään, vaikka kirjan esittelyvuoro olisikin kiertävä. Jonkun täytyy tiedottaa tapaamisista ja jonkun on päätettävä myös luettavat kirjat, ellei järjestetä äänestystä. Ranin myös kirjoittaa, että usein jonkinlainen tarjoilu on hyvä olla tunnelman luomiseksi, joskaan kirjasta puhuessa ei kannata juuri syödä ja juoda. Aikaa kannattaa varata 1,5-2 tuntia.

Kirjassa käydään myös läpi mahdollisia kompastuskiviä lukupiirin toiminnassa. Lisäksi on ehdotuksia siitä, millaisia vieraita voi kutsua luennoimaan ja toki vinkkejä kirjojen valintaan liittyen (alle 500-sivuisia mielellään, että kaikki ehtivät lukea). 

Kaikkein eniten kuitenkin nautin lopun kirjavinkeistä, joita on 200! Olen heikkona kirjavinkkeihin, vaikka saankin niitä koko ajan aivan liikaa. Ilahduttavan monta Raninin esittelemää teosta olen jo lukenutkin. Vielä kuitenkin riittää vinkkejä ihan yksinlukuunkin.

Suosittelen kovasti! Kirja täyttää odotukset ja on oiva opas lukupiiriä perustettaessa. Itse en edes suunnittele lukupiiriharrastusta, mutta siitä huolimatta halusin ehdottomasti tutustua tähän teokseen.

Tilda Laaksonen - Jäljillä - Selvittämättömiä rikostapauksia meiltä ja maailmalta

 "Suomalaisissa rikostapauksissa emme poikkeuksellisesti julkaise rikoksesta tuomittujen koko nimiä. Tähän ratkaisuun on päädytty tekohetkellä nuorten ja äärimmäisen vaurioittavien tekojen kohteeksi joutuneiden uhrien suojelemiseksi, sillä tuomittujen nimien julkaisu saattaisi mahdollisesti johtaa uhrin tunnistamiseen. Näin on tuomittu siitäkin huolimatta, että tekijöiden nimet on julkaistu aiemmin lehtien palstoilla. Myös tekojen käsittelyssä on pyritty erityiseen varovaisuuteen ja sensitiivisyyteen."

Taitto: Tommi Tukiainen. Otava 2021.

Tilda Laaksonen on jo vuosia pyörittänyt omaa true crime -podcastiaan. Nyt hän on julkaissut kirjan joistakin selvittämättömistä rikoksista. Joukossa on sekä suomalaisia että ulkomaisia rikoksia. 

Kirja alkaa esipuheella, josta lainauskin on otettu. Arvostan sitä, että Laaksonen on selvästi miettinyt kirjan eettisyyttä. True crimen nimissä on julkaistu ainakin ulkomailla jos jonkinmoista, joten on hyvä että Suomessa pidetään yllä asialinjaa. 

Suurin osa rikoksista oli minulle uusia, mikä tietysti palkitsi lukemista. Vain suomalainen ihmiskaupparikos oli tuttu, sillä se on esitelty myös Arman Alizadin rikosohjelmassa. Oli myös mukavaa, etteivät kaikki ulkomaiset rikokset olleet Amerikasta, vaikka amerikkalaisia juttuja olikin mukana useita. 

Ehkä vahvimman jäljen jätti luku Kyynelten valtatie, joka käsittelee Kanadan valtatien varressa tapahtuneita naisten katoamisia ja henkirikoksia. Vavahduttavaa tästä teki erityisesti se, että poliisia ei juuri kiinnostanut ainakaan alkuperäiskansoihin kuuluvien naisten katoamisten kunnollinen tutkiminen. Laaksonen kuvaakin laajasti alkuperäiskansojen epäluuloa poliisia kohtaan. Tätä taustoitetaan sillä, että Kanadassa vietiin alkuperäiskansojen lapsia koululaitoksiin, joissa heitä koetettiin pakolla "kanadalaistaa". Tätä tapahtui niinkin myöhään kuin vielä 90-luvulla! Lopulta tätä pyydettiin virallisesti anteeksi ja kouluasiaa alettiin tutkia tarkemmin. Tänä vuonna löytyi satojen lapsien joukkohauta. Myös poliisi on koettanut petrata tutkimuksiaan ja joitakin tapauksia on saatu jopa ratkaistua. Suurin osa jutuista on kuitenkin edelleen auki.

Kirjassa on myös asiantuntijaäänenä oikeuspsykologi Marianne Mäenpään kommentteja. Nämä huomiot rikastuttivat juttujen ymmärtämistä. Mäenpää huomauttaa, että usein tunne samastumisesta selittää, miksi tietyntyyppiset rikokset ja katoamiset herättävät laajempaa huomiota kuin toiset. Valtaväestön ulkopuolisiin on vaikeampi samastua, jolloin heihin kohdistuneet rikokset saavat vähemmän huomiota. Itse myös kritisoisin tässä kohtaa mediaa, jolla on suuri vaikutus tapausten tunnettavuuteen. Myös muut kuin valkoiset nuoret naiset voivat joutua ja todella joutuvat rikosten kohteiksi. 

Kaikkinensa varsin onnistunut teos. Laaksonen kirjoittaa hyvin ja asiallisesti. Kirjan lopussa on myös lähdeluettelo, joka tukee tekstejä. Jälleen liki pakollista luettavaa true crimen ystäville.

Adam Rutherford - Vastaväitteitä rasisteille - Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus

 

Alkuperäisteos How To Argue With A Racist (2020). Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Taitto: Jukka Iivarinen/Vitae. Bazar 2021.

"Tiettyjen alueiden, maiden tai ihmisten luullaan olleen erityksissä fyysisesti tai kulttuurisesti ja esteiden olleen ylivoimaisia. Näin ei historian ja genetiikan mukaan ole. Mikään kansakunta ei ole staattinen, ketkään ihmiset eivät ole puhtaita."

Adam Rutherfordin teos on genetiikan asiantuntijan kirjoittama. Kirjoittaja on perehtynyt paitsi tutkimusalueeseensa, myös selvästikin nykyiseen kireään keskustelukulttuuriin perinpohjaisesti. 

Rutherford paneutuu erityisesti ihonvärin merkitykseen, esivanhempiin, mustien lihaksiin ja valkoisten aivoihin. Toisin sanoen niihin ydinkysymyksiin, joihin erityisesti rasistiset ihmiset tuppaavat takertumaan. Selväksi tulee, että me olemme moninaisempia kuin luulemmekaan. Kuten lainauksessakin lukee, ihmiset ovat olleet liikkeessä kaikkina aikoina ja tykänneet harrastaa seksiä. Kun siihen lisätään tieto, että esivanhempien määrä on hyvin rajallinen eikä suinkaan koko ajan kasva eksponentiaalisesti kuten äkkiseltään ajattelisi, päädymme lopputulokseen, jossa kukaan ei ole ns. puhdasrotuinen.

Kirja on kirjoitettu varsin sujuvasti ja se on tiukasti ajan hermolla. Täytyy kuitenkin myöntää, että joidenkin geenien ja alleelien tarkempi tarkastelu meni minulla yli hilseen. Valistuneempi lukija saanee niistäkin osioista enemmän irti.

Joka tapauksessa kirja on vaikuttava. Se purkaa atomeiksi monia ennakkoluuloja ja tuo lahjomattomasti esiin vastauksen, jota emme halua kuulla, nimittäin "emme tiedä varmasti". Vaikka geenitutkimus ja moni muu siihen läheisesti liittyvä tieteenala elää kukoistustaan, on varmaa tietoa yksittäisistä geeneistä, saati alleeleista ja molekyyleistä, hyvin vähän. Tiedetään esimerkiksi, että älykkyys on geneettistä 40-60-prosenttisesti mutta ei sitä, mitkä kaikki geenit älykkyyteen vaikuttavat ja miten ne toimivat. 

Rutherford torjuu tiukasti tiettyjen piirien hellimän väitteen, jonka mukaan tutkijat piilottelevat tosiasioita. Tämä nyt on jokaiselle täysipäiselle varmaan selvää, mutta tässä ajassa asiaa ei kai voi liikaa painottaa. Kirjoittaja huomauttaa, että hän olisi alallaan maailman kuuluisin ja myös todennäköisesti rikas, jos hän saisi kaadettua jonkin vakiintuneen tieteellisen asian, kuten vaikkapa evoluutioteorian.

Kirjan loppupäätelmäosio iskee ytimeen: jos paljastuisikin, että oikeasti osalla populaatioista olisi merkittäviä geneettisiä eroja vaikkapa nyt älykkyydessä, olisiko se syy kohdella heitä eri tavalla? Rutherford kysyy: "Myöntäisitkö sinä ihmiselle erilaiset oikeudet, jos hän on syntynyt nopeampana, älykkäämpänä tai vahvempana?" Rasismia tulee vastustaa, koska se loukkaa ihmisten arvokkuutta. 

Suosittelen! Hieman jäin miettimään, että miten tämä kirja aukenee vaikkapa vähemmän koulutetulle, jolla ei ole välttämättä tottumusta akateemisesta kielestä. Uskoisin kuitenkin, että kirjan pääpointti tulee kaikille selväksi.

"Toisessa, jälleen maailmanlaajuista hyväksyntää vaille jääneessä tutkimuksessa Irlannin keskimääräinen älykkyysosamäärä oli 1970-luvulla noin 85, mutta on nykyisin sama kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa eli 100. Jos muutos on todellinen, se on tapahtunut yhden sukupolven aikana, joten geenit eivät voi olla ratkaiseva tekijä. Sen sijaan lyhyessä ajassa tapahtui merkittäviä sosioekonomisia muutoksia: terveydenhoito ja koulutus paranivat ja niihin investoitiin paljon, ja maaseutuelämä korvautui nopeasti antoisammalla ja monimuotoisemmalla urbaanilla ja teollistuneella kulttuurilla joukkoviestimineen."

Paula Hawkins - Kuin kytevä tuli

 Alkuperäisteos A Slow Fire Burning. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2021.

"Siitä oli kaksi kuukautta. Ensin kuoli Angela ja nyt Angelan poika. Irene ei tiennyt, oliko poliisi yrittänyt löytää miestä, jonka hän oli nähnyt ulkona Angelan kanssa. Jos oli, niin siitä ei ollut seurannut mitään, koska kuolema oli todettu onnettomuudeksi. Onnettomuuksia tapahtuu, varsinkin juomareille. Mutta että kaksi kuukautta äidin jälkeen kuoli vielä poikakin?

Romaanissa sellainen ei kävisi laatuun."

Paula Hawkinsin uutuusdekkari Kuin kytevä tuli kertoo murhamysteeristä. Veneessä asuva erikoinen nainen löytää tapetun miehen naapuristaan. Alkaa melkoinen pyöritys, kun poliisi yrittää selvittää syyllistä. Pian käy ilmi, että yhdellä jos toisella on jotain miestä vastaan.

Kuulostaa vähän tylsän tavalliselta jännäriltä, mutta Hawkins on saanut leivottua mielenkiintoa herättävän ja lukijaa hämmentävän kirjan. Kirjassa on seitsemän tarkemmin tarkasteltavaa henkilöä: tapettu Daniel; Angela, joka myös on kuollut ja joka oli Danielin äiti; Irene, vanha nainen, jolla hoksottimet pelaavat ainakin ajoittain; Laura, nuori elämän murjoma nainen ja Irenen ystävä; Theo, ylimielinen kirjailija, Carlan ex-mies; Carla, poikansa menettänyt ja yhä ex-miestään rakastava nainen sekä Angelan sisko ja Miriam, Danielin naapuri ja Theon kiihkeä vihaaja. Tarinaa pyöritetään kaikkien kautta.

Näkökulmanvaihdokset ovat onnistuneita, kaikilla on selkeästi oma ajatusmaailmansa. Näkökulmat kertoo kaikkitietävä kertoja. Kirjassa on tematisoitu menestystä ja sen puutetta. Theo ja Carla kuuluvat ulkoisesti menestyjiin varallisuutensa puolesta eikä Irenekään elä puutteessa. Sen sijaan Miriam, Daniel, Angela ja erityisesti Laura ovat köyhempiä eikä heillä mene kovin kehuttavasti. Miriam on kokenut valtavan trauman, joka ei jätä häntä rauhaan. Angela juo, Daniel on muuten vain omituinen ja Laura on jatkuvasti vaikeuksissa. Miriamin kautta tulee eniten esille kauna menestyjiä kohtaan.

Täytyy sanoa, että suurin osa kirjan henkilöistä ei ole kovinkaan sympaattisia. Erityisesti Carla ja Theo ovat ylemmässä keskiluokkaisuudessaan tympeitä, sillä varsinkaan Theo ei edes juuri peittele inhottavaa asennettaan Lauran kaltaisia ihmisiä kohtaan. Kuitenkin kaikille on sattunut niin isoja asioita, että kaikki ovat inhimillisiä. 

Hawkins onkin onnistunut paitsi kirjoittamaan vetävän juonen, myös täydet ja elävät henkilöt. En ole lukenut hänen läpimurtoteostaan Nainen junassa, joten en tiedä, onko hän mahdollisesti tässä välissä kehittynyt kirjailijana vai onko esikoisromaanikin yhtä hyvä. Minä joka tapauksessa viihdyin erittäin hyvin enkä osannut arvata syyllistä. Pidin myös siitä, että joitain asioita jätettiin vähän epävarmuuteen eikä kaikkea kirjoitettu auki.

"Tuokiokuvassa tiivistyi se, mitä Irene pelkäsi - hän näki itsensä kuluneena kliseenä vanhasta ihmisestä, jolla ei ollut elämässään enää mitään, ei toivoa, ei tulevaisuutta eikä suunnitelmia. Siinä hän vain istui nojatuolissa viltti sylissään odottaen kuolemaa.

Haistakaa huilu, kuten Laura olisi saattanut sanoa."

John Douglas & Mark Olshaker - Mindhunter II: Sarjamurhaajan profilointi

Alkuperäisteos Mindhunter - Inside the FBI's Elite Serial Crime Unite (1995).  Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & co 2020. 

"Kauhutarinoita riittää. Richard Marquette, jota haastattelin ja jonka tilillä oli jo hieman yli kaksikymmentävuotiaana häiriköintiä, raiskausyrityksiä ja pahoinpitelysyytteitä Oregonissa, raiskasi, murhasi ja viilteli portlandilaisessa baarissa tapaamansa naisen epäonnistuneen seksuaalisen kokemuksen jälkeen. Hän poistui alueelta, joitui FBI:n etsityimpien rikollisten listalle ja jäi kiinni Kaliforniassa. Hänet tuomittiin ensimmäisen asteen murhasta ja tuomittiin elinkautiseen. Kun hän pääsi kahdentoista vankilavuoden jälkeen ehdonalaiseen, hän ehti ennen kiinnijäämistään tappaa ja paloitetta kaksi naista. Mikä ihme sai ehdonalaislautakunnan ajattelemaan, että tämä tyyppi ei ollut enää vaarallinen?"

John Douglasin ja Mark Olshakerin kirja Mindhunter II jatkaa ykkösosassa aloitettua teemaa, sarjamurhaajien profilointia. Kuten ensimmäisessä muistelmakirjassa opimme, Douglas on nykyaikaisen rikollisten profiloinnin keksijä ja kehittäjä. 

Douglas kuvaa minämuodossa erinäisiä tapauksia, joita hän on ollut tutkimassa. Joissain kirjan luvuista on useampiakin tapauksia, jotka kuitenkin liittyvät temaattisesti yhteen. Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut ja käytetty kieli sopivan tasoista aiheeseen nähden. Kirja on selvästi suunnattu suurelle yleisölle, vaikkakin mukana on alan sanastoa. Sitä kuitenkin selitetään auki.

On hämmästyttävää, kuinka taitava profiloija Douglas onkaan. Hän ei näytä menevän oikein missään mukaan. Hänen profiilinsa ovat varsin tarkkoja: niissä kuvataan tyypillisesti sukupuoli ja etnisyys, auto ja tietenkin persoona. Asiaan vihkiytymättömälle profilointi tuntuukin miltei salatieteeltä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan taustalla on tutkijoiden pitkä uurastus murhaajien haastatteluissa ja muussa todistusaineiston keruussa.

Mieleenpainuvin luku itselleni oli Kallonkutistajien kamppailu, jossa tarkastellaan tekijöiden vaarallisuutta. Douglas pitää psykiatreja harmillisen tietämättöminä rikollisuudesta ja näin ollen turhan helposti nenästä vedettävinä. Toisin kuin voisi ehkä luulla, myös Amerikassa on erilaisia psykologisia ohjelmia ja auttamisyksikköjä rikollisille. Ongelma on se, että varsinkin sarjamurhaajat ovat yleensä manipulatiivisia ja nauttivat ihmisten huijaamisesta. Samassa luvussa Douglas kuvaa rikosta, josta tuli vain 20 vuotta vankeutta. Mitenhän hän olisi reagoinut, jos olisi tietänyt Suomen matalista tuomioista? Meillä edes henkirikoksesta ei tule yleensä moista tuomiota, elinkautinenkin kestää keskimäärin vain 14,5 vuotta. 

Tämäkin teos on ehdottoman suositeltava true crimen ystäville. Herkille en taaskaan uskalla suosittaa.

Antti Rönkä - Nocturno 21:07

 

Gummerus 2021

"Antin lapsuus päättyi eräänä kesäiltana klo 21:07. Hän näki ajan sähkönsinisestä digitaalikellosta, joka vilkkui yöpöydällä ja jonka hän oli saanut mummiltaan nimipäivälahjaksi. Hän makasi sängyllä, liian lyhyellä sängyllään, kasvot päiväpeittoa vasten niin että tunsi oman kuuman hengityksensäja kuolan, joka norui tyynylle raukeiden, kalamaisten huuliensa välistä."

Antti Röngän autofiktioromaani Nocturno 21:07 kertoo nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä ja syvästä häpeästä. Antti-niminen minäkertoja laukeaa ja kokee lapsuutensa loppuvan siihen. Kello näyttää lukemaa 21:07. Välissä aikuinen Antti kamppailee elämässään.

Röngän romaani on aiheensa puolesta raskas. Päähenkilön syvä häpeä pakottaa katsomaan myös omaa häpeää silmiin, johtui se sitten mistä tahansa. Romaanin sivut täyttyvät häpeästä, hengittävät sitä. Välillä Anttiin turhautuu, toisaalta häntä ymmärtää. Olisin halunnut ottaa hänet syliin ja vakuuttaa, ettei mitään hätää ole.

Lukukokemuksen jälkeen jäin miettimään, mistä tämä häpeä oikein on peräisin. Antin perhe vaikuttaa kirjassa aika tavalliselta. Mistä Antti on edes saanut päähänsä, että miehen seksuaalisuus olisi väärin? Se on hänellä syvä päähänpinttymä, joka seuraa aikuisvuosiin asti. 

Pidän aihevalintaa todella rohkeana. En ole koskaan törmännyt missään mieheen, joka kertoisi epävarmuudestaan näin. Olemme tottuneita käsittelemään naisen seksuaalisuuteen lyötyjä häpeäleimoja, mutta se on uutta miehen ollessa kyseessä. Toivoisinkin, että tämä kirja nostaisi esiin keskustelua aiheesta. Kirjan Antti tuskin on ainoa aiheen kanssa kipuileva.

Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut. Nuoren ja aikuisen Antin osat vaihtelevat luontevasti ja tässä on vielä sellainen tvisti, että kirjassa aikuinen Antti on kirjoittamassa Nocturnoa. Tykkään tällaisista jännistä metatasoista. 

Kirjan maailmassa on myös jotain varsin tuttua. Antti asuu nuorena jossakin tarkemmin määrittelemättömässä kyläpahasessa. Ajattelinkin kirjaa lukiessani, että pikkukaupungit ovat samanlaisia kaikkialla. Sellaisessa ei ole helppo kasvaa, jos kokee olevansa vähänkään erilainen.

Kirjasta pilkistää myös sieltä täältä yhteiskuntakritiikkiä. Antin sukupolvelle, siis minun sukupolvelleni, on aina jaksettu hokea uskoa itseen, ikään kuin se ratkaisisi kaiken:

"Hänen sukupolvensa saattoi koota tulevaisuutensa kuin irtokarkkipussin, niin heille ainakin valehdeltiin, kaikki oli mahdollista kunhan uskoi itseensä. Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä."

Kokonaisuutena onnistunut teos. En tiedä, pidinkö tästä varsinaisesti, mutta pidän kirjaa tärkeänä keskustelunavaajana. Suosittelen!

Silvia Hosseini - Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021 

"Sesongin ulkopuolella Ortigia on melkein autio. Rappiosta huolimatta se on kaunis, parhaimmillaan niin kaunis, että sydän tuntuu nyrjähtävän ja roikkuvan tyhjyydessä yhden langan varassa. Kietoudun pilvisen päivän laventenlinsineen, ja meren laajuus työntyy rintaan kuin keihäs..."

Silviä Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema käsittelee ihmiselämää monipuolisesti. Se sisältää niin ensimmäisessä sitaatissa mainittua kauneudenrakkautta kuin räjähteleviä perseitäkin. Voisi melkein sanoa, että mikään inhimillinen ei ole Hosseinille vierasta.

Mielestäni kaikki esseet olivat kiinnostavia, mutta sanon pari sanaa niistä mieleenpainuvimmista. Esseessä Matkustamisen ilo kirjoittaja pohtii vastuutaan ilmastonmuutoksesta. Hän on intohimoinen matkailija, ja kuten tiedämme, erityisesti lentomatkustus tuottaa paljon päästöjä. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, että suurin vastuu tulisi olla yrityksillä ja valtioilla, ei yksittäisillä ihmisillä. Hän myös huomauttaa, ettei tätä esseekokoelmaa olisi ilman matkustelua. Hosseini ei julista aiheesta lopullista totuutta, vaan jättää asian lukijan arvioitavaksi.

Mielenkiintoinen oli myös essee Miesten tarinoita, jossa Hosseini pureutuu feminismiin ja nykyiseen identiteettipolitiikkaan. Hosseini käsittelee näitä teemoja raikkaasti. Hän itse ei juuri välitä identiteettipolitiikasta ja hän problematisoi vaatimuksen, jossa kirjallisuudessa samastuttavuus syntyy lukijan kanssa samaan lokeroon tungetuista henkilöhahmoista. Tätä olen itsekin viime aikoina pohtinut. En itse oikein pääse kärryille tästä ajattelutavasta, sillä olen kokenut lukemattomia kertoja samastumista itsestäni poikkeaviin hahmoihin: miehiin, homoseksuaaleihin, heteroseksuaaleihin, eri etnistä taustaa oleviin ja niin edelleen. Minun on vaikea kuvitella sellaisen ihmisen kokemusta, joka ei samastu kuin omaa lokeroaan edustaviin ihmisiin. Sillä me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä.

Hosseini myös kritisoi Miesten tarinoita -esseessään heppoista kirjallisuuden tulkintaa. Hän muistuttaa, että samalla kun nykyaikana tuomitaan vanhat kirjat milloin rasismista ja milloin mistäkin, myös meidät tullaan todennäköisesti tuomitsemaan tulevaisuudessa jostain sokeasta pisteestämme. Olen aivan samaa mieltä siitä, että on absurdia mitata vanhaa kirjallisuutta nykyajan mittapuulla. Kirjoja pitäisi osata lukea kontekstissaan. Nykyään tunnutaan pelkäävän, että rasistisen kirjan lukeminen tekee lukijastakin automaattisesti rasistisen. Tosiasiassa useimmat meistä osannevat suodattaa lukemaansa, ja lastenkin kanssa on mahdollista käydä keskustelua kirjojen aiheista. Eikö se ole nimenomaan sitä kasvatusta?

Hosseini kirjoittaa myös iranilaisuudesta, omasta taustastaan. Oli kiehtovaa lukea hänen kirjeitään Teheranista. Hosseini on yhtä aikaa asiantuntija ja ulkopuolinen, ja tästä piirtyy mielenkiintoinen asetelma. Tietämykseni iranilaisten mielenmaisemasta on nyt kasvanut, mistä olen iloinen.

Harvoin saa myöskään lukea niin rujon kaunista tekstiä kuoleman aiheuttamasta menetyksestä kuin tässä kirjassa. Hosseinille hänen veljensä kuolema alaikäisenä on olemattomuutta, joka on koko ajan läsnä. Sitä ei pääse pakoon eikä sitä voi hyväksyä: "-- kun on -- nähnyt hänen antavan lopulta periksi ja hyväksyvän kuolemansa, murtuu tavalla, josta ei voi toipua, vaikka aikaa kuluisi 18 vuotta."

Ja lopuksi vielä niistä räjähtävistä perseistä. Kirjailija kärsii todella tuskallisista paiseista alapäässään, joiden takia häntä on leikattu monesti. Vaiva ei vain tunnu menevän ohi. Aluksi mietin, miksi ihmeessä luen vieraan ihmisen intiimivaivasta, kunnes tajusin, että on hullua sievistellä ihmisvaivoja. Kyse on kaiken lisäksi todella kovaa kipua aiheuttavasta asiasta. Hosseini käsittelee myös hilpeästi pissakakkahuumoria ja kaikenlaista muuta, mikä aihepiiriin liittyy. 

Suosittelen lämpimästi. Tässä kirjassa on monenlaista mielenkiintoista ja se tarjoaa eväitä asioiden pohtimiseen omalta kannalta.

"Täysin politisoituneessa, turvattomassa ilmapiirissä koulutetut ja viisaatkin ihmiset antautuvat piittaamattomuuteen ja vähäpätöisten seikkojen parissa askarteluun, sillä siten he pääsevät pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan."

Maggie Nelson - Jane / Punaiset osat

 "Se mitä tapahtui

viiden ja puolen 

tunnin ajan

Janen ja hänen

murhaajansa välillä

on niin musta aukko

että se voisi syödä

kokonaisen auringon

jälkeä jättämättä.

Kuuntele

tarpeeksi tarkkaan,

James sanoi,

Kuulet 

kivistyksen

rytmin." (Jane)

Kustantamo S&S 2020. Alkuteokset: Jane - a murder (2005) ja The Red Parts (2007). Suomentanut Kaijamari Sivill.

Maggie Nelsonin kahden kirjan yhdistelmä Jane / Punaiset osat ovat sisaruskirjoja. Jane kertoo Nelsonin tädistä, joka murhattiin tämän ollessa vasta päälle parikymppinen oikeustieteen opiskelija. Jane on runokirja, jossa on seassa myös Janen omia päiväkirjamerkintöjä. Punaiset osat taas on muistelma Janen oikeustapauksesta, kun yhtäkkiä 36 vuoden jälkeen todennäköinen murhaaja saatiin selville.

Kirjat ovat hyvin vaikuttavia. Janen sivuilta piirtyy kuva älykkäästä mutta itsestään epävarmasta naisesta, jonka elämä päättyi aivan liian aikaisin. Punaiset osat taas kuvaa Nelsonin tuntoja, jotka ovat moninaiset. Toisin kuin voisi äkkiseltään kuvitella, vanhan murhatapauksen selviäminen ei ole päällimmäisenä helpotus, vaan se repii väkivaltaisesti vanhat haavat auki.

Nelson on tarkkanäköinen kirjoittaja. En ole koskaan aiemmin lukenut vastaavaa kirjaa, jossa murhatun lähipiiri käy läpi tuntojaan. Nelsonin kerrontaan sekoittuvat hänen senhetkisen elämänsä käänteet, kuten äkkinäinen ja tuskallinen ero. Valmiiksi romuna oleva Nelson joutuu kestämään oikeussalidraaman ja hauraan äidin mielialavaihtelut. 

Läpi kirjan Punaiset osat Nelson miettii, onko poliisilla varmasti oikea henkilö haavissaan. Nimittäin Janen ruumiista on käsittämättömästi löytynyt sillä hetkellä 4-vuotiaan pojankin DNA:ta. Tämä näyte jää ikuisesti arvoitukseksi. Oma luottamukseni Yhdysvaltain oikeusprosesseja kohtaan ei ole kovin korkealla, koska siellä on käytössä älytön valamiehistösysteeemi. Sen kummempaa kritiikkiä Nelson ei kuitenkaan oikeusjärjestelmää kohtaan esitä, fokus on muualla.

Suosittelen tätä kirjaparia. Mukavasti erilaiset kirjat täydentävät toisiaan ja käyvät vuoropuhelua keskenään.

"En tuntenut Janea, mutta sen tiedän, että minussa on tuota samaa verta. Sitä on myös äidissäni. Sitä on myös siskossani. Se nousee mieleeni joka kerta, kun näen tahran, ja joka kerta tuntuu kuin tukehtuisin. Pyydettäessä olisin kuvaillut sitä kolmekymmentäkuusi vuotta vanhaa, ruskeaksi kuivahtaneen sakean veren kaaosmaista pyörrettä suunnilleen surullisimmaksi asiaksi, jonka olen eläissäni nähnyt. Siinä tiivistyi riisuttu epäonni." (Punaiset osat)

Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.) - Suurteoksia

 "Kun kerran löydät oikean rytmin, myös oikeat sanat löytyvät."

Tammi 2021

Tällä kertaa en pyri varsinaisesti arvostelemaan lukemaani kirjaa, sillä arvostelu ei mielestäni olisi tälle teokselle sopiva vastine. Kirjan esseet tekivät niin suuren vaikutuksen ja herättivät niin paljon ajatuksia, että päätin esseemäisesti käsitellä niitä kaikkia tässä. Mielestäni antologia ansaitsee sellaisen vaivannäön. Et kuitenkaan pääse todennäköisesti alkuperäisesseiden maailmaan minun vastineeni kautta, sillä välillä olen tarttunut vain johonkin sivuseikkaan, joka on resonoinut minussa. Suosittelen mitä lämpimimmin tutustumaan tähän kokoelmaan, sillä se on täynnä taitavien kirjoittajien ajatuksia taitavien kirjoittajien ajatuksista ja tuotannosta. Tervetuloa matkalle kanssani!

Matka gradun maailmaan

(Anna Kortelainen: Riivaus (A.S. Byatt))

Kortelaisen merkityksellinen romaani on A.S. Byattin Riivaus. Esseessään Kortelainen matkaa vuosikymmeniä taaksepäin kirjan ensilukuhetkeen, kun hän oli valmistelemassa graduaan. En itse ole lukenut Riivausta enkä myöskään Kortelaista, mutta gradu aiheena resonoi heti.

Oman graduni valmiiksi saattamisesta on nyt kaksi vuotta, joten prosessi on vielä melko kirkkaana mielessä. Gradua ei suotta pidetä opiskelijan ultimaattisena kypsyyden osoituksena ja ikään kuin oikeutuksena maisterin arvonimen saamiselle. Minun matkani oli jälkeenpäin katsottuna yllättävänkin suoraviivainen, tein graduni vuoden aikana. Prosessiin kuului kuitenkin paljon epätoivon hetkiä ja epäuskoa omaan kyvykkyyteen. Gradun tekeminen olikin paitsi kirjallinen ja tieteellinen prosessi, myös syvä henkinen matka itseen.

Kortelainen muistelee, miten hänen aikaan piti vain syventyä kirjallisuuteen, koska nettiä ei ollut, puhumattakaan kameralla varustetuista puhelimista. "Ei ollut oikopolkuja, ainoastaan keskittymistä". Minä tein graduni tukevasti digiajassa, mutta prosessini ei silti ytimeltään eronnut niin paljon Kortelaisen omasta, sillä käytin lähdeaineistona pitkälti printtikirjoja. Minäkin siis upposin kirjalliseen maailmaan ja naputtelin omin kätösin ajatukseni Word-pohjaan.

Välillä pohditaan, onko gradun teettämisessä järkeä, kun se niin monella jää kesken. Itse puolustan sen paikkaa, sillä minusta ylemmän korkeakoulututkinnon saamisen ei pidäkään olla liian helppoa. On myös mielestäni arvokasta, että moni ihminen päätyy yliopistotutkintonsa myötä tekemään pienimuotoista tieteellistä tutkimusta. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ymmärtävät tieteellistä prosessia.

Kirjallisuuden tehtävä: tehdä näkymätön näkyväksi

(Helmi Kekkonen: Maagisen ajattelun aika (Joan Didion))

Antologiassa on kaksi esseetä, jotka kuin vahingossa hipaisevat toisiaan, käyvät keskustelua. Helmi Kekkonen kirjoittaa kuolemasta ja elämän merkityksellisyydestä, kun taas Ranya Paasonen kirjoittaa Leena Krohnin Tainaronia käsittelevässä esseessään, miten helpottavaa on päästää merkityksellisyydestä ja sen hakemisesta irti.

Kekkonen pohtii äkillisen kuoleman mahdollisuutta ja sen herättämää vaikeaa tunnetilaa. Hän kuitenkin haluaa matkata sitä kohti kaikesta huolimatta. On mielenkiintoista, miten elämä joskus synkronisoituu tiettyjen aiheiden kohdalla. Juuri kun olin lukenut Kekkosen esseen, katsoin Vain elämää -jakson, jossa Anssi Kela puhui äkkikuoleman hipaisusta. Hän menetti isänsä äkisti autokolarissa ja oli itse lähellä kuolla tai ainakin halvaantua rallikolarissa. Olen itse nuorempana pelännyt kuolemaa hillittömästi eikä se ole vieläkään helppo aihe. Kuitenkin koen nyt tehneeni ainakin välirauhan aiheen kanssa. 

Kekkonen kertoo tavoittelevansa kirjoittamisellaan asioiden perimmäisen merkityksen. Se on innostava ja pyhitetty päämäärä, ajattelen. Mielestäni kirjallisuuden tehtävä on myös kirjoittaa näkymätön näkyväksi. Se voi tarkoittaa monia asioita, mutta arvokkainta on tavoittaa jotain sellaista, josta harvemmin puhutaan, jota ei ole osattu aiemmin kunnolla sanoittaa.

Ihana vanhanaikaisuus

(Pirkko Saisio: Hiroshima, rakastettuni (Marguerite Duras))

En ole lukenut tai katsonut Hiroshima, rakastettuani. Tartuinkin Saision esseessä enemmän ulkoisiin asioihin kuin sisällöllisiin sinänsä. Esseen kielessä on jotain ihastuttavan vanhanaikaista. Vaikutelma tulee todennäköisesti siitä, että Saisio kirjoittaa suoraan kirjailijalle teititellen häntä. Mikä ihana vanhanaikaisuus! Olen lukenut jonkin Saision romaanin, josta en muista pitäneeni kovin paljon. Nyt mietin, miksi. Olenko jälleen kerran ollut romaanille liian nuori ja kokematon? 

Aistit ja kehollisuus

Malin Kivelä: Seinä (Marlen Haushofer))

Tässä esseessä takerrun sivujuonteeseen. Kivelä kirjoittaa tunteneensa viime aikoina itsekin onnea yksinkertaisten ja kehollisten kokemusten äärellä, aivan kuten Seinän päähenkilö. Hän tunnustaa suorastaan imppaavansa hajuja ja pohtii, onko se ikään liittyvää. Tuleeko hormonimuutosten myötä voimistunut hajuaisti? Jään itse pohtimaan, tulevatko hajut minullekin iän myötä merkityksellisiksi. Olen aina ollut voimakkaasti kuuleva ihminen ja kiinnittänyt tarkkaavaisesti huomiota erilaisiin ääniin. Ehkä vanheneminen voisi tasapainottaa paitsi elämää itseään myös aisteja?

Nykyajan pakolaisuuden ja evakkouden rajapinnat

Nura Farah: Hiljaisuus (Laila Hirvisaari))

Farah kertoo meille rakkaudestaan Hirvisaaren tuotantoon. Erityinen hänelle on romaani Hiljaisuus. Jokin tässä asetelmassa liikuttaa minua voimakkaasti: miten kahden erilaisen kulttuurin kaunis kohtaaminen! Farah on somalialais- ja pakolaistaustainen ja hänelle on resonoinut kertomukset evakkoudesta ja Suomen lähihistoriasta. Tämä on jotain sellaista, mistä en ole koskaan kuullut oikein puhuttavan. Meillähän on nykyään kouluissa paljonkin eritaustaisia ihmisiä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat suomalaisen kirjallisuuden ns. kulmakivistä. 

Elämäni kirja(t)

Meiju Niskala: Kesäkirja (Tove Jansson))

Niskala kirjoittaa prosessinomaisesti suhteestaan Kesäkirjaan. Se on kulkenut hänen mukanaan pitkään ja hän on kirjoittanut ja alleviivannut kirjaan paljon. Niskalan esseessä olisi paljonkin mihin tarttua, mutta itse aloin ennen kaikkea miettiä, mikä on minun Kesäkirjani. Sanoisin, että se on L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogia. Se on kulkenut mukanani 11-vuotiaasta asti ja olen palannut siihen jatkuvasti. Tarina on saanut aina vain uusia sävyjä sitä mukaa, mitä vanhemmaksi olen tullut. Minulla ei ole tapana kirjoitella kirjoihin, mutta voisin harkita muistilappujen liimaamista kirjan sivuille. Runotyttö-trilogia on turvasatamani, johon palaan ajasta aikaan, minun Kesäkirjani.

Kaiken merkityksettömyydestä

Ranya Paasonen: Tainaron (Leena Krohn))

Paasonen peilaa vuosien eri lukukokemuksiaan Tainaronista. Myöhemmät kerrat ovat erilaisia kuin ensimmäinen, sillä myöhemmin Paasonen sairastui masennukseen. Essee on polveileva ja Paasonen toteaa suhtautumisensa Tainaroniin muuttuneen monesti.

Pidin hätkähdyttävänä ja kiinnostavana Paasosen ajatusta merkityksellisyydestä: "En ylevöitä maailmaakaan enää. Kirkas, tosi mitättömyys. Masennus ilman kärsimystä. Masennus maailmankuvana." En voi sanoa olevani kirjailijan kanssa samaa mieltä, mutta koen hänen näkemyksensä kiehtovana, sillä se rikkoo voimakkaasti aikamme eetosta vastaan. Kun nykyään merkityksiä etsitään jopa ylenpalttisesti, on tällainen ajatus hämmästyttävä. Tätä jään makustelemaan.

Sukupolveni kysymykset

Sirpa Kähkönen: Mykkä tytär (Marja-Leena Mikkola))

Kähkösen esseestä olen kirjoittanut paperille kaksi kysymystä: mitkä ovat minun sukupolveni kysymykset? Mistä vaietusta minun pitää puhua ja kirjoittaa?

Kähkönen on selvitellyt oman sukunsa kiemuroita ja salaisuuksia, vaiettuja asioita. Mietin, mikä minulle voisi olla vastaavaa. Olen hieman iäkkäiden vanhempien lapsi, isäni on jo eläkkeellä ja äitini isä oli sotaveteraani. Harvalla sukupolveni edustajalla on enää ukeissa sotaveteraaneja, yleensä he ovat isoukeissa. 

Olen käynyt omia taisteluitani nuoruusvuosinani, ennen kaikkea syömisen ja ulkonäön tematiikan myötä. Vähitellen asiat ovat alkaneet rauhoittua ja alan löytää omaa paikkaani. On toki tiettyjä asioita, joista meilläkin on vaiettu ja niillä on varmasti vaikutuksensa minuunkin.

Yleisemmällä tasolla koen sukupolveni asiaksi uudenlaisen tasa-arvoajattelun (feminismin) ja ilmastonmuutoksen, johon kytkeytyy myös luontokato. Luin vastikään Riina Tanskasen sarjakuvateoksen Tympeät tytöt, joka oli todella hieno sukupolveni puheenvuoro tasa-arvosta. Haluaisin olla yhtä terävä ajattelija ja sanoa jotakin merkittävää. 

Kirjallisuuden raadollisuus

(Helena Sinervo: Ihminen on iso fasaani (Herta Müller))

Sinervo analysoi Müllerin teosta Ihminen on iso fasaani ja miettii, ovatko saksankielisen kirjallisuuden hahmot ujuttautuneet liikaakin hänen mieleensä. En ole lukenut Mülleriä itse, mutta Sinervon esseestä piirtyy aika selkeä kuva hänen teoksestaan. Toisinaan kirjallisuus voi olla hyvin raadollista. Müllerin romaanissa sosialistimaiden naisten asema on aina huorata selvitäkseen. En ole koskaan ollut ns. helpon kirjallisuuden ystävä, mutta mietin, kestäisinkö Fasaanin lukemista, niin toivottomalta se vaikuttaa. Ehkä en aivan ensimmäisenä ole tarttumassa siihen.

Hyvä kirja, josta ei pidä

(Merete Mazzarella: Lying Under the Apple Tree (Alice Munro))

Minulla ei juuri ole sanottavaa Alice Munrosta, jolta olen lukenut yhden novellikokoelman. Se oli mukiinemenevä, mutta en tavoittanut neroutta. Sen sijaan minua kiinnostaa Mazzarellan miehen kysymys siitä, voiko sanoa pitävänsä kirjaa hyvänä, vaikkei ole pitänyt siitä.

Kuten Mazzarella, myös minä vastaan kyllä. Kysymys on mielenkiintoinen. Juuri pohtimatta mieleeni tulee Slavenka Drakulicin vavisuttava romaani Aivan kuin minua ei olisi. Se kertoo Jugoslavian hajoamissodasta ja sen lieveilmiöistä, raiskausleireistä. En todellakaan voi sanoa pitäneeni kirjasta ja kuka siitä voisikaan pitää aiheen ollessa tuo. Silti kirja on hyvä, ja suositan siihen tutustumista. Se kertoo vaietusta sotastrategiasta, josta ei uskalleta puhua avoimesti. Ikäviä aiheita ei pidä väistellä, ne pitää päinvastoin tuoda päivänvaloon tunkkaisista luolistaan. Vain siten pääsemme yhteiskuntana eteenpäin.

Ihminen samana, ihminen uutena

(Aino Vähäpesola: Argonautit (Maggie Nelson))

Vähäpesola kertoo mytologiasta, jonka mukaan Argo-laiva rakennettiin matkan aikana aivan uudestaan, ja silti se oli sama Argo. Nelson kirjoittaa teoksessaan: "Samaan tapaan mekin purjehdimme elämän läpi säilyttäen nimemme ja identiteettimme, mutta vähä vähältä muutumme kokonaan toisiksi."

Argonauteissa käsitellään muutosta transsukupuolisuuden kautta. Minä taas päädyin ajattelemaan ihmistä solutasolla: ihmisen solut uudistuvat tietyn vuosimäärän välein. Me siis samaan aikaan olemme aina samoja ja alati eri ihmisiä. Tämä on filosofisesti kiinnostavaa ja kiihdyttävää. Mikä meissä on sitä syvintä minuutta, vai onko sitä edes olemassa? Mitä muutos lopulta on?

Onko nuoruuden aina keksittävä maailma uudelleen?

(Astrid Swan: Henry & June (Anaïs Nin))

Kirjoitan jälleen sivupolusta. Esseessään, jossa tarkastelee Ninin tuotantoa, Swan miettii nuoruutta. Hän kokee Ninin siskona tai jopa esiäitinä, jonka ansiosta hänen ei ehkä tarvitsisi keksiä kaikkea uudestaan - tai jonka takia niin saisi tehdä. Pohdin itse tätä kysymystä. Koen välillä jotenkin uuvuttavanakin sen nuoruuden tehtävän, jossa kaikki tosiaan olisi keksittävä uudestaan. Eikö voisi vain hypätä jonnekin eteenpäin, johonkin lämpimään ja kivaan? Varmaankaan ei. Samalla minua myös vähän masentaa se, miten aina kuvittelemme olevamme elämässä erityisen kiinni omana aikanamme. Useinhan aikamme kysymykset ovat jo aikaa sitten esitettyjä, eivät uusia.

Kohtaaminen teini-ikäisen itsenstä kanssa

(Tiina Katriina Tikkanen: Ilonen talo (Kreetta Onkeli))

Tikkanen peilaa hyvin henkilökohtaisella otteella suhdettaan Onkelin Iloseen taloon. Hän kertoo siitä nuoresta vihaisesta Tiina Katriinasta, jonka elämässä kaikki ei ollut todellakaan hyvin. Jäin itse miettimään suhdettani teini-ikäiseen itseeni. Se minä oli kovin eksynyt, kovin syvässä pimeydessä. Nykyään pystyn tuntemaan syvää empatiaa tuota eksynyttä tyttöä kohtaan, mistä olen iloinen. Minäkin olin vihainen, vaikka elämäni polku on ollut kovin erilainen kuin Tikkasella. Nostetaan malja kaikille nuoruudessaan kipuileville ja kipuilleille!

Suru elinikäisenä kokemuksena

(Katriina Huttunen: Surun sylissä (Mari Pulkkinen))

Olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että suru on reaktio menetykseen. Minua kosketti ja vavisutti tämä kaunis essee, jossa kyseenalaistetaan tekninen surutyö ja ajatus surun poistumisesta. Kysynkin siis: onko surua josta pääsee yli? Minulla ei ainakaan ole. Olipa suru sitten ero tai kuolema tai jotain muuta menettämistä, siitä jää jälki. Olen itse todella hidas suruprosesseissani. Ns. akuuttivaihe kestää minulla kauan. Kuljetan mukanani eroja eri miehistä ja lopullisia eroja läheisistä. En koe niiden koskaan täysin poistuneen, vaikka en olekaan aktiivisesti, tietoisesti surun vallassa koko ajan. On kuitenkin niin, että näissä tilanteissa olen aina menettänyt jotain potentiaalista. Potentiaalisia muistoja, riitoja, iloja, elämää. Potentiaalisia lapsia, avioliittoja, kuoleman tuomaa erottamista. Suru ei ole paketti, jonka voi avata ja purkaa ja sitten heittää roskiin. Se pysyy.

Synnynnäinen pahuus?

(Milja Sarkola: Poikani Kevin (Lionel Shriver))

Olen aikoinaan lukenut Poikani Kevinin ja se herätti paljon ajatuksia ja tunteita. En ole koskaan unohtanut. Ajatus lapsen synnynnäisesti pahuudesta on niin pelottava, että sen haluaisi torjua tykkänään. Kuitenkin nykyään tiedämme, että psykopatiassa on synnynnäisiä osia. 

Sarkola myös miettii kirjailijan kykyä kuvitteluun, sillä Shriverillä ei itsellään ole lapsia. Onkin mielenkiintoista, kuinka hän on tullut tarttuneeksi tällaiseen aiheeseen. Muistan kirjan olleen hyvin tarkkanäköinen ja siinä ominaisuudessaan kammottava. Mielikuvituksen voima on lyömätön.

Samastumisesta

(Koko Hubara: Nimikirjoitusmies (Zadie Smith))

Hubara pohtii samastumista lukiessaan kirjoja. Hän toteaa, ettei ole koskaan kohdannut kaltaistaan kirjallisuudessa. Tähänkin viittasin aiemmin, kun puhuin näkyvän tekemisestä näkyväksi. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Toivoisin, että kaikille löytyisi jokin vastine kirjallisuudesta.

Kuitenkin Hubara on onneksi kokenut samastumista Smithin kirjan parissa, onneksi. Pohdin, mikä minulle on samastumista. Valkoiselle suomalaisnaiselle löytyy kyllä kirjallisuudesta vastineita, mutta se ei kuitenkaan vielä takaa aitoa samastumista. Minulle samastuminen syntyy enemmänkin kirjan henkilöiden ajattelutavoista kuin asemasta. Tosin helppohan minun on sanoa, kun en kuulu mihinkään näkyvään vähemmistöön kuten Hubara. Ehkä itsekin etsisin eri tavalla, jos olisin juutalainen ja ruskea.

Seksi, valta ja sukupuoli

(Saara Turunen: Suhteista parhain (Gun-Britt Sundström))

Turunen pureutuu siihen, mistä katsotaan arvokkaaksi kirjoittaa. Hän kuvaa uusimman romaaninsa syntyprosessia ja sen kietoutumista Sundströmin romaaniin. Kaiken uhallakin Turunen päätti kirjoittaa rakkaudesta.

Esseetä lukiessani kirjoitan paperille seksin sukupuolittaminen, tekijyyden katoaminen, sukupuolten valta-asetelmat. Turunen miettii, miksi naiskirjailijoiden teoksista aina etsitään heitä itseään. Miksi hän myös ajattelee seksiä automaattisesti yksityisasiana, jonka kirjoittamisella pitäisi olla jokin oikeutus? Mietin tätä itsekin. On surullista ja raivostuttavaa, miten seksistä kirjoittava nainen yhä koetaan. Heti tunnutaan ajattelevan, että hän kirjoittaa itsestään! Ehkäpä nykyinen autofiktiobuumi myös ohjaa ajattelemaan näin. 

Kirjallisuudessa kuten kaikessa muussakin on sukupuolten välisiä valta-asetelmia. Miesten kirjallisuus nostetaan helpommin kirjallisuuden kaanoniin ja naiset sivuutetaan. On myös jokseenkin pelottavaa, miten mieslukijat tarttuvat lähinnä vain miesten teoksiin. Mitä kaikkea he menettävätkään, hyvänen aika! Tämä kaikki saa minut kiihdyksiin. Maailma ei totisesti ole vielä valmis.

Ihaileminen ja runous

(Aura Nurmi: Vaikka on kesä (Sirkka Turkka))

Nurmi tarkastelee ihailuaan Sirkka Turkkaa ja tämän tuotantoa kohtaan. Hän myös peilaa omaa taidettaan Turkkaa vasten. Hienoa, että antologiaan pääsi myös runoilija mukaan! 

Nurmi pohtii runouden marginalistumista ja sen tämänhetkistä uutta renessanssia lavarunouden myötä. Runous on itselleni todella tärkeää ja olen itsekin jonkin verran kirjoittanut runoja. Runoissa voi kirjoittaa sellaista, mihin proosa ei taivu. Runous on myös lähellä laulun sanoittamista, sen sisar. Nautin paljon myös sanoituksiin pureutumisesta, kun kuuntelen mielimusiikkiani. Kieli on ihmeellinen asia.

Naisen tekijyys murroksessa

(Essi Kummu: Rauhattomat (Linn Ullmann))

Kummu kirjoittaa naisten tekijyydestä ja kokemisesta. Itse hän kertoo tavoittelevansa naisellista kokemista kirjoittaessaan. Kummu toteaa, että naisen kirjoittaminen on vielä keskeneräinen prosessi, joka etsii muotoaan. Todennäköisesti hän on oikeassa. Naiset ovat lopulta kirjoittaneet vasta hyvin lyhyen aikaa. Meillä on myös pelkästään Suomessa todella taiturimaisia naisia sanankäyttäjinä. En maltakaan odottaa, mitä vielä saamme heiltä kuulla!

Rytmi elämän ja taiteen perustana

(Riikka Pelo: Majakka (Virginia Woolf))

Pelo pureutuu paitsi Majakkaan, myös kirjallisuuden rytmiin. En ole juurikaan ajatellut asiaa, mutta tottahan se on, että myös proosalla on jokin rytmi. Kirjoitankin siis tähän lopuksi: Taiteen rytmin on oltava sama kuin elämän rytmin. 

Lokakuun lukupino

Pino on varsin massiivinen, kuten kuvasta voi huomata. En usko, että saan luettua läheskään kaikkea tässä kuussa.

Tällä hetkellä on kesken neljä teosta: Piparkakkutalo, REC, Mindhunter 2 ja Jane/Punaiset osat. Jälkimmäisin on pisimmällä, joten siitä varmaan bloggaan ihan lähipäivinä. 

Minulla on ehkä havaittavissa pientä lukujumia. Mieli on aika ajoin aika levoton ja lepattaa paljon työasioissa. Silloin on vaikeampi tarttua kirjaan. 

Tämän kuun ykköstavoitteena on lukea kaikki kesken olevat loppuun, myös oma kirjani REC, jota olen nautiskellut pitkin syksyä. Siitä bloggaaminen voi olla vaikeaa, sillä kirja on melko mystinen.

Toki jonkinlaisella tbr-listalla on kesän pinoista tuttuja omia kirjoja, kuten Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän ja Jane Austenin Uskollinen ystävänne. Saa nähdä, milloin niiden vuoro tulee vai meneekö kokonaan ensi vuodelle. 

Mitä kirjoja teillä on kesken?

John Douglas & Mark Olshaker - Mindhunter osa 1: FBI ja sarjamurhaajan mieli

 

"Olemme kaikki haavoittuvia. Ei ole väliä, miten paljon tiedät, miten kokenut olet tai miten monta kuulustelua olet hoitanut. Ei ole väliä, ymmärrätkö tekniikan. Jokaiseen meistä voi päästä käsiksi - jos osaa nähdä, missä ja miten olemme haavoittuvia."

Aula & co 2020

Mindhunter on suuremmalle osalle tuttu Netflixin rikossarjana, jossa kuvataan, miten FBI:n kaksi agenttia alkoi haastatella vankilassa istuvia väkivaltarikollisia ja luoda prosessin avulla rikollisten profilointia. Sarja ei ole vilkasta mielikuvitusta, vaan se perustuu hyvin pitkälle tosiasioihin, ajankohtana varsin nuoren John Douglasin innostukseen psykologiaa kohtaan. Douglasin muistelmat on julkaistu alun perin jo 1995, ja nyt ne on viimein saatu Aula & con julkaisemana kaksiosaisena sarjana. Toinen osa jo odottelee lukupinossani.

Muistelmien epilogi alkaa vauhdikkaasti, kun Douglas muistelee pahaa romahdustaan työuransa aikana. Hänellä oli liikaa töitä ja paineita, jotka kumuloituivat ja ilmenivät vakavana sairaskohtauksena. Lääkärit uskoivat miehen kuolevan tai ainakin vammautuvan pahasti. Toisin kuitenkin kävi, ja Douglas toipui romahduksesta.

Kirja etenee varsin kronologisesti Douglasin elämänvaiheiden myötä. Ensin puhutaan lapsuudesta, sitten hieman hukassa olleesta nuoruudesta ja lopulta elämän taitekohdasta, kun nuoresta miehestä leivottiin FBI:n agentti. Täytyy myöntää, että välillä mielenkiinto meinasi vähän herpaantua näissä FBI-kuvioissa, sillä olin paljon kiinnostuneempi itse profiloinnista. Kuitenkin tiedot FBI:n kiemuroista ovat varmasti monelle muulle hyvin antoisaa luettavaa. Itselleni jäi vahvimmin mieleen se, miten Douglasin alku-uran aikainen päällikkö oli ahdasmielinen kaikkea psykologiaa kohtaan. Jos äijä ei olisi kuollut silloin kun sattui kuolemaan, olisi profiloinnin kehittäminen ollut varmasti vielä kovemmassa vastatuulessa.

Nykypäivän näkökulmasta tuntuu hullulta, miten kovasti profilointia epäiltiin alkuun, mutta toisaalta tavallisilla poliiseilla ei ollut mitään psykologista koulutusta, jolloin se tuntui heistä helposti haihattelulta tai peräti noituudelta. Ammattilaisen tekemän profiloinnin tuloksessa itseänikin hämmästyttää sen tarkkuus: kaikenlaisia yksityiskohtia mainitaan aina tekijän ihonväristä ammattistatukseen asti. Ikä on ehkäpä heiluvin käsite, koska moni rikoksentekijä on kehityksellisesti jälkeenjäänyt ikätovereihin verrattuna. 

Kun lukee Douglasin mainitsemia yksityiskohtia sarjamurhaajien teoista, ei toisaalta ihmettele agentin romahtamista. On varmasti todella kuormittavaa olla jatkuvasti tekemisissä näiden kaikista julmimpien rikosten kanssa. Se mikä minua on oikeastaan aina ihmetyttänyt, on sarjamurhaajien kohtalaisen suuri määrä juuri USA:ssa. Toki kyse on suuresta maasta ja sarjamurhaajia on löytynyt ympäri maailman, mutta Amerikka erottuu joukosta. Olisi kiintoisaa tietää, miten paljon sarjamurhaajia on esimerkiksi Lähi-idässä, jossa monessa maassa lasten elämä on hyvin sekasortoista ja vanhemmat traumatisoituneita - tekijöitä jotka nostavat altistusta rikollisuudelle. 

Douglasin muistelmien lukeminen oli varsin antoisaa. Kirjoitustyyli on sujuva ja enimmäkseen pysytään hyvin asiassa. Herkimmille en tätä suosittele, sillä kauheita rikosten yksityiskohtia kuvataan. Sen sijaan true crime -faneille tämä on suorastaan pakollista lukemistoa.

"Kaikilla on kivensä."

Riina Tanskanen - Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä

Riina Tanskasen väreillä iloitteleva sarjakuvakirja Tympeät tytöt on ihana, feministinen ja pirskahteleva kokonaisuus. Kantta myöten kaunis kirja on hyvin piirretty, väritetty ja kirjoitettu.

Tanskanen käsittelee tyttöyttä kuristavia normeja tarkkanäköisesti. Miten tytöille luodaan mahdottomia rooleja, joiden täyttämisen yrittäminen vain kurjistaa elämää. Kohtaamme erilaisia rooleja eläviä tyttöjä, kuten Kiltin Tytön, jolla ei ole rajoja ja tytön joka ei ole kuten Muut Tytöt. 

Todella moni asia resonoi, olenhan Tanskasen kanssa samaa sukupolvea. Tanskanen tuo näkyväksi kapitalismin ja seksismin täydellisen avioliiton, joka tekee kaikkien elämästä ahdasta. Kirja tekee loistavaa pilaa erilaisista stereotyypeistä, kuten tolkun ihmisestä ja uusiberalistista. Loistavaa!

Sarjakuvaan on myös sijoitettu jonkin verran tilastotietoa esimerkiksi kotitöiden jakautumisesta (epätasaisesti) ja maailman ihmisten asenteista naissukupuolta kohtaan. Oli pysäyttävää lukea, että 9/10 ihmisestä pitää naisia huonompina! 86% naisistakin ajattelee näin. Naisviha on varsinkin Suomen kaltaisessa näennäisesti tasa-arvoisessa maassa todellisuutta. Lainsäädäntö on monin paikoin maailman huippua, mutta ihmisten asenteet ovat monessa asiassa vielä viime vuosisadalta.

Kaiken kurjuuden keskeltä kuitenkin itselleni jäi voimaannuttava olo siitä, että kaikesta paskasta huolimatta on ihanaa olla nainen. Kirja myös innosti ajattelemaan asioita syvemmin. Ehdottomasti suosittelen kaikille, myös ja ehkä ennen kaikkea niille, jotka eivät luokittele itseään naisiksi.

*kirja on pyydetty arvostelukappale. Into Kustannus 2021.

Fantasia Book Tag

 Bongasin tämän haasteen Kirjaimia-blogista. En nykyään lue paljon fantasiaa, mutta tuntui houkuttelevalta haasteelta!

Mikä on pisin fantasiasarja, jonka olet koskaan lukenut?

Varmaankin Potterit.

Suosikki fantasiapaikka/maailma?

Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian maailma on tosi kiehtova!

Lukuun ottamatta Harry Potteria, mikä on sinun suosikki fantasiakirja/sarja?

Suuren vaikutuksen minuun on tehnyt Helena Wariksen fantasiamaailma. Uniin piirretty polku aloittaa sarjan ja on ihana nimi kirjalle.

Minkä fantasiakirjan toivoisit olevan suositumpi?

Kuten LauraKataroomakin, myös minä laitan tähän kohtaan Jenny Kangasvuon Sudenveren.

Suosikki pahis?

Kyllä se varmaan on Pottereista tuttu Bellatrix.

Mikä on ensimmäinen lukemasi fantasiakirja?

Varmaankin Harry Potter ja viisastenkivi.

Suosikki Harry Potter -kirja?

Sanoisin, että Feeniksin kilta.

Lemppari myyttinen olento?

Ehkä vampyyrit.

Suosikki naispäähenkilö fantasiasarjasta?

Ilkka Auerin hahmo Nonna on todella hyvä.

Suosikki miespäähenkilö?

Helena Wariksen fantasiahahmo Troi!

Tällaisia juttuja tällä kertaa. Halukkaat voivat kernaasti napata haasteen tästä.

Mikä tekee kirjasta hyvän?

 Kova kysymys näin lauantai-illan päätteeksi.

On luonnollisesti kyse hyvin subjektiivisista mielipiteistä. Makuja on yhtä monta kuin lukijoitakin.

Miten minä määrittelen hyvän kirjan?

Kuten postaamistani kirjoista saattaa havaita, en hirveästi lue mitään ns. kepeää kirjallisuutta. Minulle hyvä kirjallisuus on sitä, mikä ui ihmisyyden syvissä vesissä. Oikeastaan aina on ollut näin, ihan ensimmäisiä lapsuuden lukuvuosia lukuun ottamatta. Koen, että tämä näkemys kertoo enemmän ehkä minusta kuin kirjallisuudesta. En koe olevani synkkä ihminen, mutta melankolinen kylläkin. Myös musiikkimakuni on sellainen. Innostun yleensä eniten metallimusiikista tai sitten surullisista popballadeista. Ehkä se liittyy nuoreen ikäänkin, että etsii tiettyjä syvällisiä pohjavirtoja. Etsii ihmistä, omaa kuvaansa. Ehkä keski-ikäisenä on jo nähnyt niin paljon, että haluaa tarttua johonkin keveämpään? Kuka tietää.

Mutta syvyys on vain yksi aspekti. Luonnollisesti toivon kirjailijan kirjoittavan hyvin. Näitä tasoja on tietenkin paljon. Joku on hyvä juonenkehittelijä, joku taas osaa pirstaloida tarinan todella taitavasti. Tällä hetkellä olen etsiskellyt enemmän pirstaleisuutta, koska se tuntuu mukavasti haastavalta. Minulla onkin nyt kesken Marisha Rasi-Koskisen REC, jossa on monta ääntä ja monta kanavaa. Se tosin luonnistuu hitaasti, kerrankin, koska haluan nauttia ja sulatella kirjaa sopivissa paloissa. Tämä on minulle uutta, yleensä luen hyvin nopeasti ellei sitten kirja jotenkin junnaa.

Kolmantena näkökulmana ovat toki henkilöhahmot. Itse toivon hyvin rakennettuja ja syviä, inhimillisiä henkilöitä. Sen takia sinänsä tykkäämäni dekkarigenre jättää usein toivomisen varaa, sillä siinä genressä vauhdikas juoni usein jyrää hahmot jalkoihinsa. Onneksi on myös monilahjakkaita dekkarikirjailijoita, jotka sekä antavat hyvän juonen että onnistuneet henkilöhahmot.

Miljöökään ei ole täysin yhdentekevä. Olen tosin miljöön suhteen aika armollinen. Voin lukea kirjan, jonka miljöö ei niin iske, kunhan yllä mainitut kriteerit jotenkin täyttyvät. Mutta on myös mieleenjääneitä miljöitä. Ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen Prinssi Edvardin saari, joka on saanut olla monien L. M. Montgomeryn kirjojen näyttämönä. En ole mitenkään saari- tai saaristoihminen noin muuten, mutta saaret ovat usein kiehtova ympäristö romaanille. Erityisesti tietenkin dekkareille, joissa voidaan silloin harrastaa ns. suljetun huoneen mysteeriä. Toinen mieleeni putkahtava miljöö on Pohjois-Karjala, kotini. Sitä näkee verrattain harvoin romaanien ympäristönä, mikä on harmi. Omaan kotiympäristöön sijoittuvia romaaneja lukisi erityisellä mielenkiinnolla.

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä tulee mieleeni toki aihe. Teeman on oltava edes jollain lailla kiinnostava, että kirjaan tulee tarttuneeksi. Olen kuitenkin kohtuullisen utelias ihminen, joten kiinnostavia romaaneja ja myös tietokirjoja putkahtelee vähän joka suunnasta. Minuun vaikuttaa varsin suuresti se, olenko lukenut kirjasta ennakkoon jonkinlaisen arvion vai en. Kiinnostukseni yleensä herää vähän kuin välikäden kautta, kun joku kirjoittaa kirjasta. Koetin joskus selata kustantamojen katalogeja, mutta en saanut siitä mitään irti. Kaikki tuntui yhdentekevältä mössöltä. Vasta kun olen lukenut bloggaajakollegojen juttuja, olen alkanut innostua syksyn uutuuksista.

Lisämainintana tulee vielä klassikkostatus. On vähäsen henkimaailman hommaa, mikä kirja lasketaan klassikoiden kaanoniin ja ennen kaikkea missä vaiheessa. Yhtä kaikki kirjan klassikkostatus tuo heti minulle lisäpisteitä kirjaa kohtaan. En halua enkä aio lukea kaikkia mahdollisia klassikoita, mutta niihin minulla on tietynlainen automaattinen kiinnostus. Aika usein niiden lukeminen on myös oikeasti ollut palkitsevaa, mikä vain vahvistaa ilmiötä.

Mikä sinulle tekee hyvän kirjan?

Anne Pennanen - Pako päihdehelvetistä - Huostaanotetun lapsen raju selviytymistarina

 

"Kaltaisiani on tässä maailman onnellisimmaksi kutsutun kansan joukossa kymmeniätuhansia. Kukaan ei ole toista parempi, mutta jokaisella on oma tarinansa. Toivoisin, että jokainen päihderiippuvainen ja henkisesti sairas ihminen saisi hoitoa, ymmärrystä ja välittävän kuuntelijan."

Kansi: Perttu Lämsä. Into Kustannus 2021

Kirjan päähenkilö on nuori Jenna K. jolla on takaan monivaiheinen ja risainen elämä. Taustalla on alkoholiriippuvainen biologinen äiti, jonka takia Jenna ja hänen veljensä Juhani otetaan huostaan. Äiti tekee mitä sattuu ja huostaanotto pitkittyy. Lopulta lapset päätetään sijoittaa perheisiin. Ikävä kyllä he eivät pääse samaan perheeseen.

Jenna reagoi asioihin voimakkaasti. Hänellä on raivokohtauksia ja kaikenlaista ongelmakäyttäytymistä, joka kiihtyy murrosiässä. Ensimmäisen kerran alkoholi astuu kuvioihin jo 9-vuotiaana! Myöhemmin mukaan tulevat myös huumeet.

Myös Juhani on tahoillaan ongelmissa ja päihderiippuvainen. Sisarusten elämä on kuoppaista ja molemmat joutuvat Pohjolakotiin, joka on ollut viime vuosina julkisuudessa laittomien käytäntöjen vuoksi. Jenna kertookin kirjassa paljon näistä nöyryyttävistä toimista, joilla nuoria kohdellaan. 

Jenna saa myös monta lasta, jotka kaikki otetaan huostaan. Lopulta hän taistelee itsensä miehensä kanssa kuiville. Mutta mitä sen jälkeen käykään?

Luin kirjaa hyvin intensiivisesti. Pennanen on kirjoittanut kirjan minämuodossa ja osin puhekielisesti. Tapahtumat tulivat voimakkaasti iholle. Tuntui tosi surulliselta, ettei Jenna osannut lapsena kiintyä sijaisvanhempiinsa. Myöhemmin onneksi välit lämpenivät ja pariskunta on aina ollut läsnä Jennan elämässä. Voi vain ihmetellä, miten he jaksoivat kaiken rumban läpi.

Ongelmien ja traumatisoitumisen monisukupolvisuus tulee kirjassa hyvin selkeästi esille. Kirjassa on liitteenä muun muasa biologisen äidin haastattelu, jossa hänkin myöntää ongelmien periytymisen. Jennan perhe on päihdeongelmainen jo monessa sukupolvessa. 

Oma lukunsa on sosiaalityöntekijöiden poukkoileva ote työhönsä. Näyttää olevan lähinnä tuuripeliä, millainen ihminen sattuu asioita hoitamaan. Näinhän ei missään tapauksessa saisi olla, vaan käytäntöjen pitäisi olla samat Helsingistä Utsjoelle ja perustua lakiin. 

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin toivon voitto. Jenna onnistuu pääsemään päihdehelvetistä ja rakentamaan minuuttaan uusiksi. Jennan tarina kuvaa hyvin sitä, että pahastakin paikasta on mahdollista päästä pois.