Ankin kirjablogi

" Siellä minun pitäisi olla siellä minun pitäisi olla hautajaishuntujen hautausmaan kukkien, hautaavien ihmisten joukossa mutta minä tuijotan koko päivän omia käsiäni vitivalkoisessa huoneessa tuijotan männynveren jäähyväisiä suonissani ja pakenen silmieni taakse, viime toukokuuhun astun ulos lapsekkaan kevyesti tuoreenvihreän akasiarivin takaa ympärilläni ei mitään vain valtava nurmikko ja Aurinko illalla minun täytyy maksaa siitäkin sillä kyynelet löytävät minut unen välähtävät veitset odottavat veitsiksi muuttuvat kädet odottavat minua mutta ennen kuolemaa minustakin tulee kuningatar niin kuin tanssiaisiin lähtevistä tytöistä en tarvitse sääliä kerran minäkin olen elänyt hevoset söivät hiuksiani kuin kauraa silti minä halusin riidellä kirkonkellojen kanssa mutta viisainta oli antautua, nukahtaa niiden kultaääneen sydämeni ympärillä oli kuumia renkaita mutta minä heitin pois mustan puseroni hievahtamatta niin kuin puut kevät leikkii punassa ja vihreässä minun kanssani olen eksyn...

"Ihminen elää kuin maan mato, mutta kirjoittaa kuin jumalat." Lopetus on oikea pieni suuri kirja! Harvoin mielipide kirjasta muuttuu näin perustavanlaisesti: alkupuolella kirja oli minusta tylsä ja epäilin sen jäävän kesken, mutta kun nyt taas tartui siihen sisukkaasti, se osoittautuikin taideteokseksi. Kaikkea en ymmärtänyt - kirjassa on paljon lauseita, jotka ovat kuin aforismeja ja tässä on paljon filosofiaa. Ehkä minun pitää lukea tämä joskus myöhemmin, joskus kymmenen vuoden päästä vaikka. Sitten se varmaan aukeaa paremmin. Päähenkilö Keserülla on pakkomielle etsiä itsemurhan tehneen ystävänsä B:n romaani. Todisteita siitä ei ole, mutta Keserü on täysin varma asiastaan. Oikea kirjailija ei lähtisi ja jättäisi keskeneräistä teosta. Matkan varrella B:n ex-vaimokin käy tapahtunutta läpi. Onneksi luin loppuun!