Ankin kirjablogi

"Hän oli tuntenut olevansa yhtä aikaa palasina ja oivalluksen äärellä; yhtä aikaa pettynyt siihen, mitä maailma oli näyttänyt itsestään, ja uudenlaisessa haparoivassa yhteydessä sen elementteihin. Mutta kaikkein väkevimmin hän oli tuona yönä tuntenut omien toimiensa hajanaisuuden: mistään Euroopan kolkasta ei ollut löytynyt sellaisia kiinteitä sivilisaatioita kuin hän oli kuvitellut, vain satunnainen joukko vieraissa paikoissa ajelehtivia ihmisiä."  Rachel Cuskin Siirtymän (S&S 2019, suomentanut Kaisa Kattelus) takakannessa sanotaan näin: "Ääriviivat-romaanista tutun säälimättömän tarkan ja älykkään tarkastelun kohteena ovat jälleen parisuhteet, perheet, muutoksen vääjäämättömyys, henkilökohtaisen vastuun ulottuvuudet sekä tarinat, joita itsestämme kerromme". Voisin sanoa tekstin pitävän paikkaansa, mutta en silti varsinaisesti ihastunut kirjaan. Aloitetaan kuitenkin tarinasta. Faye-niminen nainen on eronnut ja muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen. Hän asuu h

 "Meillähän on aina tunne, että elämme läheisessä, saumattomassa yhteydessä menneisyyteemme ja punomme elämänlankaamme eteenpäin ilman rakoja tai ratkeamia päivästä toiseen. Tuon tunteen menettäminen olisi sietämätöntä. Totuutta tunne ei kuitenkaan vastaa: elämämme on pitkä, mutkikas ketju ajelehtivia muistosaaria, joiden rantoja unohduksen aallot huuhtelevat, hypimme yhdeltä toiselle, ja olemme mestareita keksimään katkoskohtiin tarinoita, joilla uskottelemme toisille ja itsellemme laveasti ja kekseliäästi, että seisomme jatkuvan muistamisen tukevalla pohjalla." Pascal Mercierin Sanojen paino (Tammi 2021, suomentanut Tuulia Tipa), on massiivinen ja runsas kirja. Se käsittelee paljon sanoja, sanojen sattuvuutta, niiden musikaalisuutta, kääntämisen vaikeutta ja ihanuutta. Näiden asioiden rinnalle rakentuu kuitenkin vielä suurempia teemoja: muistaminen, elämän toistuvuus, kyllästyminen, armomurha, vanhasta elämästä itsensä irti riuhtaiseminen.  Kirja tuntui aluksi jopa liian ma

Senja on pieni tyttö, jota alkaa äkisti sattua mahaan. Painoa on pudonnut ja yleiskunto alkaa laskea. Varpu huolestuu ja vie tytön lääkäriin. Tuomio: vaikeasti hoidettava syöpä. Tämä tilanne on kirjan lähtökohta. Mitään varsinaista draaman kaarta tähän ei väkinäisesti vedetä, vaan Varpu toteaa jo kirjan alussa, että Senja kuolee. Kirja on toki Senjan tarina, mutta sen rinnalla kulkee selviämisen ja valon tie. Varpu Hintsanen ja Emilia Saloranta ovat kirjoittaneet kirjan Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY 2021). Se ei päästä lukijaansa helpolla: väistämättä alkaa kulkea myötäeläjänä Hintsasen perheen kivuliaalla matkalla. Lapsia on useampia, ja Varpu syyllistää itseään siitä, että leijonanosa ajasta menee Senjalle. Aina vain ei ole täydellisiä tilanteita ja lähtökohtia. Juuri tämä ajatus on jatkuva teema: elämä osaa olla hyvin arvaamatonta ja kontrollin ulottumattomissa.  Hintsaset päättävät kuitenkin jo varhain, että iloa tuotetaan niin paljon kuin mahdollista. Syöpä sanelee reunaehdot,

 "minä istun ja mietin milloin vihani tulee polttamaan sinut valkoiseksi tuhkaksi kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät ajattelematta hiukkaakaan että sinunkin lapsillasi on isä" Märta Tikkasen kohahduttanut runoteos Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1978, suomentanut Eila Pennanen, kuvittanut Henrik Tikkanen) on hurja tarina hänen ja miehensä Henrik Tikkasen elämästä. Toisin kuin tuohon aikaan yleensä, ei ollut mikään salaisuus, millainen perhehelvetti Tikkasten elämä oli. Henrik joi todella paljon ja oli monin tavoin väkivaltainen. Märta jäi loppuun asti rinnalle. Miksi? En tiedä, onko teosta kannattavaa lukea tuon miksi-kysymyksen johdattamana. Ehkä siinä osaltaan koetetaan selittää, ehkä ei. Ennemmin se kuitenkin on läpileikkaus alkoholismin sävyttämästä perhe-elämästä ja avioliitosta. Märta purkaa tuntemuksiaan säästelemättä. Joukossa on paljon kohtia, jotka herättävät ajatuksia ja tunteita. "Jossakin suhteessa on koko juttu hyvin epämiellyttävä: minulla on valta eikä m

 "Et voi enää ajaa autoa, et saa enää juoda alkoholia, et pysty enää peseytymään itsenäisesti etkä voi mennä töihin ilman että otat valtavia riskejä. Olet hädin tuskin viisikymmentävuotias. Kuulut siihen ihmisryhmään, jonka politiikka on tuominnut ennenaikaiseen kuolemaan." Édouard Louisin vimmainen kirja Kuka tappoi isäni (Tammi 2022, suomentanut Lotta Toivanen) on hätkähdyttävä. Se kertoo Louisin isästä, joka eli voimakkaan maskuliinisuuden vaatimuksen alaisena, mutta vielä enemmän köyhyyden alaisena. Se nimeää poliitikot, jotka ovat isän köyhyydestä ja sairauden pahenemisesta vastuussa. Tätä kirjaa ei voi kuvata romaaniksi, mutta en oikein tiedä, mikä se on. Elämäkerta, muistelma? Periaatteessa se on taustoitus ja syytekirjelmä. Louis kertoo avomielisesti erilaisista lapsuuden hetkistä, hyvistä ja huonoista. Parhaimmassa nauretaan isän kanssa ilosta, pahimmassa isoveli yrittää tappaa isän. Kuten niin usein, myös Louisin perheessä köyhyys ei tule yksin, vaan kuvioissa ovat

"Pienet äidittömät lapsiraukat", isä sanoi kumartuessaan nostamaan Annetten syliinsä, "miten mahdankaan kyetä kasvattamaan teidät ilman häntä?" Sillä Annetten äiti oli mennyt viettämään joulua enkelien kanssa." Patricia St. Johnin lastenkirja Lumen aarteet (Poukkusilta 1972, suomentanut Rauno Luoto, kuvittanut L. F. Lupton) on kristillinen kertomus väärinteosta ja anteeksiannosta. Nuori pojannulikka Lucien on synkkämielinen ja aika ilkeäkin lapsi. Hän ottaa yhteen naapurinsa Annetten kanssa ja kantaa syvää vihaa sisällään. Kun hän sitten näkee Annetten veljen Danin alppiniityllä, hän päättää kiusata tätä. Hän on heittävinään Danin kissan Klaun rotkoon ja kissa putoaakin vahingossa. Dani hyppää perästä ja Lucien on varma, että poika on kuollut. Dani ei kuole, mutta hänen toinen jalkansa katkeaa pahoin. Lucien saa kaikkien vihat niskaansa ja on syvästi onneton. Hänen synkkämielisyytensä yltyy. Lopulta hän löytää vuorilta vanhan miehen mökin ja alkaa seurustella

Kjell Westön romaani Kangastus 38 (Otava 2013, kääntänyt Liisa Ryömä) on paitsi kahden toisiinsa sidoksissa olevan ihmisen tarina, myös ajankuva vuodesta 1938. Kirjan päähenkilöitä ovat Thune, kohtuullisen varakas suomenruotsalainen asianajaja ja hänen konttoristinsa rouva Wiik eli Matilda. Westö tarkastelee heidän mielenmaisemiaan ja kokemuksiaan tiiviisti. Vuonna 1938 Suomen sisällissodasta oli kulunut 20 vuotta, mutta jäljet ja arvet olivat edelleen tuoreita. Thune on taustaltaan valkoinen oikeastaan väistämättä, mutta ajatuksiltaan ja arvoiltaan hän on liberaali. Niin liberaali, että se leimaa hänet, kun raju kiihkokansallismielisyys valtaa mielet myös pikkuruisessa ja kaukaisessa Suomessa. "Thune muisti paraatin joka oli järjestetty viikkoa hänen saapumisensa jälkeen. Kaupunki oli koko viikon valmistautunut suureen esitykseensä. Kymmenkerroksisten talojen seinät oli kokonaan peitetty valtavin punaisin lipuin, jotka oli koottu ohuista kankaalla verhotuista puulevyistä. Yhtä k

 "Dandy oli kerran iloinnut etukäteen tästä hetkestä, jolloin hän arvovaltaisena seisoisi kaikkien edessä ja ilmoittaisi Becky-tädin päätöksen. Ja miten hän nyt toivoikaan olevansa kuollut. "No niin, Dandy", William Y sanoi kärsimättömänä. "Vauhtia masiinaan. Me olemme olleet jo riittävän kauan epätietoisia. Kerro kuka sen saa, niin asia on poissa päiväjärjestyksestä." "Minä - minä en voi", Dandy sanoi ja kostutti huuliaan. "Voi mitä?" "En voi kertoa teille, kuka saa kannun. Minä en - en tiedä. Kukaan ei saa tietää - nyt." Olen jo kerran vuosia sitten blogannut tästä kirjasta, mutta halusin kertoa siitä teille vielä uudestaan. Perinnönjakajat (Minerva 2021, suomentanut Sisko Ylimartimo) on lopulta yksi Montgomeryn parhaimmista kirjoista. Erittäin hauska, myös traaginen, voisi sanoa elämänmakuinen. Puitteet tälle kaikelle luo kirjan alussa Becky-tädin vastaanotto. Täti on kuolemaisillaan, ja hän omistaa himoitun kannun, joka on pyh

  "Jumalan kiitos, tuo kurja nuoruus on ohi. Rakkauden kiihkot, tunnelataukset, mustasukkaisuudet, tärinät, hengenahdistus - tuskin he edes pystyvät pitämään veistä ja haarukkaa käsissään. Ja tuon heleän pinnan alla monenlaiset pelot ja epävarmuudet, joita kaikkia eivät onnekseen edes tajua." Suvi Ahola kirjoitti Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuonna hänestä kirjan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021). Eeva Joenpelto on vajonnut omituisesti tuntemattomuuteen, vaikka hän eläessään oli merkittävä vaikuttaja ja kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, oli merkittävien henkilöiden ystävä ja osana monta yhdistystä. Oma kokemukseni Joenpellon tuotannosta on vaatimaton. Olen lukenut vain Veljen varjon , josta viime vuonna bloggasinkin. Se oli hyvä, muttei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä. Olen kyllä ajoittain pohtinut Lohja-sarjan lukemista, mutta vähän pelkään muhkeaan sarjaan tarttumista.  Tämä Aholan kirja kuitenkin lisäsi kiinnostustani paitsi Lohja-sarjaan, myös muihinkin

Jukka Viikilän tuore Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021) on hyvin merkillinen kirja. Muistaakseni kirjailija itse on kuvannut sitä himmeliksi. Sitä se varmaan onkin. Koko kirja koostuu käytännössä sitaateista, hajanaisista fragmenteista, satunnaisten ihmisten kommenteista. Osa kommenteista koskee Taivaallista vastaanottoa , osa on yleisiä tai jopa kirkkaita huomioita elämästä. Osa on vain satunnaista huutelua tuuleen. "Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT" Teoksen fragmentaarisuus on kokeellista ja luo vaaran tunnun. Parhaimmassa tapauksessa lopputulos on nerokas ja hyvin yhteen vedetty. Pahimmassa tapauksessa se jää hajanaiseksi ja latteaksi. En lukemiseni jälkeenkään oikein tiedä, kumpaan kategoriaan kirjan asettaisin. Kirja on periaatteessa aika vaivattomasti luettavissa, koska se on pätkittäinen ja jutut ovat enimmäkseen todella lyhyitä. Toisaalta taas ihmisen mieli haluaisi l

Etsiessäni sopivaa luettavaa Helmet-haasteen kohtaan 41. sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista, olin hämilläni. En ole koskaan eläessäni lukenut mitään supersankareihin liittyvää, edes lapsena. Pyörin kirjaston dekkarihyllyllä ja äkkäsin viereisen aikuisten sarjakuvien osaston. Silmäni osuivat tähän Marvelin Hämähäkkimies-vuosikertaan osa 1 vuodelta 1985 (Egmont Kustannus). Eikun siis kirjan kannet auki ja uppoutumaan sarjakuviin! Hämmästyin, miten vauhdikkaasti tarinat alkoivat vetää. Ajattelin etukäteen, että lukeminen voisi olla vähän kärvistelyä, mutta vielä mitä. Spidermanin ohella sarjakuvissa vilisi toki koko joukko hänen vihollisiaan sekä Ihmeneloset. Oikein viihdyttävää lukemistoa! Helmet-haasteen ehdottomasti paras puoli on, että se haastaa lukemaan itselle ei niin tyypillistä kirjallisuutta. Tämä sarjakuvakokoelma jos jokin oli sitä epätyypillistä lukemistoa parhaimmillaan. Sarjakuvien lukemista olen toki elvyttänyt viimeisimpien blogiaikojeni aikana, mutta tämä o

Rakel Liehusta taisi tulla yksi lempirunoilijoitani! Tämä runoteos  Cocoduu Cocodaa (Sphinx 2022) on oikea nappisuoritus. Teoksen idea on omaperäinen ja hieno: runonpuhuja on aina jokin kasvi! Mukana on lähinnä hyvin tunnettuja suomalaisia kasveja. Kieli on runouden ilotulitusta (Ukonhattu): "Oh, olen paleleva, tunteellinen Aconitus                       Unessani lennän kuin lokki,                            tuo taivaan uljas miekkalilja, syöksyilen ja kaartelen,                             nauran ja itken                                              itselleni ja teille -" Kaikki kukat saavat omat persoonallisuutensa runoissa. Osa on hempeitä ja ujoja, osa leijonansydämisiä, osa suorastaan hyökkääviä. Mikään inhimillinen ei ole vierasta.  "Varokaa! Minulla on leijonan sydän,                               ja suuri unelma: vielä vedän, valjastan koko metsän, varvut, sammalet,                   männyt perässäni puutarhaan." (Runosta Metsätähti) Tällaista en todellaka