Siirtymä

"Hän oli tuntenut olevansa yhtä aikaa palasina ja oivalluksen äärellä; yhtä aikaa pettynyt siihen, mitä maailma oli näyttänyt itsestään, ja uudenlaisessa haparoivassa yhteydessä sen elementteihin. Mutta kaikkein väkevimmin hän oli tuona yönä tuntenut omien toimiensa hajanaisuuden: mistään Euroopan kolkasta ei ollut löytynyt sellaisia kiinteitä sivilisaatioita kuin hän oli kuvitellut, vain satunnainen joukko vieraissa paikoissa ajelehtivia ihmisiä." 

Rachel Cuskin Siirtymän (S&S 2019, suomentanut Kaisa Kattelus) takakannessa sanotaan näin: "Ääriviivat-romaanista tutun säälimättömän tarkan ja älykkään tarkastelun kohteena ovat jälleen parisuhteet, perheet, muutoksen vääjäämättömyys, henkilökohtaisen vastuun ulottuvuudet sekä tarinat, joita itsestämme kerromme". Voisin sanoa tekstin pitävän paikkaansa, mutta en silti varsinaisesti ihastunut kirjaan.

Aloitetaan kuitenkin tarinasta. Faye-niminen nainen on eronnut ja muuttanut poikiensa kanssa Lontooseen. Hän asuu huonossa asunnossa sietämättömien alakerran naapurien kanssa, ja asunto pitää vieläpä remontoida perusteellisesti. Tämä on kuitenkin lähinnä romaanin kehys. Se mikä on tärkeää, tapahtuu Fayen kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa.

Joka luvussa toistuu sama: Faye tapaa jonkun ihmisen ja ihminen alkaa puhua hänelle asioistaan. Joskus, mutta harvemmin, myös Faye selittää elämäänsä. Kaikki mainittava on ihmisten toisilleen osoittamissa sanoissa ja tarinoissa.

Huomaan, että jossakin määrin tämä kaava jätti minut kylmäksi. Cuskin ote on kyllä terävä, mutta koen jotenkin, etten saanut kirjasta hirveästi irti. Ehkä se johtui jokseenkin kalseasta tunnelmasta. Varsinkin päätösluku, jossa Fayen despoottinen ystävä Lawrence mestaroi kodissaan, oli todella ahdistavaa luettavaa. 

Oli tässä kyllä kiintoisiakin hetkiä. Eniten viehätyin kirjailijanurasta haaveilevasta naisesta, joka kertoi syvästä ja absurdista intohimostaan erääseen taiteilijaan. Nainen koki olevansa miehen kanssa samaa. Jokin tässä järjettömyydessä miellytti minua, mutta en osaa sitä sen tarkemmin eritellä.

Älykästä tekstiä tämä kyllä on. En vain voi olla hieman vertaamatta Siirtymää aiemmin bloggaamaani Pascal Mercierin Sanojen painoon. Molemmat ovat älyllisiä, mutta Sanojen paino kohottaa, Siirtymä taas tekee olon jokseenkin matalaksi, jos ei peräti lättänäksi.

Ei voi mitään, tässä ajassa sitä kaipaa jotakin mieltä ylentävää luettavaa. Joko jotain viisasta tai sitten lohdullista. Siirtymä ei varsinaisesti täytä tällaisia vaatimuksia.

Sanojen paino

 "Meillähän on aina tunne, että elämme läheisessä, saumattomassa yhteydessä menneisyyteemme ja punomme elämänlankaamme eteenpäin ilman rakoja tai ratkeamia päivästä toiseen. Tuon tunteen menettäminen olisi sietämätöntä. Totuutta tunne ei kuitenkaan vastaa: elämämme on pitkä, mutkikas ketju ajelehtivia muistosaaria, joiden rantoja unohduksen aallot huuhtelevat, hypimme yhdeltä toiselle, ja olemme mestareita keksimään katkoskohtiin tarinoita, joilla uskottelemme toisille ja itsellemme laveasti ja kekseliäästi, että seisomme jatkuvan muistamisen tukevalla pohjalla."

Pascal Mercierin Sanojen paino (Tammi 2021, suomentanut Tuulia Tipa), on massiivinen ja runsas kirja. Se käsittelee paljon sanoja, sanojen sattuvuutta, niiden musikaalisuutta, kääntämisen vaikeutta ja ihanuutta. Näiden asioiden rinnalle rakentuu kuitenkin vielä suurempia teemoja: muistaminen, elämän toistuvuus, kyllästyminen, armomurha, vanhasta elämästä itsensä irti riuhtaiseminen. 

Kirja tuntui aluksi jopa liian massiiviselta. Aistin heti alusta, että se on hyvä, jopa merkittävä, mutta jokin vähän pelotti. Ehkä yli 500 sivua? Tämä kirja jäi itse asiassa alun perin joskus keskenkin alkutekijöihinsä. Kaikesta huolimatta päätin alkaa lukea ja alkukankeuden jälkeen en voinut kuin onnitella itseäni päätöksestäni. 

Sanojen paino nimittäin on merkittävää kirjallisuutta, sitä voisi oikeastaan kuvailla sanalla ihmeellinen. Kirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan aivan hämmästyttävää vauhtia, mutta kuinka monessa lopulta sanotaan mitään olennaista? Tätä kirjaa vasten hyvin moni sinänsä mukiinmenevä teos kalpenee. Sanojen painon filosofinen, mutta samaan aikaan voimakkaasti elämässä kiinni oleva pohjavire liikuttaa syvältä.

Kirjassa on toki myös tarina. Simon Leyland, jota nimitetään kirjassa sukunimellään, on juuri astunut uuteen elämänvaiheeseen, jota vain harvat kokevat. Hän on nimittäin vähän aikaa sitten saanut mykistävän diagnoosin: kasvain aivoissa, ei voida tehdä mitään. Aikaa ehkä vuosi tai sitten pari kuukautta. Kuitenkin käy ilmi, että on tapahtunut kauhea virhe: kahden potilaan kuvat ovat menneet sekaisin eikä Leyland olekaan vakavasti sairas. Diagnoosista tulee hänen elämänsä vedenjakaja: miten jatkaa elämää, kun on myynyt elämänsä kiintopisteen, kustantamon, ja hyvästellyt kaikki? Kun oli jo tehnyt päätöksen tappaa itsensä ja hankkinut siihen keinotkin?

 Aluksi kirjassa ei tapahdu ulkonaisesti paljoakaan, vaan kirjailija keskittyy kuvaamaan Leylandin ajatuksia ja tunteita. Leyland rauhoittaa itseään kirjoittamalla kuolleelle vaimolleen kirjeitä. Niissä hän setvii sekavia ajatuksiaan. Kirjeitä on pitkin kirjaa, muitakin kuin Leylandin vaimolleen kirjoittamia. Niihin kirjailija on tiivistänyt eniten ajattelemisen arvoista asiaa.

Vähitellen elämän pysähtyneisyys hiipuu ja uudet tuulet puhaltavat. Leyland on perinyt sedältään talon Lontoossa ja hän koettaa aloittaa siellä uudelleen. Vähitellen hän tutustuu vaiteliaaseen ja etäiseen naapuriinsa Kenneth Burkeen. Burke ei ole ainoa uusi tuttavuus, vaan Leyland alkaa tavata niin vanhoja kuin uusiakin ihmisiä ja vaikuttaa heidän elämiinsä hyvin tuntuvasti.

Minua miellyttää erityisesti se, miten kaunokirjallisuus ja elämä kietoutuvat toisiinsa teoksessa. Leyland on rikas, ja hän auttaa monia rahallisesti. Samaan aikaan hänen ystävänsä on kirjoittanut kirjan naisesta, joka toimii samoin ja jonka elämä suorastaan suistuu raiteiltaan sen vuoksi. Tässä on siis fiktiota fiktion sisällä! Yksi taso on myös se, kun Leyland viimein uskaltautuu kirjoittamaan jotain omaa ja käsittelee tuntemuksiaan henkilöhahmonsa kautta.

Tietysti voisi takertua siihen, että oikeassa elämässä ihmiset harvoin puhuvat merkittävistä asioista niin avoimesti ja vaivattomasti kuin tässä kirjassa. Silti se ei jotenkin vaivaa minua. Sillä tarvitseeko fiktion lopulta kuvastaa todellista elämää, ainakaan täydelleen? Sanojen paino on minulle tavallaan kuin Vígdis Grímsdóttirin kirjojen maailma: kaikki on sen oman maailman lakien mukaista ja täysin kohdallaan. Ei ole väliä, että meidän elämässämme asiat eivät yleensä mene siten.

Hieman yllättäen kirjasta oli vaikeaa löytää sitaatteja. Se ei johdu siitä, ettei mitään mainittavaa olisi, kuten on varmaan tullut selväksi. Kyse on siitä, että kertomus on niin runsas ja ajatuksia pyöritellään pitkään. Nytkin oli pakko mielivaltaisesti aloittaa ja katkaista sitaatteja. Halusin kuitenkin tuoda kirjailijan äänen esille, jotta kaikesta tulisi parempi selko.

Ehdoton suositus! Tämä teos on valtavan älykäs ja älyllinen, muttei sivistyssanoilla kikkaileva. Uskon, että ajatukset kyllä aukeavat lukijalle. Siksi, että meidät kaikki on heitetty elämään ja todennäköisesti suurin osa meistä on ainakin joskus ajatellut jotain sen suuntaista, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Täytyy myös antaa aplodit kirjan kääntäjälle Tuulia Tipalle! Kirjailija on sveitsiläinen ja hän on näköjään kirjoittanut kirjan saksaksi, alkuperäinen nimi on Das Gewicht der Worte. Jo nimessä on haaste: Worte tarkoittaa sanoja, mutta siihen sisältyy myös ajatus sanojen yhteenliittymistä, joskus jopa lauseista. Saksalaisen ajatus monikosta Worte on siis monitahoinen. Kirjassa myös leikitellään hyvin monilla kielillä, saksan ja englannin ohella on ainakin italiaa, ranskaa, venäjää ja taisipa olla baskiakin. Toivon, että Tipa palkitaan tai on jo palkittu tästä suurteosta.

"Runous - minusta näyttäisi, että sillä on tekemistä ajan kokemuksen kanssa", Leyland oli sanonut. "Voisi ehkä sanoa: Se on keino antaa hetken olla kaikkinensa tätä hetkeä. Keino saada aika pysähtymään. Kun luemme, katsomme kuvia tai kuuntelemme musiikkia, annamme menneisyyden levätä, ei siinä mielessä, että unohtaisimme sen, vaan että höllennämme ja päästämme siitä irti, emmekä myöskään anna tulevaisuuteen suuntaavien jännittyneiden odotusten vääristää tai sumentaa nykyisyyttä. Poeettinen nykyhetki on kuin ajallisen tapahtuman virrasta ja sen pakottavasta järjestyksestä irrotettu."

Valo joka ei kadonnutkaan

Senja on pieni tyttö, jota alkaa äkisti sattua mahaan. Painoa on pudonnut ja yleiskunto alkaa laskea. Varpu huolestuu ja vie tytön lääkäriin. Tuomio: vaikeasti hoidettava syöpä.

Tämä tilanne on kirjan lähtökohta. Mitään varsinaista draaman kaarta tähän ei väkinäisesti vedetä, vaan Varpu toteaa jo kirjan alussa, että Senja kuolee. Kirja on toki Senjan tarina, mutta sen rinnalla kulkee selviämisen ja valon tie.

Varpu Hintsanen ja Emilia Saloranta ovat kirjoittaneet kirjan Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY 2021). Se ei päästä lukijaansa helpolla: väistämättä alkaa kulkea myötäeläjänä Hintsasen perheen kivuliaalla matkalla. Lapsia on useampia, ja Varpu syyllistää itseään siitä, että leijonanosa ajasta menee Senjalle. Aina vain ei ole täydellisiä tilanteita ja lähtökohtia. Juuri tämä ajatus on jatkuva teema: elämä osaa olla hyvin arvaamatonta ja kontrollin ulottumattomissa. 

Hintsaset päättävät kuitenkin jo varhain, että iloa tuotetaan niin paljon kuin mahdollista. Syöpä sanelee reunaehdot, mutta niiden puitteissa tehdään kaikki se hauska, mitä on tehtävissä. Tässä kohtaa tulee esille ihmisten hyvyys, sillä lukemattomat ihmiset auttavat ilahduttamaan Senjaa ja perhettä. Senja pääsee festareillekin. Poikkeusaika saa irrottamaan kaikesta turhasta ja keskittymään siihen, mitä voi milloinkin tehdä.

Hintsasten avoimuus on kunnioitusta herättävää. Todennäköisesti myös yksi syy siihen, että he ovat päässeet Senjan kuoleman jälkeen jaloilleen. Sairautta ei piiloteltu, syy lapsen kaljuuntumiseen kerrottiin avoimesti. Perhe ei myöskään käpertynyt kasaan kantamaan surua, vaan surua jaettiin avoimesti lähipiirin kanssa. 

Varpu kertoo omasta kasvustaan rehellisesti. Ennen hän oli kontrollifriikki ja hurja suorittaja, mutta uusi tilanne pakotti mielen joustavammaksi. Kun lapsi on vakavasti sairas ja ennuste ei ole paras mahdollinen, ei kulissien pystyssä pitäminen enää onnistu. Jo ennen Senjan sairautta Varpu koki avioeron ja joutui senkin myötä opettelemaan uusia mielen taitoja, kuten hän itse kirjoittaa. Senjan kohtalon myötä avioeron merkitys kutistuu merkityksettömäksi. 

Tämä teos auttoi panemaan omiakin murheita ja jännityksiä vähän paremmin mittasuhteisiin. On niin paljon asioita, jotka ovat hyvin! Ei tarvitse olla syöpäosastolla, ei ole kipuja, ei akuuttia pelkoa rakkaan poismenosta. Asioilla on myös tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Koskettava kirja. Kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin. 

Koska kirjan sanoma on toivo, päätin linkittää tähän Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kappaleen Neiti Kevät. Se tuo mukanaan lupauksen.

Vuosisadan rakkaustarina

 "minä istun ja mietin milloin

vihani

tulee polttamaan sinut

valkoiseksi tuhkaksi

kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät

ajattelematta hiukkaakaan

että sinunkin lapsillasi on

isä"

Märta Tikkasen kohahduttanut runoteos Vuosisadan rakkaustarina (Tammi 1978, suomentanut Eila Pennanen, kuvittanut Henrik Tikkanen) on hurja tarina hänen ja miehensä Henrik Tikkasen elämästä. Toisin kuin tuohon aikaan yleensä, ei ollut mikään salaisuus, millainen perhehelvetti Tikkasten elämä oli. Henrik joi todella paljon ja oli monin tavoin väkivaltainen. Märta jäi loppuun asti rinnalle. Miksi?

En tiedä, onko teosta kannattavaa lukea tuon miksi-kysymyksen johdattamana. Ehkä siinä osaltaan koetetaan selittää, ehkä ei. Ennemmin se kuitenkin on läpileikkaus alkoholismin sävyttämästä perhe-elämästä ja avioliitosta.

Märta purkaa tuntemuksiaan säästelemättä. Joukossa on paljon kohtia, jotka herättävät ajatuksia ja tunteita.

"Jossakin suhteessa

on koko juttu

hyvin epämiellyttävä:

minulla on valta

eikä minulla ole mitään

sitä vastaan

Epämiellyttävintä

on se että molemmat

tiedämme sen"

Kysymys on siis paljolti rakkaudesta ja vallasta. Toisaalta alkoholisti käyttää valtaa alistaessaan kaiken muun juomisensa palvelukseen. Toisaalta Märta on se, joka panee pyörät pyörimään. Ilman häntä Henrik ei kykenisi yhtään mihinkään.

Rakkaus taas on tässä yhteydessä jotenkin mieletön tunne. Miten voi rakastaa ihmistä, joka on niin tyhmä, julma ja julkea? Kestää se kun ihmiset varmasti puhuvat? Tämä asia jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Joka tapauksessa teos herättää enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin. Runot ovat väkeviä eivätkä ne ole ajan saatossa vanhentuneet. Ne kuvaavat osuvasti alkoholistiperheessä elämistä.

"Sitä ne eivät voi

antaa anteeksi

että nainen vaihtoi

intohimonsa kohdetta

mutta säilytti intohimon

niin mies jäi taas ulkopuolelle

pikku Strindberg"

Väkevä tarina vaatii väkevää musiikkia. Päässäni alkoi soida Sielun Veljien kappale Rakkaudesta.

Isästä ja pojasta ja politiikasta: Kuka tappoi isäni

 "Et voi enää ajaa autoa, et saa enää juoda alkoholia, et pysty enää peseytymään itsenäisesti etkä voi mennä töihin ilman että otat valtavia riskejä. Olet hädin tuskin viisikymmentävuotias. Kuulut siihen ihmisryhmään, jonka politiikka on tuominnut ennenaikaiseen kuolemaan."

Édouard Louisin vimmainen kirja Kuka tappoi isäni (Tammi 2022, suomentanut Lotta Toivanen) on hätkähdyttävä. Se kertoo Louisin isästä, joka eli voimakkaan maskuliinisuuden vaatimuksen alaisena, mutta vielä enemmän köyhyyden alaisena. Se nimeää poliitikot, jotka ovat isän köyhyydestä ja sairauden pahenemisesta vastuussa.

Tätä kirjaa ei voi kuvata romaaniksi, mutta en oikein tiedä, mikä se on. Elämäkerta, muistelma? Periaatteessa se on taustoitus ja syytekirjelmä. Louis kertoo avomielisesti erilaisista lapsuuden hetkistä, hyvistä ja huonoista. Parhaimmassa nauretaan isän kanssa ilosta, pahimmassa isoveli yrittää tappaa isän. Kuten niin usein, myös Louisin perheessä köyhyys ei tule yksin, vaan kuvioissa ovat myös väkivalta ja viina.

Kirja on todella lyhyt ja vieläpä isolla painettu, mutta siinä ei ole mitään liian vähän, ei myöskään liikaa. Se on oikeudenmukaisuuden vaatimus yhteiskunnassa, jossa oikeudenmukaisuus ei tapahdu. On kerta kaikkiaan kohtuutonta, että selkänsä särkenyt isä joutuu lakaisemaan katuja saadakseen edes vähän rahaa. Louis toteaa syylliset poliitikot tähänkin.

"Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä."

Mietin, että periaatteessa samantyylisen kirjan voisi tehdä myös joistain suomalaisista poliitikoista. Kuten Louis toteaa, politiikan parissa olevat ihmiset ovat niitä, joihin politiikka vaikuttaa kaikkein vähiten. He ovat yleensä hyväosaisia. On hyvin helppo tehdä päätöksiä ajattelematta, miten ne vaikuttavat kaikkein heikoimpiin. Jotkut poliitikot ovat myös tietoisesti julmia, ja syyttävät köyhiä näiden ongelmista. Tosiasiassa me kaikki emme edes Suomessa ole samalla viivalla, joten lopputuloskaan ei voi kaikkien kohdalla olla sama.

Suosittelen tätä kirjaa. Erinomaista luettavaa se olisi varsinkin poliitikoille. Se on myös hyvä kuvaus köyhyyden vaikutuksista kelle tahansa lukijalle.

Lumen aarteet

"Pienet äidittömät lapsiraukat", isä sanoi kumartuessaan nostamaan Annetten syliinsä, "miten mahdankaan kyetä kasvattamaan teidät ilman häntä?"

Sillä Annetten äiti oli mennyt viettämään joulua enkelien kanssa."

Patricia St. Johnin lastenkirja Lumen aarteet (Poukkusilta 1972, suomentanut Rauno Luoto, kuvittanut L. F. Lupton) on kristillinen kertomus väärinteosta ja anteeksiannosta. Nuori pojannulikka Lucien on synkkämielinen ja aika ilkeäkin lapsi. Hän ottaa yhteen naapurinsa Annetten kanssa ja kantaa syvää vihaa sisällään. Kun hän sitten näkee Annetten veljen Danin alppiniityllä, hän päättää kiusata tätä. Hän on heittävinään Danin kissan Klaun rotkoon ja kissa putoaakin vahingossa. Dani hyppää perästä ja Lucien on varma, että poika on kuollut.

Dani ei kuole, mutta hänen toinen jalkansa katkeaa pahoin. Lucien saa kaikkien vihat niskaansa ja on syvästi onneton. Hänen synkkämielisyytensä yltyy. Lopulta hän löytää vuorilta vanhan miehen mökin ja alkaa seurustella miehen kanssa. Mies opettaa häntä veistämään, ja Lucien löytää lahjansa. Mies on uskossa ja opettaa Lucienille armosta ja anteeksiannosta. Viimein koittaa päivä, jolloin näyttää tulevan tilaisuus korjata synti. Lucien kuulee kylässä olevan tohtori, joka osaa korjata rikkonaisia luita. Myrskyä uhmaten hän lähtee matkalle kylään sydämessään toivo, että hän ehtisi ajoissa.

"Istuin hänen vieressään kaksikymmentä neljä tuntia pitäen hänen kättään omassani. Hän puhui minulle rakkaudesta ja Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta. Pysyin hänen luonaan, kunnes hän kuoli, ja sitten poliisi vei minut takaisin vankilaan."

Olen saanut tämän pienen kirjan aikoinaan isotädiltäni. Hän uskoi lujasti Jumalaan. Minä olen kulkenut melko kivikkoisen polun samaan suuntaan nyt aikuisiällä. En ole tainnut lukea kirjaa isotädin kuoleman jälkeen ennen kuin nyt. Se tuotti suurta iloa: entisaikaisen maalaiselämän lumo, Alpit, vanha viisas isoäiti, järkevät, kunnolliset ihmiset ja Sanoma. 

Silmäni kyyneltyivät monessa kohtaa. Uskossa tai ei, varmasti kaikki ihmiset miettivät joskus tekojaan ja niiden vaikuttimia ja oikeutusta. Tässä kirjassa sitä tehdään hyvin perusteellisesti ja usein. Lapset tietenkin ovat lapsia, ja paljon viattomampia kuin aikuiset. Silti lapsetkin osaavat tehdä pahaa, kuten kaikki lasten kanssa toimineet tietävät. Sitä toivoisi, että kaikilla lapsilla olisi yhtä hyvä kasvattaja kuin kirjan isoäiti.

"Herra Jeesus", sanoi Annette, "nyt avaan oven - pyydän anteeksi, että se on ollut kiinni niin kauan ja Sinä olet joutunut niin kauan odottamaan. Tule nyt sisään, minä pyydän. Pyydän anteeksi, että olen vihannut Lucienia. Anna minun rakastaa häntä, ja jos minun on kerrottava pienestä hevosesta, tee minut tarpeeksi urheaksi; ja kiitos, että lähetit Lucienin minua auttamaan. Amen."

Kirjan ote on voimakkaan kristillinen, muttei mielestäni silti saarnaava. Toki sen näkee, että kirjailija pitää kristinuskoa itsestään selvänä ohjenuorana elämässä. Kuitenkaan missään kohtaa ei sanota, että tee näin ja tee noin. Ennemmin isoäidin opetukset ja kirjan tapahtumat ohjaavat ajatuksia. Mietin, että opettaako kukaan enää lapsilleen anteeksiannosta ja armosta. Usein ei siltä näytä, kun tarkkailee lasten käytöstä koulussa ja muualla.

Tämä unhoon painunut kirja varmasti jakaa mielipiteitä sanomansa takia. Kuitenkin toivoisin, että joku vielä siihen tarttuisi. Se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu ja kaunis teos. Lasten elämää kuvataan hienosti ja Alpit ovat tunnelmaa tulvillaan. Kirja muuten sopii erinomaisesti Helmet-haasteen kakkoskohtaan "Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa".

En voisi liittää tähän postaukseen ja kirjaan mitään muuta kappaletta kuin Herra kädelläsi.

Kangastus 38

Kjell Westön romaani Kangastus 38 (Otava 2013, kääntänyt Liisa Ryömä) on paitsi kahden toisiinsa sidoksissa olevan ihmisen tarina, myös ajankuva vuodesta 1938. Kirjan päähenkilöitä ovat Thune, kohtuullisen varakas suomenruotsalainen asianajaja ja hänen konttoristinsa rouva Wiik eli Matilda. Westö tarkastelee heidän mielenmaisemiaan ja kokemuksiaan tiiviisti.

Vuonna 1938 Suomen sisällissodasta oli kulunut 20 vuotta, mutta jäljet ja arvet olivat edelleen tuoreita. Thune on taustaltaan valkoinen oikeastaan väistämättä, mutta ajatuksiltaan ja arvoiltaan hän on liberaali. Niin liberaali, että se leimaa hänet, kun raju kiihkokansallismielisyys valtaa mielet myös pikkuruisessa ja kaukaisessa Suomessa.

"Thune muisti paraatin joka oli järjestetty viikkoa hänen saapumisensa jälkeen. Kaupunki oli koko viikon valmistautunut suureen esitykseensä. Kymmenkerroksisten talojen seinät oli kokonaan peitetty valtavin punaisin lipuin, jotka oli koottu ohuista kankaalla verhotuista puulevyistä. Yhtä korkeat Stalinin ja Leninin palvontakuvat, niin suuret että kokonainen nostokurkien armeija joutui nostamaan ne paikoilleen."

Matilda taas joutuu jatkuvasti traumaattisten takaumien vangiksi. Hänen perheensä kuului punaisiin, ja hän joutui valkoisten vangiksi epäinhimillisiin oloihin. Vankileirien muistot eivät hellitä, varsinkin kun Matilda tekee kaikkensa salatakseen menneisyytensä. Punaisuus on vuoden 1938 Suomessa ja Helsingissä vaarallinen tausta.

"Hyvät ajatukset eivät auttaneet. Toisen luokan vaunu oli äkkiä täynnä loisia. Ne vyöryivät hänen ylitseen, niitä oli tuhansia, satojatuhansia, hän tunsi miten pelko ja häpeä värjäsivät kaulan ja posket punaläikkäisiksi ja miten koko ruumiiseen kihosi kylmä hiki joka alkoi valua noroina."

Thune pyörittää kavereineen Keskiviikkokerhoa, joka on varakkaiden suomenruotsalaismiesten henkevä keskustelupiiri. Tunnelma on kuitenkin muuttunut. Ennen erimielisyyksistä huolimatta sopuisa kerho on alkanut natista liitoksistaan. Osa kerholaisista pitää Hitleriä arvossa, mikä huolestuttaa Thunea. Hän on kuitenkin niin murheellinen yksityiselämänsä vuoksi, että vastustaa tovereitaan vain laimeasti. Ehkä liiankin laimeasti.

Keskiviikkokerhossa on kuitenkin mielenkiintoinen tvisti, sillä yksi sen (aiemmista) jäsenistä on juutalainen Jogi. Hän vain on ns. sielullisesti haavoittuvassa tilassa ja kerhon lääkärin, Robin, potilas. Hän siis toisaalta säästyy juutalaiskysymyksen käsittelystä. Matildan ohella Jogikin oireilee, sillä hän tuntuu kantavan koko maailmanlaajuisen juutalaisyhteisön kärsimystä harteillaan.

Yksi kirjan moraalinen kysymys onkin, missä määrin ihmiset puuttuvat vääryyksiin ja pahuuteen. Mikä on asioiden laidan huomaavan ihmisen vastuu? Eikö Thunen sivistyneenä ja jossain määrin vaikutusvaltaisenakin pitäisi ottaa vahvemmin kantaa? Miksi hän väistelee? 

Ajankuva tulee hyvin esiin kirjan henkilöiden puheiden ja asenteiden kautta. Yksi kerholainen, Arelius, on kiihkeä ja fanaattinen kansallismielinen. Hän on lumoutunut Hitlerin ajatuksista ja saarnaa Thunelle muun muassa terveen ruumiin seikoista ja voimistelusta. Heidän ollessaan saarella lomalla hän paljastaa itsestään ja aatteistaan ehkä enemmän kuin oli tarkoitus: ihmisen pitäisi elää vaistonsa varassa ja luopua sivistyksestä. Näinhän toisen maailmansodan aikana monessakin kohtaa kävi, varsinkin sen esinäyttämöillä Saksassa.

"Enkä minä suinkaan yritä puolustaa Hitleriä, hän puhuu paljon tyhmyyksiäkin. Mutta hän oli oikeassa kutsuessaan Berliiniä kulttuuribolsevismin ja sekarotuisuuden pääkaupungiksi. Ja se talouspolitiikka sitten, Brüning ja ne muut imbesillit! Kansan hanat ehtyvät, ja mitä tekevät johtajat? Vääntävät hanoja yhä pienemmälle ja kehottavat: Juokaa rakkaat kansalaiset, juokaa!"

Kangastus on Matildan veljen Konnin kuvitteellinen sävellys, mutta ennen kaikkea metafora. Sana kangastus kummittelee Matildan mielessä ja Thune pohtii varsinkin romaanin lopussa, onko kaikki hänen ajattelemansa ja näkemänsä silkkaa kangastusta. Kirjan nimi onkin mielestäni varsin onnistunut. Oikeastaan jokaisella henkilöllä on omat illuusionsa, joillakin naiivimmat kuin toisilla.

Täytyy todeta, että kirja on varsin erinomaista työtä. Mielestäni parempi kuin myöhemmin kirjoitettu Rikinkeltainen taivas. Kuitenkin juuri tässä synkässä maailmantilanteessa koin kirjan ahdistavana ja ankeana. Liian moni asia muistutti sekopäisestä ja aggressiivisesta Venäjästä. Myös jo pitkään polarisoitunut poliittinen keskustelu, myös kansalaiskeskustelu, tuo tuulahduksia 30-luvulta.

L. M. Montgomery - Perinnönjakajat (2. bloggaus)

 "Dandy oli kerran iloinnut etukäteen tästä hetkestä, jolloin hän arvovaltaisena seisoisi kaikkien edessä ja ilmoittaisi Becky-tädin päätöksen. Ja miten hän nyt toivoikaan olevansa kuollut.

"No niin, Dandy", William Y sanoi kärsimättömänä. "Vauhtia masiinaan. Me olemme olleet jo riittävän kauan epätietoisia. Kerro kuka sen saa, niin asia on poissa päiväjärjestyksestä."

"Minä - minä en voi", Dandy sanoi ja kostutti huuliaan.

"Voi mitä?"

"En voi kertoa teille, kuka saa kannun. Minä en - en tiedä. Kukaan ei saa tietää - nyt."

Olen jo kerran vuosia sitten blogannut tästä kirjasta, mutta halusin kertoa siitä teille vielä uudestaan. Perinnönjakajat (Minerva 2021, suomentanut Sisko Ylimartimo) on lopulta yksi Montgomeryn parhaimmista kirjoista. Erittäin hauska, myös traaginen, voisi sanoa elämänmakuinen.

Puitteet tälle kaikelle luo kirjan alussa Becky-tädin vastaanotto. Täti on kuolemaisillaan, ja hän omistaa himoitun kannun, joka on pyhä perinne-esine. Montgomeryn tapaan on kyse itsetietoisesta suvusta, tällä kertaa oikeastaan kahdesta: Penhallow'ista ja Darkeista. Lähes jokainen laajasta suvusta himoitsee kannua. Mutta tätipä ei suostukaan paljastamaan saajaa heti, vaan antaa vastauksen uskotulle miehelle, jonka tulee ilmaista tädin tahto vuoden päästä!

Tästä alkaa melkoinen tapahtumasarja. Täti latelee joukon asioita, jotka ovat epäedullisia kannun saamiseksi. Näihin kuuluvat muun muassa kiroilu, juopottelu ja naimattomuus. Varsinkin jälkimmäinen seikka saa suvussa vipinää kinttuihin, sillä leskiä, vanhojapoikia sekä vanhojapiikoja on jonkin verran. 

"No, melkoinen joukko suvun luurankoja on saanut reipasta tuuletusta", sanoi Palmer Dark.

"Tiedättehän, että Becky-täti ei ole pitänyt meistä kenestäkään", Hugh sanoi. "Hän on jo etukäteen varma, että hän saa meidät kaikki kimpaantumaan."

"Hän ei ole kenenkään muun naisen kaltainen", murahti Hukkunut John.

"Kukaan nainen ei ole", Grundy sanoi."

Kirjassa on paljon montgomerylaista kuvausta. Kirjassa on useampikin rakkauden kuvaus, kaikki vähän eri lajia. On nuori ja säteilevä Gay, jonka nuori rakkaus tuhoutuu. Sitten on Donna Dark, joka rakastuu silmänräpäyksessä, mutta jonka rakkauden edessä on melkoisia esteitä - ei vähiten hänen ylpeytensä ja myös isänsä Hukkunut John. Lopuksi on Joscelyn Dark, jonka kipeä salaisuus vei häneltä hänen mahdollisuutensa onneen. Donnan tapausta kirjailija kuvaa myös humoristisesti ja oikeastaan aika realistisesti. Gayn nuori rakkaus ja Joscelynin vimma ovat aivan eri maailmoista, mutta ne ovat vakavia asioita.

"Seurasi kauhea tunti. Lopulta Hugh avasi oven ja katsoi Joscelynia samalla kun valkoinen viha verhosi hänen kasvonsa kuin huurre. Hän sanoi vain yhden sanan:

"Mene."

Tragedian osuuteen kuuluu myös pikkuisen hylätyn Brianin tarina, ainakin sen alku. Hän on vahinkolapsi ja hänen äitinsä on kuollut. Hän elää sukulaisten perheessä vailla rakkautta ja huolenpitoa. Hänen ainoa lohdutuksensa on pieni Viiru-kissa, joka pujahtaa iltaisin hänen rikkinäisestä ikkunastaan sisään. Myönnän itkeneeni kuin lapsi Brianin vaiheille. Hyvin harvoin oikeastaan itken kirjoille, joten tämä teos on kyllä taattua laatua!

Kaiken tämän tragedian ohella on kuitenkin myös paljon loistavaa huumoria. Ihmiset sanovat kaikenlaista sattuvaa ja huvittavaa. Sitten on myös tilanteita, jotka ovat koomisia. Suvun erikoisuudet, entiset merikarhut alkavat riidellä toisen voittamasta alastomasta patsaasta, "Auruurasta".

"Ison Samin niskakiehkurat eivät osoittaneet merkkiäkään kihartumisesta, mutta hänen punainen partansa aivan rätisi närkästyksestä. Hän alkoi raivoissaan kiertää huonetta, puri ensin oikeaa kättään ja sitten vasenta. Suola pakeni yhtäälle ja Sinappi toisaalle, ja ne jättivät Samit tappelemaan asian selväksi.

"Ei ole oikein pitää minkäänlaisia pystejä, etenkään nakuja. Se on vastoin Jumalan lakia. 'Ei sinun pidä kuvaa tekemän - "

"Hittolainen, mä en ole sitä tehnyt enkä aio palvoa - "

"Käy helposti niin - käy niin. Ja katolista rihkamaa tuo. Kaipa se on kuin Neitsyt Maria."

Kuinka sitten käykään? Kuka saa kannun ja mistä hyvästä? Salaisuus säilyy loppuun asti, ja sitä ennen suvun ihmisten asiat menevät pahemman kerran sekaisin.

Suositus tälle! Erityisesti jos et ole koskaan lukenut Anna- ja Emilia-kirjoja tai et enää tohdi koskea lapsuuden aarteisiin, Perinnönjakajat on oiva valinta.

Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?

 "Jumalan kiitos, tuo kurja nuoruus on ohi. Rakkauden kiihkot, tunnelataukset, mustasukkaisuudet, tärinät, hengenahdistus - tuskin he edes pystyvät pitämään veistä ja haarukkaa käsissään. Ja tuon heleän pinnan alla monenlaiset pelot ja epävarmuudet, joita kaikkia eivät onnekseen edes tajua."

Suvi Ahola kirjoitti Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuonna hänestä kirjan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021). Eeva Joenpelto on vajonnut omituisesti tuntemattomuuteen, vaikka hän eläessään oli merkittävä vaikuttaja ja kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, oli merkittävien henkilöiden ystävä ja osana monta yhdistystä.

Oma kokemukseni Joenpellon tuotannosta on vaatimaton. Olen lukenut vain Veljen varjon, josta viime vuonna bloggasinkin. Se oli hyvä, muttei kuitenkaan tajunnanräjäyttävä. Olen kyllä ajoittain pohtinut Lohja-sarjan lukemista, mutta vähän pelkään muhkeaan sarjaan tarttumista. 

Tämä Aholan kirja kuitenkin lisäsi kiinnostustani paitsi Lohja-sarjaan, myös muihinkin Joenpellon teoksiin. Aholan kirjassa on lyhyitä johdatuksia kirjan aiheisiin ja sen jälkeen aina otteita Joenpellon haastatteluista ja kirjoista. Mielestäni ratkaisu on toimiva.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kiinnostunein olin Joenpellon omista ajatuksista. Kirjassa onkin ilahduttavasti haastattelu- ja kirjoitusotteita. Tuo ylimpänä oleva sitaatti on juuri sellaisesta. Tässäkin toisaalta näkyy Joenpellon ristiriitaisuus: yhtäällä hän on helpottunut iästä, toisaalla hän pelkää vanhenemista. Joenpeltoa onkin kuvattu varsin monitahoiseksi persoonaksi ja tästä teoksesta päätellen hän ainakin jossain määrin ymmärsi sen itsekin.

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten paljon Joenpelto ammensi omista juuristaan ja kokemuksistaan. Kirjailijan lapsuutta varjostivat useatkin vastoinkäymiset ja niiltä hän ei suinkaan välttynyt myöskään aikuisuudessa. Hänen molemmat poikansa kuolivat ennen häntä ja avioliitto kariutui. 

Kaikesta terävästä älystään huolimatta Joenpellosta tulee jotenkin tietynlaiseen konservatiivisuuteen käpertynyt vaikutelma vanhoilla päivillään. Hän ei juuri uskonut nuoren kirjailijapolven kyvykkyyteen romaanitaiteilijoina. Hänen mielestään moraalisuus ja historiantaju puuttuivat. Lisäksi hän syytti televisiota ja videoita. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka hassuja ajatuksia hänellä oli, vaikka hän muussa oli varsin edistyksellinen.

Mielestäni Aholan kirja on kulttuuriteko. Se on yksi osa pyrkimystä nostaa Joenpelto taas luettujen kirjailijoiden joukkoon. Oli surullista, miten vähän media Joenpellosta viime vuonna puhui. Lähinnä vain kirjabloggaajat nostattivat innostusta ja keskustelua.

Lopuksi siteeraan Joenpellon kolumnia Julkisen naisen armottomat teesit:

"Julkisuus, joka kulkee rinnallasi kuin oma varjosi, ei merkitse sitä, että olisit taiteilijana mittava. Sinusta tulee vain yksi niistä ihmisistä, joita pienessä maassa tarvitaan jos ei muuhun niin juorujen siivittämiseen.

   En käsittele nyt arvoasi mahdollisena taiteilijana vaan arvottomuuttasi ihmisen

                                       >>Et ole mikään nainen!<<

Aivan niin, koska kiinnität huomiotasi muihinkin asioihin kuin omaan perheeseesi tai vaatteisiisi ja ulkomuotoosi. Älä tuosta vielä valita, pahempaankin sinulle sanotaan. Esimerkiksi että olet kova ja itserakas ihminen."

Taivaallinen vastaanotto

Jukka Viikilän tuore Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021) on hyvin merkillinen kirja. Muistaakseni kirjailija itse on kuvannut sitä himmeliksi. Sitä se varmaan onkin.

Koko kirja koostuu käytännössä sitaateista, hajanaisista fragmenteista, satunnaisten ihmisten kommenteista. Osa kommenteista koskee Taivaallista vastaanottoa, osa on yleisiä tai jopa kirkkaita huomioita elämästä. Osa on vain satunnaista huutelua tuuleen.

"Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT"

Teoksen fragmentaarisuus on kokeellista ja luo vaaran tunnun. Parhaimmassa tapauksessa lopputulos on nerokas ja hyvin yhteen vedetty. Pahimmassa tapauksessa se jää hajanaiseksi ja latteaksi. En lukemiseni jälkeenkään oikein tiedä, kumpaan kategoriaan kirjan asettaisin. Kirja on periaatteessa aika vaivattomasti luettavissa, koska se on pätkittäinen ja jutut ovat enimmäkseen todella lyhyitä. Toisaalta taas ihmisen mieli haluaisi luoda jonkin kokonaisuuden, ja sen luominen vie voimia. 

Taivaallinen vastaanotto ei nimittäin mielestäni oikein luo varsinaista kokonaisuutta. Siinä on kyllä joitakin toistuvia henkilöitä, joiden elämästä oppii enemmän. Toistuva hahmo on taksikuski Rauno, joka on menettänyt vaimonsa. Minulle jäi tuntuma siitä, että Raunon osuus oli vain vuorokauden mittainen. Ainakin enimmäkseen kuvataan matkaa nukkuvan rikkaan miehen kanssa Helsingin yössä.

"Satun kanssa joimme aina yhdessä kahvia. Myöhemmin vaihdoimme teehen, kun aloimme voida päiväkahveista pahoin. Teessä etenimme yhä hienompiin Puerh-kakkuihin, joita ostelin huutokaupoista. Ruumiimme toimivat simultaanisti. Pidimme aina samoista asioista ja voimme pahoin samoista. Vuosikymmeninen traditio saattoi päättyä kerrasta, samalla minuutilla. Kerran Satu jätti banaanin kesken, asetti sen pöydälle ja sanoi, ettei pidä enää banaaneista. En minäkään niistä sen jälkeen enää tykännyt. Kaikki oli yhtäaikaista. Paitsi kun hän kuoli, minä jäin henkiin. RAUNO" 

Sitten on Minttu ja Linnea. Linnealta ei juuri ajatuksia kuulla, mutta hän elää Mintun silmien läpi. Linnea on saanut käsikirjoitukselleen kustannussopimuksen, mikä korpeaa Minttua kovasti. Hän on rehellisesti kateellinen ja kateellisuudessaan itsetuhoinen. Minttu elää muutenkin elämänsyrjän rajamailla käyttäessään jatkuvasti päihteitä. Linnea piirtyy boheemina ja roolissaan täydellisenä naisena.

"Jaamme Holmin kanssa saman intohimon: finnit. Olen aina rakastanut tyttöjen kasvoilla finnejä. Holm muistelee Iso Roobertinkadun Tuomas grillin nuorta myyjää 90-luvulla, vaaleaa ja rotevaa tyttöä, jolla oli ihania finnejä kasvoissaan. Tytössä yhdistyi kaksi maailman rakastettavinta ominaisuutta: uskovaisuus ja finnit.

    Häpeä ja epävarmuus somistavat ihmisen kasvoja paremmin kuin varmat ajatukset. MINTTU"

Kirjassa myös vilisee otteita Taivaallisesta vastaanotosta. Pätkät ovat aivan hajallaan, ensin saattaa tulla sivu 201 ja sitten 21. Enimmäkseen nämä otteet kertovat päähenkilö, kirjailija Jan Holmin sydänleikkauksesta ja terveydellisistä vaivoista sekä siitä, millaisia mietteitä nämä asiat hänessä herättävät. Välissä kerrotaan hänen salasuhteestaan ja joitain välähdyksiä hänen elämästään lapsensa kanssa. 

"s. 148

Sairaala muistuttaa minua siitä, miten elämässä kaikki eletään etukäteen. Nämäkin asiat on jo pelätty valmiiksi. Elämään kuuluu ajatus, että tapahtumahetkellä kaikki on jo vanhaa, yllätyksetöntä, pettymys."

Kirja seikkailee tällä hetkellä kovin suositussa autofiktiobuumissa. Jan Holm nimittäin muistuttaa Jukka Viikilää monin tavoin, ei vähiten sydänleikkauksen vuoksi. Myös Viikilä on joutunut kyseiseen operaatioon. Kuitenkin tämä kaikki fragmentaarisuus luo omanlaisensa metatason, jota on sinänsä mielenkiintoista pohtia. Onko tämä vain jonkinlainen humoristinen performanssi, taiteilijan tahallista kikkailua? Vai onko kyse hullusta kokeilusta, jossa kirjailija on lörpötellyt mitä sattuu ja jossa hän kokeilee, miten pitkälle höpsötyksessä voi mennä? En osaa sanoa.

Mitä tästä nyt sitten tosiaan sanoisi? Lopussa periaatteessa on jonkinlainen eheytys, mutta sekin jättää ilmaan kysymyksiä. Riippuu lukijasta, pitääkö sitä hyvänä vai huonona ratkaisuna.

Mikään muu kuin Queenin Bohemian Rhapsody ei voi kuvata tätä teosta paremmin. Onhan kappalekin melkoisen polveileva, suorastaan sekava, kuitenkin nerokas.

Hämähäkkimies

Etsiessäni sopivaa luettavaa Helmet-haasteen kohtaan 41. sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista, olin hämilläni. En ole koskaan eläessäni lukenut mitään supersankareihin liittyvää, edes lapsena. Pyörin kirjaston dekkarihyllyllä ja äkkäsin viereisen aikuisten sarjakuvien osaston. Silmäni osuivat tähän Marvelin Hämähäkkimies-vuosikertaan osa 1 vuodelta 1985 (Egmont Kustannus). Eikun siis kirjan kannet auki ja uppoutumaan sarjakuviin!

Hämmästyin, miten vauhdikkaasti tarinat alkoivat vetää. Ajattelin etukäteen, että lukeminen voisi olla vähän kärvistelyä, mutta vielä mitä. Spidermanin ohella sarjakuvissa vilisi toki koko joukko hänen vihollisiaan sekä Ihmeneloset. Oikein viihdyttävää lukemistoa!

Helmet-haasteen ehdottomasti paras puoli on, että se haastaa lukemaan itselle ei niin tyypillistä kirjallisuutta. Tämä sarjakuvakokoelma jos jokin oli sitä epätyypillistä lukemistoa parhaimmillaan. Sarjakuvien lukemista olen toki elvyttänyt viimeisimpien blogiaikojeni aikana, mutta tämä oli kyllä uusi aluevaltaus. 

Hämähäkkimiehestä tekee viihdyttävän ennen kaikkea se, että hänellä on ihan omanlaisensa, vähän kuiva huumorintaju. Toiminta on Ihmenelosten kohdalla hieman totisempaa. Hämähäkkimies ajattelee ja sanoo paljon kaikenlaista hauskaa. Mielestäni sarjakuvien käännökset ovat myös todella hyvää tasoa. Kiroilu on toki lapsille sopivaa sanastoltaan ja siinä kääntäjä(t) on iloitellut monipuolisesti. 

Kieltämättä hieman olin välillä päästäni pyörällä, sillä nämä sarjakuvat eivät monenkaan hahmon kohdalla olleet heidän ensiesiintymisiään. En tuntenut enkä tunne varsinkaan näitä vihollishahmoja entuudestaan. Eipä tuo toisaalta kovin haitannut, tarinat imivät mukaansa ja niitä oli hauskaa lukea.

Hauskana 80-lukulaisena ekstrana olivat Mail-Man-sivut, joihin lukijat olivat saaneet lähettää kirjeitä. Kirjeissä kyseltiin kaikenlaista, muun muassa että kumpi on vahvempi, Hämähäkkimies vai Wolverine. Mukava tuulahdus mennyttä aikaa.

Jos teet Helmet-haastetta tai haluat muusta syystä kokeilla jotain uutta, niin suosittelen kyllä Hämähäkkimiestä. Mukavaa ajanvietettä myös aikuisille.

Rakel Liehu - Cocoduu Cocodaa

Rakel Liehusta taisi tulla yksi lempirunoilijoitani! Tämä runoteos Cocoduu Cocodaa (Sphinx 2022) on oikea nappisuoritus.

Teoksen idea on omaperäinen ja hieno: runonpuhuja on aina jokin kasvi! Mukana on lähinnä hyvin tunnettuja suomalaisia kasveja. Kieli on runouden ilotulitusta (Ukonhattu):

"Oh, olen paleleva, tunteellinen Aconitus

                      Unessani lennän kuin lokki,

                           tuo taivaan uljas miekkalilja,

syöksyilen ja kaartelen,

                            nauran ja itken

                                             itselleni ja teille -"

Kaikki kukat saavat omat persoonallisuutensa runoissa. Osa on hempeitä ja ujoja, osa leijonansydämisiä, osa suorastaan hyökkääviä. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. 

"Varokaa! Minulla on leijonan sydän,

                              ja suuri unelma:

vielä vedän, valjastan koko metsän, varvut, sammalet,

                  männyt perässäni puutarhaan." (Runosta Metsätähti)

Tällaista en todellakaan ole ennen lukenut. Suosittelen ehdottomasti runojen ystäville! Tästä saa myös mainiosti täytettyä Helmet-haasteen kohdan 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. 

Lopuksi vielä runo Leskenlehti:

"Tuolla! Tuolla! Lapset huutelevat kumisaappaissaan.

He löytävät meidät ojan

                          routaiselta penkalta

ja vievät posket punoittaen koululleen -

Kohta meidät kiinnitetään juhlivien äitien napinläveen.

                             Siinä, sykkivällä sydämellä, on

                                                   hyvä olla.

Miten he nauravat, äidit,

ja minä, arka leskenlehti, saan

                            hyhmästä poimittuna

loistaa tähtenä

                 heidän väkevällä sydämellään -

Malja äideille ja kevätauringolle!"