Johanna Holmström - Märta Tikkanen -Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

 

"Hän kokee, että nykyajasta puuttuu hänen aikaansa leimannut naisten yhteisöllisyys, jossa kokoonnutaan yhteen ja luodaan sillä tavoin kontakteja ympäri Pohjoismaita. Ihmisillä ei tunnu olevan aikaa. Samalla miehen roolista keskustellaan ahkerasti. Mitä miehille jää, jos naisten pitää pystyä kaikkeen ja suoriutua kaikesta?"

Alkuperäisteos Borde hålla käft. En bok om Märta Tikkanen (Förlaget 2020). Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2020.

Märta Tikkanen on niin iso hahmo, että tälle elämäkerralle on jo sen puolesta nostettava hattua. Tikkanen ei ole jäänyt vain pienten ruotsinkielisten piirien kirjailijaksi, vaan hänen tunteita kuohuttaneet romaaninsa ovat olleet luettuja myös suomenkielisten parissa. Tikkanen on feministinen esikuva, ikoni.

Onkin mielenkiintoinen ratkaisu, että kirjoittaja Holmström on itsekin osa kirjaa. Hänen tekemänsä elämäkerta on oikeastaan kahden eri aikakauden feministin vuoropuhelua, välissä tietenkin on kerrontaa Tikkasen vaiheista. Olin alkujaan aika ennakkoluuloinen tätä asetelmaa kohtaan, koska pidän perinteisistä elämäkerroista, mutta kirjan luettuani olenkin varsin tyytyväinen valintaan. 

Holmström ei aseta Tikkasta jalustalle, vaan pohtii kirjan sivuilla usein kriittisestikin Tikkasen vaiheita. Isoin kysymysmerkki on Henrik. Kuinka esikuvallinen feministi Märta saattoi uhrata niin ison osan elämästään narsistisen ja juopon Henrik Tikkasen kanssa? Tähän kirja ei viimekädessä anna varsinaista vastausta eikä voikaan antaa. Kysehän on parisuhteesta, inhimillisen elämän tiiviimmästä ihmissuhteesta. Sen vaikuttimet ovat syvästi henkilökohtaisia eivätkä voi täydelleen avautua muille. Näin itse ajattelen.

Koska Henrik oli Märtalle monin ristiriitaisin tavoin kaikki kaikessa, mies näkyy kirjan sivuilla runsaasti. Eikä muutoin oikein voisi ollakaan. He elivät yhdessä varsin kauan, aina Henrikin kuolemaan asti. Välillä ihmettelen, miten Tikkanen (siis Märta) on voinut kirjoittaa arkensa hullunmyllyssä. Niin hän vain teki. 

Kirjassa käsitellään paljon myös kritiikkiä ja kriitikoita. Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa Tikkaseen suhtaudutaan lämpimästi myös kriitikoiden taholta, mutta Suomessa tulee kylmää vettä niskaan. Kriitikoilla on aina kaikenlaisia mielipiteitä siitä, mitä ja mistä Tikkasen pitäisi kirjoittaa. Osa kritiikeistä on oikeasti hyvin ilkeitäkin. Tikkanen ei tätä purematta niele. Kuitenkin suuri yleisö ostaa ja lukee Tikkasen kirjoja mielellään. Sekö kriitikoita ärsyttää? Mielestäni vieläkin on nähtävissä tietynlaista elitismiä, jossa suuresti luetut kirjailijat eivät saa suurta kriitikoiden arvostusta. Ikään kuin myyvyys veisi taiteelliset ansiot sen siliän tien. 

Tämän teoksen jälkeen heräsi yhä suurempi kiinnostus Tikkasen tuotantoon, olenhan vasta lukenut yhden teoksen. Voisi kai sitä myös jonkun Henrikin osoitekirjankin lukaista.

Kolme kirjaa -haaste!

 Kirjaimia-blogin LauraKatarooma haastoi minut lukemaan uudestaan kolme kirjaa. Ankaran pohdinnan jälkeen päädyin seuraaviin oman hyllyn teoksiin:

Loiusa M. Alcott - Pikku naisia. Ihastuttava klassikko, jonka uudelleen lukemista olen odottanut jo pitkään.

Brené Brown - Nouse vahvempana. Hieno teos itsetutkiskeluun ja oman elämän haltuunottoon.

John Irving - Minä olen monta. Suuri romaani erilaisuudesta ja teatterista.

En lähde itse nyt haastamaan ketään, mutta haasteen saa toki vapaasti napata blogistani. :) Kunhan ehdin lukea nämä kirjat, löytyvät bloggaukseni tunnisteella kolmekirjaahaaste. Sama Instagramissa, hastag vain eteen. 

Mary Henley Rubio - Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

 "In November 1907, Lucy Maud Montgomery wrote to a friend that biography is a "screaming farce". Se added that the best biographies give only two-dimensional portraits, but every person has a half dozen "different sides". In 2008, one hundred years after the publication on Anne of Green Gables, we know much more about the many sides of "Maud", as she liked to be called. And in fact many now feel that Maud's greatest literary creation was her own tortured self-portrait, now published in her private journals more than fifty years after her death. But the truth may be even more complicated than that."

Anchor Canada 2008.

Näin Rubio aloittaa laajan elämäkertansa rakastetusta kirjailijasta L. M. Montgomerystä. Ja todellakin, tämä viitteineen 641 sivua kattava kirja tuo meidät todella lähelle Maudia - todennäköisesti lähimmäs kuin voimme koskaan päästä.

Teos on jaettu Montgomeryn asuinpaikkojen mukaan: ensin ovat vuodet Prinssi Edvardin Saarella, sitten Leaskdalessa, Norvalissa ja lopulta Torontossa. Mukana on myös esittely ja epilogi, viitteitä, bibliografia ja henkilöluettelo. Kirja on kauttaaltaan todella huolellista ja yksityiskohtaista työtä.

Jopa niin yksityiskohtaista, että mietin, olisiko jotain voitu karsiakin. En nähnyt suurta arvoa siinä, että jokaisen sivuhahmon elämänkaarta kuvattiin kirjan sivuilla. Myös jokainen Montgomeryn julkinen esiintyminen mainitaan, ja niitä todella riitti. Hienoisella karsimisella teos olisi menettänyt tietyn raskautensa. Toisaalta, nyt saamme todellakin tarkan kuvan Montgomeryn elämästä.

On vaikea kuvata tässä blogin sivulla sitä kaikkea tietomäärä, jonka omaksuin (ja varmasti paljon jäi omaksumattakin, varsinkin kun kirja on tosiaan englanniksi). Päällimmäiseksi jäi surullinen tunne siitä, miten alun perin varsin elämäniloisesta naisesta tuli eämän murjoma vanha ihminen. Kuten tiedämme nyt, Montgomery päätti itse päivänsä lääkeyliannostuksella. Asia paljastettiin julkisuuteen vasta vuosikymmeniä myöhemmin, sillä itsemurha leimasi aikoinaan vakavasti koko vainajien perhettä ja sukua. Kuinka niin elämänmyönteisiä kirjoja kirjoittanut kirjailija päätyi tällaiseen ratkaisuun?

Kukaan ei tietenkään voi täysin tyhjentävästi selvittää sitä, mutta kuten sanottua, Montgomerystä tuli todellakin elämän murjoma. Hänellä oli sekä lahjanaan että rasitteenaan voimakas herkkyys ja voimakkaat tunnetilojen muutokset. Hän koki ensimmäisen henkisen romahduksensa jo ennen avioitumistaan Ewanin kanssa. Montgomery oli pitkään naimaton, ja tuli leimatuksi vanhaksipiiaksi. Se ei ollut mitenkään helppoa ylpeälle naiselle, joka piti muiden mielipiteitä itsestään suorastaan sairaalloisesti arvossa.

Ewan tuli Montgomeryn elämään "sen yksinäisimmällä hetkellä", mutta Montgomery ei koskaan varsinaisesti rakastanut aviomiestään. Avioituminen papin rouvaksi oli paljolti pakoa yksinäiseltä elämältä. Papin rouvana hänestä tuli hyvin kiireinen, sillä tuohon aikaan heiltä odotettiin laajaa osallistumista seurakunnan elämään. Ja Montgomery todella osallistui. Välillä hän matkusti isompiin kaupunkeihin, joissa hän osallistui kirjalliseen ja kulttuuriseen elämään ja piti laajasti ihailtuja puheita.

Sitten syntyivät pojat, Chester ja Stuart (keskimmäinen lapsi syntyi kuolleena). Stuartia kuvataan elämäniloiseksi ja helposti joukkoon pääseväksi, mutta Chesteristä tuli kasvaessaan valtava taakka koko perheelle. Chester oli jo aikaisin kiinnostunut tytöistä ja seksistä, ja kehitti itsetyydytyksestä jonkinlaisen pakkomielteen. Myöhemmin hän alkoi varastella eikä hänen sanaansa ollut luottamista. Lopulta hän meni salaa naimisiin ja sai kaksi lasta, joista ei viitsinyt huolehtia. Se painoi Montgomeryn mieltä kuin päättymätön painajainen. Lisäksi Chester piti muita naisia, mikä oli hirveä häpeä tuohon aikaan. Hän oli myös laiska opiskelija, mutta valmistui viimein lakikoulusta.

Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, myös Ewan oli vaikeasti sairas. Hän kärsi voimakkaista depressiovaiheista, jolloin hän oli täysin lamaantunut ja kuuli pahimmillaan ääniä. Hän oli varma, että joutuisi syntisenä helvettiin. Rubio kuvaa tyhjentävästi, miten raskas lääkitys sekä Ewanilla että Montgomeryllä oli. Kumpikin käytti tuonaikaisia, nyt hyvin vaarallisiksi todettuja, mielialalääkkeitä kuin karkkia. Lääkitys todennäköisesti syvensi kummankin psyykkisiä sairauksia.

Montgomery myös kävi vuosikymmenen oikeutta entistä kustantajaansa vastaan maksamattomista rojalteista. Se oli katkeraa, loputtomalta tuntuvaa sotaa. Kustantaja Page ei ollut varsinaisesti tunnettu jalomielisyydestään ihmisenä, ja sen Motngomery sai tuta monta kertaa, kunnes lopulta sai selkävoiton.

Rubio huomauttaa, että Montgomery uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa, kun hän kirjoitti sitä puhtaaksi. Hän todennäköisesti kaunisteli joitakin asioita. Mongomeryllä oli oma näkemyksenä elämästään ja hän kirjoitti siitä omanlaisensa tarinan. Hänen tapansa oli muutenkin kirjoittaa päiväkirjaa melko retrospektiivisesti: hän kirjoitteli muistiinpanoja, joista hän sopivalla ajalla kirjoitti kunnollisia kappaleita. Tämä luonnollisesti vaikuttaa lopputulokseen, kuin jos hän olisi kirjoittanut heti kun jotakin mainittavaa tapahtui.

Tiesin jo entuudestaan, että Montgomeryn kirjoissa on paljon elämäkerrallisuutta, mutta tämäkin kuva syveni Rubion kirjan myötä. Montgomery käytti elämäänsä hyvin voimakkaasti omassa fiktiossaan. Tosin hän aina suuttui, jos joku väitti tietävänsä jonkun henkilöhahmon innoittajan oikeassa elämässä. Hänen päähenkilönsä ovat usein hänen omia monia puoliaan, jotka olivat jokseenkin ristiriitaisia. Montgomeryn kuvataan olleen lapsena ja teininä varsin eloisa ja impulsiivinen, mutta hillityn isoäidin kasvatus sai hänet vetämään ylleen hillitymmän roolin. Oli kiehtovaa lukea Montgomeryn monista puolista: yhtäältä hän oli todella tunteellinen ja herkkä, mutta toisaalta hän piilotti todelliset kasvonsa suurelta yleisöltä. Seurakunta ja kirjalliset piirit tunsivat huumorintajuisen ja iloisen Maudin, päiväkirja taas murheisiinsa hukkuvan ahdistuneen sielun. 

Kaiken kaikkiaan todellakin lukemisen arvoinen kirja! Ihmettelen, miten tätä ei ole koskaan suomennettu, onhan Suomi pullollaan Montgomery-faneja. 

Gift of Wings on luettu myös Sallan päiväkirjassa.

Juha Hurme - Suomi

 

"Kahvittelija Länkipohjassa noin vuonna 13 800 000 000 ei ole kosmoksen ulkopuolinen, puolueeton havainnoija, vaan perskarvojaan myöten osa havaitsemaansa maailmaa. Hänen näkökulmansa kaikkeuteen on sisäinen. Hänen vaelluksensa huoltoaseman nurkkapöytään Längelmäveden rannalle Jämsän lounaiskolkkaan on kestänyt 13 800 000 000 vuotta, ei hetkeäkään vähempää."

Ulkoasu Jenni Saari. Teos 2020.

Näin kirjoittaa Juha Hurme teoksessaan Suomi. Ja mikä runsaudensarvi se onkaan! Käsitellyiksi tulevat Kalevala, Lönnrot, Europaeus, Snellman, Edith Södergran ja monet monet muut. Suomi jatkaa siitä, minne Niemi jäi. Maailmalla oli alkanut kansallinen herääminen ja se saapui myös pieneen Venäjän suuriruhtinaskuntaan.

Suomen pääaihe on Kalevala ja sen ympärille kietoutuneet myytit. Ajatus Kalevalan aitoudesta revitään huolellisesti rikki. Sillä vaikka Lönnrot tosiaan keräsi aineistoaan kansan parista, se on ensinnäkin alueellisesti painottunuttta. Lisäksi Lönnrot muokkasi teoksesta (tai oikeastaan teoksista, koska niitä tuli monta erilaista painosta ja versiota) siekailematta oman mielensä mukaisen. Se ei kuitenkaan estänyt Kalevalan siirtymistä kansakunnan kaapin päälle, mistä sitä käytettiin milloin minkäkin asian perustelemiseen, jopa heimosotien.

Hurme myös huomauttaa, että kansallinen herääminen oli tehtyä. Tietyt ihmiset alkoivat luoda suomalaisuutta, ja Kalevala oli tässä puuhassa olennainen. Silloin kun ajateltiin, että kansakunnalla pitää olla oma eepos. Kalevala onkin ollut myös kansainvälinen hitti, sillä sitä on käännetty noin 60 kielelle. Siinä on kääntäjillä ollut tekemistä!

Kutkuttavinta Suomessa on Hurmeen kertojanääni. Hän vuorottelee milloin asiallisen ja milloin jutustelevan äänen välillä. Tässä yksi havainnollistava esimerkki:

"Kristian Erik Lencqvistin väitöskirja De superstitione veterum fennorum theoretica et practica sisältää faijan juttuja väitöksenohjaaja Porthanin muotoilemina. Kristian vetäisi vain nimen alle valmiiseen pahviin, josta tuli korvaaamaton, kun isäukon keräämät kansanrunokokoelmat tuhoutuivat Turun palossa, mikä on perin juurin mälsää."

Hurme myös tuo naisnäkökulman mukaan aina kun se vain on mahdollista. Tilaa saavat erilaiset tuntemattomiksi jääneet runolaulajat, säveltäjät ja tietenkin muun muassa Minna Canth. Suomi ei siis ole pelkkää pönäkkää ukkoilua, jos joku sitä pelkää.

Suosittelen lämpimästi! Ihan harmitti, kun kirja loppui. Tätä olisi jaksanut lukea vaikka kuinka paljon.

Suomen ovat lukeneet myös Kirjaluotsi ja Tuijata.

Tiiliskivien pauloissa

 

Tapanani ei ole yleensä lukea montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta nyt olen peräti kolmen tiiliskiven suossa!

Kaikkein kiinnostavin näistä on L. M. Montgomeryn elämäkerta, mutta sen lukeminen on hidasta englanninkielisyyden vuoksi. Lisäksi kirja on todella perusteellinen, ehkä vähän liiankin. Tästä kuitenkin bloggaan mieluusti, kunhan kirja on selätetty.

Miehet jotka vihaavat naisia alkaa todella tylsästi. Olen lukenut reilut sata sivua ja ihmettelen, milloin oikein alkaa tapahtua. Kai tämän täytyy olla vetävä kirja, kun se on niin kovin suosittu ja luettu?

Juha Hurmeen Suomi taas on niin täynnä asiaa ja yksityiskohtaa, että sitä jaksaa lukea vain pienemmissä erissä. Tästä kyllä nautin todella paljon, mikä kielen rikkaus! Ja huimaava taustatyön määrä. En edes uneksi muistavani lueteltuja henkilöitä kovin hyvin, mutta se ei menoa haittaa.

Onko teilläkin jokin varsinainen kirjaprojekti kesken?

Elena Ferrante - Hylkäämisen päivät

 

"Minun täytyy huolehtia lapsesta, ajattelin, minun täytyy saada selville, paljonko kuumetta hänellä on. En kuitenkaan pystynyt keskittymään mittariin. Minulle oli varmasti tapahtunut jotakin yön aikana. Tai sitten olin kuukausia kestäneen ahdingon jälkeen saapunut rotkon reunalle ja olin nyt putoamassa alas hitaasti kuin unessa, vaikka samaan aikaan puristinkin kädessäni kuumemittaria, painoin aamutossujeni pohjilla lattiaa ja tunsin lasteni odottavan katseen. Syynä oli mieheni minulle aiheuttama huoli."

Alkuperäisteos I giorni dell'abbandono. Suomentanut Taru Nyström. Suomennoksen tarkistanut Alice Martin. WSOY 2017.

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät kertoo 38-vuotiaasta Olgasta, jonka mies jättää aivan yhtäkkiä. Mies on löytänyt paljon nuoremman tyttöystävän, ja Olgan maailma luhistuu. Hän joutuu hoitamaan tästedes kaiken yksin ja huollettavina on kaksi lasta ja koira. Olga koettaa pinnistellä järjissään, mutta kaikki tuntuu lipsuvan hänen otteestaan.

Tämän kirjan aloitin ensimmäisen kerran noin vuosi sitten, mutta silloin se oli minulle henkilökohtaisista syistä liikaa. Nyt toisella kerralla pystyin hyppäämään kirjan maailmaan kiihtymättä. Ferrante kuvaa taiturimaisesti sen tunteen, kun on hylätty ja ikävissään. Olgaan oli helppo samastua. Kun on rakentanut maailmansa miehen ja perheen ympärille, on ymmärrettävää, että eron sattuessa kaikki romahtaa. Olga on kiltin italialaisvaimon tapaan uhrannut kaiken miehen menestyksen eteen ja tässä on kiitos. 

Olgan mies Mario ei tuntunut kovin sympaattiselta kaverilta. Toki kaikki peilautuu Olgan silmien kautta eikä kuva miehestä näin ollen voikaan olla kovin mairitteleva. Kuitenkin myös ympärillä olevilla tuntuu olevan jotain hampaankolossa miestä kohtaan. Herää kysymys, kuka ja millainen mies Mario todella onkaan. 

Olga vaipuu välillä täysin dissosiatiiviseen tilaan ja tämä hetki katoaa sumuun. En ole koskaan lukenut näin hyvää kuvausta dissosiaatiosta kuin tästä kirjasta. Olgan lapsia kävi sääliksi, he joutuivat pahaan välikäteen kun isä oli lähtenyt ja äiti oli lähellä täyttä romahdusta. Tarkoin vedoin Ferrante kuvaa mielen säpälöitymistä ja pyrkimyksiä palata takaisin normaaliin.

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Minulle tämä oli ensimmäinen Ferranteni ja aion lukea kyllä lisääkin. Ehkäpä tartun hänen Napoli-sarjaansa seuraavaksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi ja Kirjakontti.

Suvi Bowellan - Ihana herkkyys - Rikasta elämää kaikilla aisteilla

 

"Synnyin erityisherkkänä mutta ymmärsin tämän piirteeni vasta aikuisena. Luontaisen taipumukseni lisäksi lapsuuteni olosuhteet edistivät superaistien kehittymistä; opin muun muassa havaitsemaan hienovaraisetkin muutokset toisen äänensävyssä, tunnetiloissa ja kehonkielessä. En kuitenkaan oppinut elämään omien tunteitteni kanssa sovussa vaan opin kätkemään ne ja itkemään itkuni salassa. Moni luulee, että herkkä on automaattisesti myös heikko. Se ei pidä paikkaansa. Monet herkät ihmiset, joita tunnen, ovat supervahvoja henkisesti."

Kuvitus/Valokuvat: Istock. Graafinen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. Otava 2018.

Näin kirjoittaa Suvi Bowellan saatesanoissaan kirjalleen Ihana herkkyys. Bowellan on mukana Hidasta elämää -verkkosivuilla kirjoittajana ja hän toimii myös hyvinvoinnin ohjaajana, energiahoitajana ja kouluttajana. Tämän kirjan suuntaus ei olekaan niin sanotusti tieteellinen, vaan enemmänkin henkilökohtainen matka, jonka Bowellan kanssamme jakaa.

Olen lukenut herkkyydestä aikamoisesti, mutta koin tämän kirjan tervetulleena lisänä. Kirjailija keskittyy paljon kehollisuuteen ja henkisyyteen, jotka eivät muissa lukemissani herkkyyskirjoissa ole olleet niin pinnalla. Kovin syväluotaavaa teksti ei ole ainakaan verrattuna Elaine N. Aronin perusteellisiin teoksiin, mutta en kokenut sitä lopulta puutteeksi. Kirjan helppolukuiset luvut toimivat hyvinä herättäjinä ja muistutuksina herkille tärkeistä asioista.

Kirja ei myöskään keiku tyhjän päällä, vaan siinä viitataan jo aiemmin mainittuun Aroniin sekä muihinkin kirjailijoihin. Tiettyjen vinkkien kohdalla Bowellan myös huomioi tieteellisen tutkimuksen tulokset. Se onkin tarpeen, sillä muuten kirja olisi ollut turhan höttöinen.

Kirja on myös esineenä todella ihastuttava. Liitän tähän oheen muutaman kuvan kirjan kuvituksesta. Jonkun makuun ehkä jopa liian hempeää, mutta itse pidin paljon. Toisaalta kirjan voimakkaan feminiininen ulkoasu saattaa karkoittaa mieslukijat pois. 

Ajassamme on tilausta herkkyyden positiivisille huomioille, ja siinä tämä kirja onnistuu todella hienosti. Hyvä lisä erityisherkän kirjahyllyyn. Mitään hirveän uutta tässä ei minulle ollut, koska olen lukenut hyvinvoinnistakin aika paljon, mutta mielelläni omistan tämän kauniin teoksen.

Helmi Kekkonen - Kotiin (2. bloggaus)

 

"Katsellessaan nopeasti muodostuvia vesivanoja lasin pinnalla hänen tulee hetkeksi ikävä talvea, pakkasen tuomaa selkeyttä asioihin. Kun on niin kylmää ja kirkasta että kaiken voi nähdä ja leikata irti, laittaa taskuun ja pitää siellä."

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2009. Kannen suunnittelu Satu Ketola, taitto Niko Aula. Avain 2011.

Helmi Kekkosen novellikokoelma Kotiin on haikea, alakuloinen ja kaunis. Toisiinsa nivoutuvissa novelleissa kaikilla on kaipuu johonkin ja elämä jollain tapaa suuntaa vailla. Kaikki etsivät, kaikki janoavat, mutta harvat saavat. Viimeinen novelli nivoutuu kauniisti kokoelman aloittavaan novelliin.

Pidin tästä kokoelmasta todella paljon. Olen aina ollut haikeuden ystävä, ja haikeutta tässä teoksessa on runsaasti. Joidenkin henkilöiden kohtalot ovat todella traagisia. Joku on menettänyt syntymättömät lapsensa, toinen sisarensa. Silti tunnelma ei ole ahdistava, vaan enemmän unenomainen.

Unenomaisuus syntyy Kekkosen taitavasta kielestä, vaikkei se lopulta ole erityisen lyyristä. Teksti keskittyy pieniin yksityiskohtiin ja maalaa sen myötä isompia kuvia. Elämä on haurasta, niin myös kokoelman henkilöhahmot. Suru pilkahtelee esiin milloin tuolla, milloin täällä.

Kaikkien henkilöiden välisiä yhteyksiä en kertalukemalla hoksannut, mutta uskon niiden olevan olemassa. Joissain novelleissa nimet paljastivat yhteydet. Pidän todella paljon siitä, etteivät tarinat olleet kokonaan toisistaan erillisiä. Minulla on usein vaikeuksia novellien kanssa, mutta tämä kokoelma todella kolahti.

Olisin halunnut viipyä tässä maailmassa pidempäänkin. Onneksi Kekkonen on kirjoittanut muutakin, joten hänen tuotannostaan pääsee joskus taas nauttimaan. Suosittelen lämpimästi, myös niille, jotka eivät yleensä perusta novelleista.

PS: Huomasin vasta tekstin kirjoitettuani, että olen jo aikoinaan blogannut tästä! Eikä mitään muistikuvaa. Näköjään teininä en ollut tajunnut novellien yhteyksiä toisiinsa, mikä nyt tuntuu käsittämättömältä. 

"Katselen tavaroita ja kuvia ympärilläni. Jätän vain sen mikä on tärkeää. Kaiken muun heitän pois. Ajatus on jotenkin kohtuuton, kuka minä olen sanomaan mikä on tärkeää ja mikä ei. Nämä ovat sinun tavaroitasi, tässä talossa on sinun elämäsi."

Sofie Sarenbrant - Avoimet ovet (Emma Sköld 3)

 "Oikeastaan minun pitäisi yrittää olla häiritsemättä, kun hän nukkuu noin rauhallisesti, mutta en malta olla menemättä sängyn ääreen. Hiivin hiljaa ja tunnen puulattian sukkieni alla. On varottava kompastumasta johonkin leluun. Käteni hakeutuu housuntaskusta ulos, vuodekatoksen aukosta sisään, ja sallin sormenpäideni hipaista hänen silkinpehmeää ihoaan. Poski tuntuu aavistuksen verran kylmältä, mutta hänen ilmeensä ei värähdäkään."

Alkuperäisteos Visning pågår. Suomentanut Veijo Kiuru. WSOY 2019.

Cornelialla on alkamassa uusi sivu elämässään, kun kaikki pyörähtääkin ympäri: hänen miehensä tapetaan heidän myynnissä olevassa asunnossaan. Kaiken lisäksi ruumiin löytää heidän tyttärensä Astrid. Kun poliisi tutkii asiaan, Corneliasta tuleekin ykkösepäilty. Lisää ruumiita tulee ja joku hiippailee asuntonäytöissä ja niiden kulissien takana...

Olipas jännittävä dekkari, joka piti otteessaan loppuun asti! Tämä on ensimmäinen Sarenbrantilta lukemani kirja, mutta ei varmasti viimeinen. Sujuvalla näkökulman vaihdoksella kirjailija pitää lukijan lujasti hyppysissään ensimmäisestä sivusta viimeiseen. 

Rankkuudeltaan kirja menee jonnekin välimaastoon. Mikään pehmodekkari tämä ei ole, muttei toisaalta hurjimmastakaan päästä. Murhat kuvataan jollain lailla, mutta niillä ei mässäillä. Pääpaino on enemmän psykologisessa jännityksessä, kun lukija koittaa arvata, kuka onkaan tekijä.

Cornelian ohella päähenkilö on komisario Emma, joka on raskaana. Hän seurustelee asuntovälittäjän kanssa ja murehtii heidän vähäistä yhteistä aikaansa. Emma on melkoinen työmuurahainen ja hän joutuukin pettymään, kun hänet passitetaan etuaikaiselle lomalle rikostutkinnan pyörteistä.

Tekijää ei ole helppo arvata, sillä kirjan sivuilla pyörii toinenkin epäilyttävä hiippari, Emman exä Hugo. Mies ei ole päässyt erosta yli, vaan koittaa tavalla tai toisella sabotoida Emman uutta suhdetta. Voisiko Hugo olla tekijä?

Suosittelen dekkarien ystäville! Kyllä ruotsalaiset osaavat.

Terhi Kokkonen - Rajamaa

"'Missä toinen kuski on?"

"Mikä toinen kuski?"

"Toista autoa kuljettanut kuski."

Riston silmät kapenevat. Karo tuntee ilmeen. Riston silmät kapenevat niin kun hän kiinnostuu jostain. Kun hänen päähänsä tulee jokin ajatus, jota hän ei sano ääneen, mutta jonka olemassaolon voi päätellä silmäaukkojen aavistuksenomaisesta kaventumisesta.

"Ei ollut mitään toista autoa."

"Olipas. Sininen lava-auto.'"

Otava 2020.

Karo ja Risto ovat ajamassa Lappiin lomalle, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Karon mielestä paikalla oli myös toinen auto, mutta Risto kiistää sen ja panee kaiken Karon kuvittelun piikkiin. Sen piikkiin menee paljon muutakin, muun muassa katoilevat tavarat. Pariskunta päätyy jäämään Lappiin pidemmäksi aikaa ja tunnelma muuttuu yhä painostavammaksi. Miten kaikki lopulta päättyykään?

Olipas hyvä, mutta hämmentävä kirja! En oikein tiedä, mitä sanoisin. Upposin hyvin syvälle Karon mieleen lukiessani ja nyt pyristelen hereille. Mitä oikein tapahtui?

Ensimmäinen ajatus Rajamaan jälkeen on, miten hyvin kertojiin voi luottaa, erityisesti Karoon. Riston näkökulmaa ei anneta lainkaan, hän suodattuu aina toisten silmien kautta. Karon näkökulmasta keriytyy vähitellen auki kuva miehestä, joka on arvaamaton ja väkivaltainen. Mutta onko se totta vai Karon sekavan mielen kuvitelmaa? Se käy selväksi, että Karolla on lääkitys, jonka tämä jättää omin lupineen ottamatta. Johtuuko kaiken riistäytyminen käsistä siitä vai onko Risto oikeasti taitava manipuloija, joka sysää itse kaiken lopulliseen pisteeseen?

Toinen näkökulma on hotellin työntekijällä, nuorella Sinikalla. Sinikka ei erityisemmin pidä näistä kahdesta asiakkaastaan ja hänelle kehittyy monimutkainen suhde ja suhtautuminen heihin. Mietin myös Sinikan luotettavuutta. Myös Sinikan mielestä Risto on pelottava, mikä tukisi Karon näkökulman oikeellisuutta. Pelottavaa ja kiehtovaa!

Kolmas näkökulma on jokseenkin erikoisella eläköityneellä, mutta edelleen töissä olevalla lääkärillä Martilla. Martti tarkastaa Karon onnettomuuden jälkeen ja korjaa tämän nenänkin. Hän kokee aluksi kovaa vetoa Karoa kohtaan, mutta lopulta haluaa vain päästä tästä eroon. Martin näkökulmasta Karo vaikuttaa homssuiselta ja oudolta, mikä taas kyseenalaistaa Karon näkökulman luotettavuuden.

Itse tarinassa ei tapahdu suuria kuin alussa ja lopussa.Kokkonen kätkee pieniin kohtauksiin vähitellen täydentyvää kuvaa henkilöhahmoistaan. Tarinan rakentamista uskallan kehua suorastaan mestarilliseksi, varsinkin esikoiskirjailijalta! Tunnelman painostavuus kasvaa hiljalleen loppua kohti, vaikka itse asiassa jo kirjan ensimmäisessä lauseessa paljastetaan lopputulos. Silti kirjaa oli pakko ahmia, jotta tietäisi, mitä kirjan lopussa on.

Mitenkään miellyttävä lukukokemus tämä ei ollut, mutta nautin silti hyvin rakennetusta tarinasta. Epämiellyttävyys syntyy tapahtumien ohella varsin epäsympaattisista henkilöistä. Itse asiassa kerrankin ei haitannut se, etten pitänyt henkilöistä! 

Kokkonen on kirjoittanut todella hyvän kirjan. Toivottavasti hän kirjoittaa lisääkin. Suosittelen!

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin Book Club.

H. E. Bates - Oi ihana toukokuu

 "Olkipatjoillaan köllöttelevät pulleat punaiset mansikat loistivat auringossa liiankin täydellisinä. Aivan kuin maalattuja, sanoi Pappa. Silloin tällöin herra Charlton vilkaisi Mariettea ja näki tämän huulten raottuvan puoliksi nauruun, puoliksi puraisemaan kimmentävää, tummanpunaisena hehkuvaa marjaa."

Alkuperäisteokset The Darling Buds of May, A Breath of French Air ja When The Green Woods Laugh. Suomentanut Päivi Kalenius. Gummerus 2006.

Oi ihana toukokuu kertoo isosta Larkinien perheestä, joka asuu Englannin maaseudulla. Isää ja äiti kutsutaan Pappa ja Mamma Larkiniksi. Tapahtumat käynnistyvät ensimmäisessä osassa, kun maatilalle saapuu verotarkastaja herra Charlton. Hän koettaa saada verorästit maksatettua, mutta hänellä on vastassaa Mariette Larkinin viehätysvoima ja Pappa Larkinin taito puhua mistä huvittaa. Myöhemmissä osissa perhe vierailee Ranskassa ja saa uudet naapurit.

Harvoin minulla on näin ristiriitainen olo kirjasta kuin nyt. En tiedä, pidinkö koko kirjasta vai enkö! Tavallaan kirja on aika hurmaava: Larkinien perhe on ihanan yhteisöllinen ja he tulevat loistavasti juttuun erilaisten ihmisten kanssa. Tarinat ovat täynnä juhlia ja syöminkejä, joissa on hyvä tunnelma. Toisaalta taas Batesin tapa kuvata naisia on todella esineellistävä. Jokaisessa naisessa tuntuivat olevan tärkeimpiä hänen ulkoiset avunsa. Lisäksi olin todella hämmentynyt Papan tavasta hiplailla ja suudella toisia naisia. Jotenkin tämä puoli ällötti minua. Kirjassa myös tehdään karkeaa pilaa seksuaalisesta ahdistelusta.

Itse juonesta ei ole paljon sen kummempaa kertomista. Kirja perustuu lähinnä erilaisiin tilanteisiin, joihin Larkinit päätyvät. Mitään kovin kummoista ei enimmäkseen tapahdu.

En osaa oikein suositella tällaista teosta. Onpahan nyt luettu tämäkin klassikko.

Emily Dickinson - Golgatan kuningatar

 "Veden oppii janosta

ja maan merenkäynnistä,

liidon kivusta,

rauhan pistinraudasta,

rakkauden haudasta,

linnut lumesta."

Valikoiman suomensi ja toimitti Merja Virolainen. Tammi 2004.

Emily Dickinsonin tuotannosta tehty suomennosvalikoima Golgatan kuningatar avaa runoilijan keskeisiä teemoja. Siihen kuuluvat myös suomentajan saatesanat ja pieni elämäkerta- ja tulkintaosio.

Pidin kovasti näistä runoista. 1800-luku on minulle kirjallisesti muutenkin varsin rakas. Jokin siinä viehättää vuosienkin jälkeen.

Suomentaja kirjoittaa, miten vaikeaa runojen kääntäminen oli. Takuulla! Englannista suomentaminen vaatii tiettyjä uhrauksia ainakin runomitan suhteen, koska suomen sanat ovat yleensä paljon pitempiä. Virolainen on avannut ratkaisujaan kirjassa. Dickinsonille on tyypillistä tietty kokeilevuus: kaikissa runoissa ei ole mittaa ollenkaan, välillä taas jossain kohti on loppusointu ja lopuissa kohdissa ei. Nostankin suomentajalle hattua tästä suorituksesta!

Tyypillisiä Dickinsonin runojen aiheita on saavuttamaton rakkaus, luonto ja kuolema. Niihin palataan jatkuvasti. Myös runoilijan vaikea Jumala-suhde käy ilmi runoista. Dickinson eli hyvin uskonnollisella alueella, muttei ollut itse uskossa, mikä teki hänet yhteisössä outolinnuksi. Tästäkin voi nähdä runoissa heijastuksia.

"Sinulle, kallein, vannon kautta

henkeni: rotkoni on pohjaton.

Jos aamu kerran sinne nieluun suistuu,

myös päivän sen perässä mentävä on,

Jos kamppailemme sitä vastaan,

se ammolleen kuin hauta avautuu,

ja minä, kovan onnen rakkain lapsi,

vain makaan siellä jäykkänä, tuuti-luu.

Se otti sisäänsä elämän,

vaan, aarteeni, nyt se jo sulkeutuu.

Ja silti joka päivä törkeämmin

se potkii, yhä esiin vain pullistuu.

Voisinpa hengenvedollani

sen tukkoon jo viimeinkin kursia!

En niitä itse tarvitse mihinkään,

vaan hänelle se olisi kuolema.

Niin paisun sitä täynnä, olen

raskaana, kierrän haudan äärellä,

odotan elämää pois jo lähtemään,

päästämään vihdoin viimein jo pinteestä."

"Menimme, rakas, sinä suvena naimisiin.

Hetkesi koitti kesäkuulla.

Kun lyhyt elämäsi loppui,

myös minä väsyin omaani.

Ja minut sai valloitetuksi joku, näytti

valoa sysipimeääni,

sinnehän olit minut syössyt:

myös minä tunnusmerkin sain.

Ei tullut yhtä meidän kahden elämästä.

Kotisi oli aurinkoon päin,

vaan minun kotini keskellä

pohjoisen valtameriä.

Kukkimaan ehti ensin sinun puutarhasi,

roudassa kitui vain omani.

Vaan kuningatar oli kumpikin,

vain sinut kesäkuulla vaikka kruunattiin."

John Keats - Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä

 

"CHATTERTONILLE

Oi Chatterton! Kohtalois koito niin!

             Laps rakas murheen - sa poika kurjuuden!

             Pian kalvo kuolon peitti silmäis sen,

sun josta Neros väikkyi, vei sanat korkeisiin.

Niin joutuin äänes, ylväs, uhmaelva,

               muminaan suli kuolon - nopsaan oil

               yö aamus kintereillä. Sut kuoloon, voi!

se vei kuin kukkaisen vie tuuli tuiveltava.

Vaan mennytt tuo: oot käynyt tähtein luo

           sa taivain korkeimpain, ja planeetoill

sa sulost laula: on hymnis turvass tuo

            pääl pelkoin, korskeuden alhon siell.

Ja täällä hyvät solvata ei suo

              nimeäs tahratonta, sen kastaa kyynelill."

Suomentaja Leevi Lehto. Esipuhe ja alaviitteet Erkka Filander. Kannen suunnittelu Olli-Pekka Tennilä. Graafinen suunnittelu Marko Niemi. Poesia 2020.

En ollut aiemmin lukenut Keatsia, joten päätin tutustua tähän uuteen teokseen. Kuten esimerkkirunosta näkee, tyyli on hyvin vanhahtavaa - Keats eli 1800-luvulla. Runot ovat enimmäkseen loppusointuisia, mutta muutama poikkeuskin löytyy.

Nautin kovasti tästä vanhanaikaisuudesta. Lehto on tehnyt mittavan elämäntyön kääntäessään näitä vanhalla englannilla kirjoitettuja runoja suomalaisten lukijoiden saataville. Välillä hän tulkitsee jopa agricolaisella suomella! 

Sen sijaan kirjeet olivat melko hämäriä. Ne oli todella sekavasti kirjoitettu eikä niissä ollut aina päätä ei häntää. Kääntäjällä onkin ollut niissä varmasti iso työ. Vasta kirjan loppupuolen kirjeet noudattelevat normaalia oikeinkirjoittamisen tapaa, niin että niistä saa jotain selkoakin.

Hieno kulttuurityö Poesialta tuoda vanhaa englantilaista runoutta suomalaisten käsiin! Suosittelen.