"Maailmankaikkeus on yksi olemus. Kaikki ja jokainen on yhteydessä tarinoiden näkymättömän kudoksen kautta. Olimmepa siitä tietoisia tai emme, me kaikki käymme hiljaista keskustelua keskenämme. Älä aiheuta vahinkoa. Osoita myötätuntoa. Älä juoruile kenenkään selän takana - älä lausu edes viattomalta vaikuttavaa huomautusta. Suustamme tulevat sanat eivät katoa, vaan ne varastoidaan ikuisiksi ajoiksi loputtomaan avaruuteen, ja ne palaavat tykömme aikanaan. Yhden miehen tuska satuttaa meitä kaikkia. Yhden riemu saa kaikki hymyilemään", hän mutisi. "Näin yksi neljästäkymmenestä säännöstä muistuttaa meitä."
Rakkauden aikakirja oli minulle niin syvä kokemus, että siitä on vaikea kirjoittaa, mutta koetan kuitenkin.
Romaani kertoo amerikkalaisesta kotirouva Ellasta, joka saa luettavakseen salaperäisen Azizin käsikirjoituksen Suloinen rienaus. Se kertoo kahdesta 1200-luvun valaistuneesta suufista, Rumista ja Shams i-Tabrizista, jotka avaavat rakkaudellisen tason toisensa jälkeen. Tätä tarinaa lukijakin pääsee osittain lukemaan. Ella on järjestänyt elämänsä pintapuolisen täydelliseksi: hänellä on varakas aviomies, kolme lasta ja kaunis koti. Silti kulissien takana mikään ei ole hyvin. Azizin romaani saa kuitenkin hänen elämänsä muuttumaan, ja hän aloittaa vilkkaan sähköpostiviestittelyn kirjailijan kanssa. Uskaltaako Ella avata rakkauden mysteerin vai onko se varattu vain oppineille ja valaistuneille?
Kirja oli minulle monessakin mielessä suuri elämys. Ensinnäkin uskonnollisuus on itselleni hieman vieras ja vaikea teema, varsinkin islamilainen uskonnollisuus. Suhtautumiseni kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen on jo vuosia ollut ristiriitainen. Toisaalta niihin sisältyy lähimmäisenrakkauden periaate, toisaalta taas miehen kohottaminen selkeästi naisen yläpuolelle. Uskonnoilla on myös muita epätoivottavia vaikutuksia yhteiskuntiin, tällä hetkellä erityisesti islamilla. Islamin haarasta suufilaisuudesta en tiedä mitään, mutta kirja avasi tätä suuntausta jonkin verran. Kirjan perusteella kyseinen suuntaus vaikuttaa positiivisella tavalla radikaalilta etsiessään kokonaisuuden merkitystä yksittäisten sääntöjen sijaan.
Suufi Shams i-Tabriz oli kirja vaikuttavin henkilö. Hän on täysin Jumalalle ja rakkaudellisuudelle omistautunut mies, joka on luopunut sosiaalisista normeista ja odotuksista yksi kerrallaan. Hän ei kaihda ihmisten järkyttämistä, jos totuudellisuus sitä vaatii. Pitkin matkaa hän kertoo aina yhden neljästäkymmenestä säännöstä, joiden varaan hänen ajatusmaailmansa ja elämänsä pohjautuu. Ne kaikki olivat mielestäni hyvin vaikuttavia ja vaativia, tietenkin. Kun asiaa tarkemmin pohtii, mikään ei ole vaikeampaa kuin rakastaminen, koska siihen väistämättä sisältyy myös anteeksianto. On helppo rakastaa läheisiä, mukavia ihmisiä, mutta entä kun rakkaus pitäisi ulottaa aivan kaikkiin ihmisiin jossain muodossa? Romaanissa Shams näyttää esimerkkiä kohtaamalla kunnioittavasti spitaalisen kerjäläisen, juopon ja prostituoidun, joita sivumennen useimmat meistä väistävät vielä tänäkin päivänä. Shams muistutti minusta huomattavasti Jeesusta. Kumpikin kohtasi kaikki ihmiset samalta tasolta suostumatta pokkuroimaan tai katsomaan alaspäin. Kirjailija lienee saanut innoitusta Koraanin ohella Raamatusta.
Toinen kantava ja itselleni hyvin merkityksellinen teema oli irti päästämisen ja luottamuksen taito. Ella on fakkiutunut vanhoihin tapoihinsa ja kaikki uusi kauhistuttaa häntä (kröhöm, tunnistin hieman itseäni tästä...). Ellan onkin kasvettava ja tehtävä lopulta suuri päätös: jatkaako vanhaa elämää kuten ennenkin vai muuttaako kaikki päälaelleen. Huomaan näiden teemojen tulevan eteeni nyt jatkuvasti, Siinäkin mielessä tämä kirja oli hyvin tärkeä kokemus.
Kirjassa oli valtavasti eri ihmisten näkökulmia, ja se oli toimiva ratkaisu. Ihmisten luonteet ja motiivit tulivat hyvin ilmi ja rikastuttivat tarinaa. Minulle tosin Rumin ja Shamsin tarina oli paljon kiinnostavampi kuin Ellan. Mahdollisesti romaani olisi toiminut myös ilman Ellan osuutta, mutta näinkin on hyvä. Nykyajan osuus tuo kontrastia 1200-luvun Lähi-idälle.
Mukaansa tempaava ja täyteläinen lukuromaani. Suorastaan luksusta! Suosittelen ehdottomasti enkä ihmettele, että tästä kirjasta on pidetty. Aion lukea kirjailijan muutkin kirjat.
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
tiistai 22. joulukuuta 2015
Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä
"Surukauris oli ollut niin kaunis. Se oli pieni, pienempi kuin Uli oli odottanut, vaikka olihan hän nähnyt joskus sorkkien jälkiä Virtaavan vesiputousten savisilla alajuoksuilla. Kauris oli oikeastaan samankokoinen kuin Uli, he olivat katsoneet toisiaan silmiin samalta korkeudelta. Uli oli kävellyt niitylle, ja kauris oli tullut siinä samassa niityn toisesta laidasta he olivat pysähtyneet katsomaan toisiaan pitkäksi toviksi. Silloin Uli ei ollut vielä pelännyt, ei ollut enää surrut, hän oli jopa toivonut - oliko hän ehkä toivonut sitä? - että kauris jäisi hetkeksi, että hän voisi katsella sitä rauhassa."
Siiri Enoranta tekee sen jälleen! Surunhauras, lasinterävä on erinomainen romaani.
Kirjassa on kaksi varsin erilaista maailmaa: Surukauriiden saaret, joilla elävät ihmiset ovat tasa-arvoisia ja pitävät yllä tärkeää perinnettä. Jokainen lapsi viedään kuusivuotiaana Surukauriin niitylle, jossa hän näkee surukauriin. Siitä, miten kauan lapsi surukauriin kanssa on, riippuu se, kuinka paljon surua ja murhetta hänen elämässään tulee olemaan. Toisaalla taas on Sidrineian valtakunta, jota johtaa 16-vuotias Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineiassa naiset ovat johtava sukupuoli ja miehiä pidetään lähinnä välttämättömänä pahana, liian hillittöminä vallan käyttöön. Sadeia on tyranni, joka johtaa maataan tiukalla otteellaan. Eräänä päivänä hän kuulee huhun kultaisista kauriista kaukana idässä ja kaiken järjen vastaisesti hän päättää lähteä meren yli etsimään niitä.
Pitkästä aikaa kirja vetäisi minut kunnolla mukaansa. Enoranta on jälleen luonut uuden kiehtovan maailman, johon on helppo uppoutua. Kahden eri maailman erilaisuus luo hienon kontrastin, joskin minua hieman häiritsi eristäytyneen ihmisyhteisön kliseemäinen turmeltumattomuus. Se oli toisaalta melkein ainoa heikkous kirjassa. Kirjailijan kyky valottaa tarinaa erittäin monen henkilön näkökulmasta on myös taitavaa. Monen kertojan valitseminen on aina riski, sillä useinkaan eri äänet eivät erotu luontevasti toisistaan tai tuo romaaniin varsinaisesti mitään tarpeellista. Nämä sudenkuopat Enoranta on osannut välttää. On myös hämmästyttävää, miten tarkka psykologinen silmä hänellä on ihmisten epämääräisten tuntemusten ja motiivien suhteen. Sidrineia on täynnä juonittelua, joten oli kiinnostavaa lukea eri tahojen ajatuksia.
Prinsessa Sadeian henkilökuva on mielenkiintoinen. Orvosta tytöstä on kasvanut nopeasti sulkeutunut ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka kuitenkin kuvittelee toimivansa epäitsekkäästi valtakunnan parhaaksi. Sadeia tekee jo pelkällä läsnäolollaan valtaisan vaikutuksen lähes kaikkiin ihmisiin. Ulkoapäin katsottuna hän vaikuttaa täydelliseltä kauneudessaan ja kurinalaisuudessaan, ja hänen ympärilleen onkin muodostanut aikamoinen henkilökultti. Erityisesti Sadeian kautta tulee ilmi kirjan tärkeä teema, rakkaus ja sen vastaanottamisen pelottavuus. Moni muukin henkilö kamppailee hylkäämisen pelon ja rakkauteen ja luottamukseen uskaltamisen välillä. Toiset pelkäävät rakastaa toisia ihmisiä, jotkut luottaa elämään. Enoranta on kuvannut taitavasti myös sen, miten syvä suru voi sekä hajottaa että yhdistää ihmisiä. Samoin sitä, miten puhumattomat ajatukset voivat saada ihmisen luomaan älyttömiä kuvitelmia itsestä ja maailmasta.
En voi kuin suositella! Enoranta on siitä miellyttävä kirjailija, ettei hän toista itseään. Aina löytyy uusi maailma ja uudet henkilöt. Jos hän tätä vauhtia jatkaa kirjoittamistaan, voi seuraava romaani olla aivan täysi napakymppi. Surunhauras, lasinterävä on jo melkein sitä.
Siiri Enoranta tekee sen jälleen! Surunhauras, lasinterävä on erinomainen romaani.
Kirjassa on kaksi varsin erilaista maailmaa: Surukauriiden saaret, joilla elävät ihmiset ovat tasa-arvoisia ja pitävät yllä tärkeää perinnettä. Jokainen lapsi viedään kuusivuotiaana Surukauriin niitylle, jossa hän näkee surukauriin. Siitä, miten kauan lapsi surukauriin kanssa on, riippuu se, kuinka paljon surua ja murhetta hänen elämässään tulee olemaan. Toisaalla taas on Sidrineian valtakunta, jota johtaa 16-vuotias Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineiassa naiset ovat johtava sukupuoli ja miehiä pidetään lähinnä välttämättömänä pahana, liian hillittöminä vallan käyttöön. Sadeia on tyranni, joka johtaa maataan tiukalla otteellaan. Eräänä päivänä hän kuulee huhun kultaisista kauriista kaukana idässä ja kaiken järjen vastaisesti hän päättää lähteä meren yli etsimään niitä.
Pitkästä aikaa kirja vetäisi minut kunnolla mukaansa. Enoranta on jälleen luonut uuden kiehtovan maailman, johon on helppo uppoutua. Kahden eri maailman erilaisuus luo hienon kontrastin, joskin minua hieman häiritsi eristäytyneen ihmisyhteisön kliseemäinen turmeltumattomuus. Se oli toisaalta melkein ainoa heikkous kirjassa. Kirjailijan kyky valottaa tarinaa erittäin monen henkilön näkökulmasta on myös taitavaa. Monen kertojan valitseminen on aina riski, sillä useinkaan eri äänet eivät erotu luontevasti toisistaan tai tuo romaaniin varsinaisesti mitään tarpeellista. Nämä sudenkuopat Enoranta on osannut välttää. On myös hämmästyttävää, miten tarkka psykologinen silmä hänellä on ihmisten epämääräisten tuntemusten ja motiivien suhteen. Sidrineia on täynnä juonittelua, joten oli kiinnostavaa lukea eri tahojen ajatuksia.
Prinsessa Sadeian henkilökuva on mielenkiintoinen. Orvosta tytöstä on kasvanut nopeasti sulkeutunut ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka kuitenkin kuvittelee toimivansa epäitsekkäästi valtakunnan parhaaksi. Sadeia tekee jo pelkällä läsnäolollaan valtaisan vaikutuksen lähes kaikkiin ihmisiin. Ulkoapäin katsottuna hän vaikuttaa täydelliseltä kauneudessaan ja kurinalaisuudessaan, ja hänen ympärilleen onkin muodostanut aikamoinen henkilökultti. Erityisesti Sadeian kautta tulee ilmi kirjan tärkeä teema, rakkaus ja sen vastaanottamisen pelottavuus. Moni muukin henkilö kamppailee hylkäämisen pelon ja rakkauteen ja luottamukseen uskaltamisen välillä. Toiset pelkäävät rakastaa toisia ihmisiä, jotkut luottaa elämään. Enoranta on kuvannut taitavasti myös sen, miten syvä suru voi sekä hajottaa että yhdistää ihmisiä. Samoin sitä, miten puhumattomat ajatukset voivat saada ihmisen luomaan älyttömiä kuvitelmia itsestä ja maailmasta.
En voi kuin suositella! Enoranta on siitä miellyttävä kirjailija, ettei hän toista itseään. Aina löytyy uusi maailma ja uudet henkilöt. Jos hän tätä vauhtia jatkaa kirjoittamistaan, voi seuraava romaani olla aivan täysi napakymppi. Surunhauras, lasinterävä on jo melkein sitä.
torstai 10. joulukuuta 2015
Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli (Unohdettujen kirjojen hautausmaa 2)
"Huomasin sen silloin. Jokin liikahti sisälläni. Jokin mikä vain hetkeä aiemmin oli tarrautunut pihtien lailla mieleni ympärille. Tunsin että jokin erkani minusta, aivan kuin ytimiin asti juuttunut piikki olisi vedetty pihdein irti. Tunsin pakokauhua ja yritin nousta ylös, mutta minut oli sidottu paikalleni. Poika tuijotti minua ja nyökkäsin. Luulin että pyörtyisin tai heräisin, ja silloin näin sen. Näin peilikuvan kirurginpöydän yläpuolelle asennetuista valoista. Kaksi mustaa lankaa pilkotti haavasta ja ryömi iholleni. Se oli nyrkinkokoinen hämähäkki."
Carlos Ruiz Zafónin toista romaania Enkelipeli mainostetaan kirjan kannessa Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Luin Tuulen varjon kun olin 15 (5½ vuotta sitten!) ja minun oli pakko lukea silloinen arvioni kirjasta, koska en muistanut siitä enää juuri mitään. Paljon hullua hurskaammaksi en tullut sittenkään, mutta joitain väläyksiä palasi mieleeni. Sekä Enkelipeliä lukiessa että nyt tätä kirjoittaessa se on aikamoinen sääli, koska tajuan hämärästi joitain yhteyksiä kirjojen välillä, vaikka kyse onkin varsin itsenäisestä jatko-osasta. Ainakin Unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy molemmista. Romaani kertoo siis kirjailija David Martínista, joka sotkeutuu epäilyttävän kustantajan juoniin. Hänen pitää kirjoittaa tälle kokonaan uusi uskonto, hintana terveys ja 100 000 Ranskan frangia. David tarttuu tarjoukseen, mutta saa pian huomata tehneensä peruuttamattoman erehdyksen.
En oikein tiedä, mitä sanoisin kirjasta. Minusta tuntuu, että olen lukenut sitä koko syksyn ja se onkin melkein totta. Luin sitä aina keittiössä syödessäni, siis hyvin pätkittäin, mikä ei ollut kirjalle aivan oikeudenmukaista. Opiskelu oli jälleen niin intensiivistä, etten juurikaan lukenut mitään ylimääräistä. Enkelipelistä muodostui minulle aika kaksijakoinen jälkimaku: toisaalta se ei ollut hurjan vetävä, koska en tosiaan lukenut sitä muulloin kuin ruoka-aikoina, toisaalta taas tarina on kohtuullisen hyvä ja loppu kosketti minua yllättävänkin paljon. Pidin päähenkilöstä David Martínista kovasti, hän oli sopivan piikikäs ja toisaalta läpeensä traaginen henkilö. Ainakaan täydellisyydellä ei kirjailija ollut häntä pilannut. David oli varsin elämänmakuinen ja uskomattoman sitkeä mies.
Kirjassa oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia. No, ylipäänsä koko tarina leijailee todellisuuden tuolla puolen kirouksineen ja vanhentumattomine henkilöineen. Toisaalta loppua kohden aloin tottua kummalliset käänteet ja hyväksyä ne kirjaan kuuluviksi. Tämä taisi nyt olla sitä maagista realismia? Toisaalta mietin kyllä vakavasti sitäkin, että päähenkilö oli yksinkertaisesti järjiltään ja eli jossain psykoosissa. Sinänsä hyvä, että kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea auki, vaan luottaa osan tarinasta lukijan käsiin.
Toinen mieltäni vaivannut seikka oli Cristina ja hänen elämänsä. Cristina ja David jakavat elämän epäreiluuden ja jatkuvan kamppailun sekä epäonnistumisen. Kysymykseni onkin, että miksi se oli totta Cristinankin kohdalla? Hänen elämäänsä ei raotettu juurikaan, kaikki paljastui aina Davidin kautta. Cristina tuli kohtuullisen hyvästä perheestä ja hänellä oli paljon vakaampi tausta kuin hylätyllä Davidilla. Olisin halunnut tietää naisesta enemmän, samoin hänen lopullisesta kohtalostaan, joka jäi lopulta hämärän peittoon. Myös naisen lapsuuskuvan mysteeri kutkutteli mieltäni, mutta se kudottiin tarinaan moitteettomasti enkä olisi kaivannutkaan sille sen tarkempaa selitystä. Hyvä näin.
Enkelipeli jäi siis hieman hämmentäväksi lukukokemukseksi. Muistan aikoinaan pitäneeni Tuulen varjosta enemmän, mutta olin toisaalta 15-vuotiaana aika erilainen ihminen kuin nyt. Pitänee lukea Taivasten vanki pian, jottei se nyt sitten jäisi irralleen sitä edeltävästä kirjasta.
Enkelipeliä on luettu runsaasti muissakin blogeissa. Ohessa muutama poiminta:
Jokke ei lämmennyt
Kirjaneito lumoutui
Tiina ei aivan vakuuttunut, mutta löysi silti jotain hyvää kirjasta
Carlos Ruiz Zafónin toista romaania Enkelipeli mainostetaan kirjan kannessa Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Luin Tuulen varjon kun olin 15 (5½ vuotta sitten!) ja minun oli pakko lukea silloinen arvioni kirjasta, koska en muistanut siitä enää juuri mitään. Paljon hullua hurskaammaksi en tullut sittenkään, mutta joitain väläyksiä palasi mieleeni. Sekä Enkelipeliä lukiessa että nyt tätä kirjoittaessa se on aikamoinen sääli, koska tajuan hämärästi joitain yhteyksiä kirjojen välillä, vaikka kyse onkin varsin itsenäisestä jatko-osasta. Ainakin Unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy molemmista. Romaani kertoo siis kirjailija David Martínista, joka sotkeutuu epäilyttävän kustantajan juoniin. Hänen pitää kirjoittaa tälle kokonaan uusi uskonto, hintana terveys ja 100 000 Ranskan frangia. David tarttuu tarjoukseen, mutta saa pian huomata tehneensä peruuttamattoman erehdyksen.
En oikein tiedä, mitä sanoisin kirjasta. Minusta tuntuu, että olen lukenut sitä koko syksyn ja se onkin melkein totta. Luin sitä aina keittiössä syödessäni, siis hyvin pätkittäin, mikä ei ollut kirjalle aivan oikeudenmukaista. Opiskelu oli jälleen niin intensiivistä, etten juurikaan lukenut mitään ylimääräistä. Enkelipelistä muodostui minulle aika kaksijakoinen jälkimaku: toisaalta se ei ollut hurjan vetävä, koska en tosiaan lukenut sitä muulloin kuin ruoka-aikoina, toisaalta taas tarina on kohtuullisen hyvä ja loppu kosketti minua yllättävänkin paljon. Pidin päähenkilöstä David Martínista kovasti, hän oli sopivan piikikäs ja toisaalta läpeensä traaginen henkilö. Ainakaan täydellisyydellä ei kirjailija ollut häntä pilannut. David oli varsin elämänmakuinen ja uskomattoman sitkeä mies.
Kirjassa oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia. No, ylipäänsä koko tarina leijailee todellisuuden tuolla puolen kirouksineen ja vanhentumattomine henkilöineen. Toisaalta loppua kohden aloin tottua kummalliset käänteet ja hyväksyä ne kirjaan kuuluviksi. Tämä taisi nyt olla sitä maagista realismia? Toisaalta mietin kyllä vakavasti sitäkin, että päähenkilö oli yksinkertaisesti järjiltään ja eli jossain psykoosissa. Sinänsä hyvä, että kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea auki, vaan luottaa osan tarinasta lukijan käsiin.
Toinen mieltäni vaivannut seikka oli Cristina ja hänen elämänsä. Cristina ja David jakavat elämän epäreiluuden ja jatkuvan kamppailun sekä epäonnistumisen. Kysymykseni onkin, että miksi se oli totta Cristinankin kohdalla? Hänen elämäänsä ei raotettu juurikaan, kaikki paljastui aina Davidin kautta. Cristina tuli kohtuullisen hyvästä perheestä ja hänellä oli paljon vakaampi tausta kuin hylätyllä Davidilla. Olisin halunnut tietää naisesta enemmän, samoin hänen lopullisesta kohtalostaan, joka jäi lopulta hämärän peittoon. Myös naisen lapsuuskuvan mysteeri kutkutteli mieltäni, mutta se kudottiin tarinaan moitteettomasti enkä olisi kaivannutkaan sille sen tarkempaa selitystä. Hyvä näin.
Enkelipeli jäi siis hieman hämmentäväksi lukukokemukseksi. Muistan aikoinaan pitäneeni Tuulen varjosta enemmän, mutta olin toisaalta 15-vuotiaana aika erilainen ihminen kuin nyt. Pitänee lukea Taivasten vanki pian, jottei se nyt sitten jäisi irralleen sitä edeltävästä kirjasta.
Enkelipeliä on luettu runsaasti muissakin blogeissa. Ohessa muutama poiminta:
Jokke ei lämmennyt
Kirjaneito lumoutui
Tiina ei aivan vakuuttunut, mutta löysi silti jotain hyvää kirjasta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)