torstai 30. kesäkuuta 2022

Joan Didionin Iltojen sinessä

 "Onhan sinulla kaikki ihanat muistot", sanoivat ihmiset myöhemmin ikään kuin muistot toisivat lohtua. Eivät tuo. Muistothan liittyvät menneeseen aikaan, johonkin mitä ei enää ole. Muistot ovat komeron uumenista paljastuvia koulupukuja, haalistuneita ja halkeilleita valokuvia, kutsuja sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimissa, lehtisiä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja ei enää muista. Muistot ovat sitä, mitä ei enää halua muistaa."

Joan Didion kirjoittaa kirjassaan Iltojen sinessä (Like 2011, suomentanut Kirsi Luoma) kaipauksesta ja vanhuudesta. Hän on menettänyt sekä miehensä että aikuisen tyttärensä. Muistot tyttärestä täyttävät hänen mielensä. Samalla Didion kysyy itseltään kipeitä kysymyksiä äitiydestään. Epäonnistuiko hän? Oliko Quintanalla liian epätavallinen lapsuus? Miksi Quintana niin kovasti esitti lapsena aikuista? Miksi hänellä oli niin rajuja mielialanmuutoksia, että hän välillä halusi kuolla, tulla haudatuksi maan alle?

Viimeisestä kysymyksestä huolimatta tyttären kuolema ei ollut itsemurha, vaan ilmeisesti onnettomuus. Hän ei kuollut heti, vaan joutui teho-osastolta toiselle, kunnes lopulta kuoli vain 39-vuotiaana. Didionin muistelu alkaa liikuttavasti tyttären häistä, joista hän muistaa erinäisiä pieniä yksityiskohtia. Eri kukat, leit, tyttären tatuointi joka peittyy hunnun alle. Tyttären nostalgiset valinnat hääjuhlassa.

Toinen aihe, joka vainoaa Didionia, on hänen vanhenemisensa. Hän on 75-vuotias ja kärsii oudoista oireista. Lääkärit eivät löydä oikein mitään. Didion ei ole edes osannut ajatella todella vanhenevansa, se tulee hänelle kuin äkillisenä yllätyksenä. Yhtäkkiä ei voi enää pitää kymmenen sentin korkokenkiä eikä tiettyjen kultarenkaiden pukeminen ole enää hyvä idea. Tuttavat alkavat esittää kysymyksiä voinnista uudella äänensävyllä. 

Välillä Didion pelkää, ettei pääse enää liikkeelle. Hän istuu teatterissa metallituolilla ja alkaa äkisti pelätä, etteivät lihakset enää toimi, etteivät jalat kanna. Itse mietin, että oireet saattavat olla myös somaattisia, reaktio tyttären kuolemaan. Jonkinlainen ajallinen yhteys näillä asioilla vaikuttaa olevan.

Muistelemisen myötä myös ajan kuluminen on tärkeä teema. Didion käy läpi muistojaan ja miettii, mitä kaikille oikein tapahtui. Minne katosi 60-luvun aika, aikakausi? Mitä tapahtui silloin raukeana ja kauniina esiintyneelle Sophia Lorenille? Mitä tapahtui hänen ystävälleen Dianalle, joka alun perin ehdotti Didionille adoptiota ja jonka myötä hän sai tyttärensä?

Kirja on avoimuudessaan liikuttava, melkein ravisteleva. Äidin kaipaus ja tarve saada tyttärensä lähelleen ovat voimakkaasti läsnä, melkein käsin kosketeltavissa. Myös vanhuuden tuoma avuttomuus ja epävarmuus piirtyvät lukijan mieleen vahvasti, vähän kauhistuttavatkin. Käykö näin minullekin, jos elän 75-vuotiaaksi?

Ohut, mutta kokoaan suurempi kirja. En ole ennen lukenut Didionia ja tästä oli oikein hyvä aloittaa.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Rakkautta ja hylkäämistä: Khimaira

 "Ja siellä varjossa,

muiden näkymättömissä,

kuvan ulkopuolella,

kiiluu silmiä, tunteita,

kauhuja

joille ei ole sanoja."

J. S. Meresmaan säeromaani Khimaira (Myllylahti 2021) on jatko-osa Dodolle. Tällä kertaa äänessä on Sara. Sara, Iina ja Tuukka muodostavat tiiviin piirin. Iina seurustelee sekä Tuukan että Saran kanssa, Sara ja Tuukka ovat toistensa eksiä. Epätavallinen kuvio, mutta toimiva. Saralla kuitenkin on monta salaisuutta, jotka hän kätkee sisimpäänsä. Jo Dodossa oli viitteitä siitä, että Saran rikkaat vanhemmat ovat etäisiä ja tässä osassa siihen syvennytään tarkemmin.

Saran ääni on omanlaisensa, säkeet ovat usein soinnullisia. Epätavallista nykyaikana, mutta Sara on alun perin venäläinen ja venäjässä loppusoinnut ovat kaikki kaikessa. Ei noloa niin kuin suomen kielessä. Sara rakastaa runoja, erityisesti Anna Ahmatovan. Kirjassa on viittaus Ahmatovan koottuihin runoihin, mikä oli hauska sattuma, sillä olen itsekin lukenut kokoelman Ahmatovan runoja.

Kirjassa teemana on edellisen osan tapaan homoseksuaalisuus ja polyamoria, mutta ennen kaikkea perheen kautta. Saran vanhemmat ovat uskonnollisia ja vanhoillisia, ja häntä pelottaa kertoa totuus hänestä ja Sarasta. Polyamoriakuvion kertomista hän ei uskalla ajatellakaan. Yksi kirjan juonne on myös se, että perhe voi olla muutakin kuin verisiteen kautta tullutta. Ihminen voi koota perheensä myös muista ihmisistä.

Saralla on myös synkempiä salaisuuksia, jotka hän on kätkenyt sisimpäänsä. Hän ei ole puhunut niistä asioista edes Iinalle. Myöskään elämä kahden maan kansalaisena ei ole helppoa. Venäläisyys on yksi niistä asioista, joista Sara haluaa vaieta, koska niin tuntuu helpommalta. Hän ei kestä suomalaisten typeriä lausahduksia ja letkautuksia aiheesta.

Kuten Dodokin, myös Khimaira on tiiviisti kiinni ajassa. Saran lukioikäisen ääni tuntuu luontevalta. HLBTI-teemat ovat edelleen pinnalla, ja niitä käsitellään henkilökohtaisuuden kautta. Olisin varmasti rakastanut tätä kirjaa teininä, kun ahmin HLBTI-aiheisia kirjoja. 

Näin aikuisena en varsinaisesti rakastunut. Hieman tuli joistain kohdista sellainen saarnausfiilis. Tai ei ehkä saarnaaminen, mutta jonkinlainen opettaminen. Olen aina ollut allerginen sellaiselle ja se vähän söi tykkäämiseni määrää. Ei kirja silti huono ole ollenkaan. Se on hyvä kuvaus tämän hetken nuorten elämästä, ja mielestäni se tavoittaa myös ikiaikaista teini-iän rimpuilua vapauden ja turvan kaipuun välillä. Säeromaani muotona on myös mieleeni. 

Tämäkin Meresmaan kirja on hyvä väylä tutkia ja ymmärtää nuorten mielenliikkeitä ja elämää. Hän on sujuva sanankäyttäjä myös riimittelijänä. 

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Nuoren opettajattaren varaventtiili

 "Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta."

Takavuosien menestynyt kirjailija Hilja Valtonen on kirjoittanut hauskan romaanin Nuoren opettajattaren varaventtiili (Otava 2006, alkuperäispainos 1926). Kirjan päähenkilö on Liisa, joka on käynyt seminaarissa itselleen opettajan paperit. Savolaistyttö, päälle parikymppisenä toki jo vanhapiika, muuttaa Pohjanmaalle työn perässä. Latomeressä häntä odottavat monenlaiset käänteet. Liisan sydän on murskana, mutta eräs tohtori Korpinen luo häneen flirttailevia katseita. Siitäkös kylän juorukellot kalkattavat.

Savolaisella on aluksi tiukkaa tottua pohjalaiseen elämänmenoon. Kovin ovat jäyhiä ja melkein epäkohteliaita. Liisa melkein järkyttyy, kun eräs rouva auliisti kertoo eräänkin nuoren miehen käyvän yöjalassa hänen tyttärensä luona. Savossa, tai ainakaan Liisan kotona, ei moinen touhu kävisi päinsä.

Kirja on mainio ajankuva 20-luvusta. Kaikkia neiditellään ja jos on jokin titteli, kuten tohtori tai maisteri, niin sitä käytetään aina. Opettajattarelta odotetaan siveää käytöstä, ja vaikka Liisa siihen pyrkiikin, saa hän aikaan tuhoa silmillään ja kerkeällä kielellään. Onneksi tovereitakin löytyy. Koulussa on kaksi muuta nuorta opettajaa, Berglund ja Rauha. 

Kirjan nimi liittyy siihen, että Liisa saa ennen töitään tuttavaltaan koristellun päiväkirjan. Se tuleekin tarpeeseen, sillä opettajattaren elämässä on todella monenlaisia käänteitä ja kommelluksia. Vähän tuli mieleen Anni Polvan kohellusromaanit, tosin sillä erolla, ettei Liisa ole varsinaisesti kömpelö. Ennemmin erilaiset tilanteet johtuvat hänen liukkaasta kielestään.

Oman aikansa mittapuulla Liisa on suorastaan röyhkeä tyttö, mutta meidän aikanamme häntä voi pitää omia rajojaan pitävänä vahvana naisena. Liisa on nimittäin reipas ja tomera eikä hän suostu mihinkään, mitä ei halua. Johtajaopettaja koettaa sälyttää hänelle kaikki oppiaineet, joissa on korjattavia kirjoitusvihkoja. Johtajaopettaja Iippo saa huomata erehtyneensä nuoren naisen suhteen, jos luuli voivansa sanella mitä tapahtuu. 

Kirjassa parasta on Liisan kirpeä huumori. Joitain kertoja ollaan sydänsuruissa murheen alhossa, mutta muuten kirja on melkeinpä kevyttä farssia ainakin huippukohdissaan. Sievä nuori nainen herättää monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia jäyhissä kyläläisissä. Ilman huumoria kirja olisi melko melodramaattinen, mutta Liisan päiväkirjamerkinnät näyttävät kaiken hyvin koomisessa valossa.

Oikein mainiota, kevyttä kesälukemista! Mukavaa, että tämä sankaritar on tervehenkinen ja reipas eikä hauras neitonen. 

PS: Herättelin henkiin vanhan naiskirjailijahaasteeni, jonka joskus tein itselleni jonkun bloggaajan listasta. Olen melkein maalissa! Tämä kirja lukeutuu haasteeseen.

Talo taivaansinisellä merellä

"Voi kamala sentään." 

TJ Klune on kirjoittanut aivan ihanan hyvänmielen kirjan! Talo taivaansinisellä merellä (Karisto 2021, suomentanut Mika Kivimäki) kertoo maagisista lapsista, heidän suojelevasta orpokodinjohtajastaan Arthurista ja orpokodissa vierailevasta Linus Bakerista. Linus on sosiaalityöntekijä, joka elää harmaantylsää elämää. Hän joutuu noudattamaan pilkuntarkkoja, ankeita sääntöjä ja saa yllättäen komennuksen orpokotiin. Hänen tehtävänsä on tarkkailla, onko paikka sääntöjen mukainen ja lähettää raportteja. Linus saa huomata, että tuolla matkalla hyvin moni asia muuttuu.

Miten saatoinkaan aiemmassa postauksessani sanoa, että kirja on liian lälly! Tai no, objektiivisesti tutkailtuna se itse asiassa on aika lälly, mutta ei se haittaa. Se on ihana! Lempeä aikuisten satu. Olen iloinen siitä, että se on kirjastossa luokiteltu nimenomaan aikuisten kirjaksi, sillä silloin useampi aikuinen varmasti tarttuu siihen.

Kirjan kertomus on ennen kaikkea huuto tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan. Maagisia olentoja rekisteröidään ja heitä tarkkaillaan herkeämättä. Ihmiset pelkäävät heitä. Arthurin orpokoti on vieläpä tarkoitettu erittäin uhkaaville tapauksille. Onpa lasten joukossa itse Antikristuskin. Linus pelkää lapsia kauheasti tullessaan ja kaikki on jotenkin sekasortoista alussa. Ajan kuluessa hän kuitenkin ensin alkaa pitää lapsista ja lopulta rakastaa heitä. Hirveä virhe sosiaalityöntekijältä, jonka pitäisi objektiivisesti tarkkailla ja raportoida.

Romaani on myös Linuksen kasvukertomus. Linus on harmaa hahmo kirjan alussa, rutiinien ja sääntöjen kasaan painama. Orpokodin saarelle tullessaan hän on kovin kömpelö ja peloissaan. Hän ripustautuu virallisiin sääntöihin ja määräyksiin kuin hengenhädässä. Kuitenkin hänen lähtökohtansa on erilainen kuin monella: hän haluaa lapsille parasta. Vähitellen ajatus alkaa konkretisoitua teoiksikin, kun läheisessä kylässä asuvat ihmiset osoittavat vihaa lapsia kohtaan.

Pidin myös siitä, että kirjan homosuhde on täysin luonnollinen. Sitä ei korosteta mitenkään eikä se ole kirjan pääpointti. Se vain on. Se on myös kovin kauniisti kuvattu.

Täytyy myöntää, että silmät kostuivat loppupuolella. Olen aika heikkona tällaisiin onnellisiin satuihin ja vaikka tietääkin, miten ne päättyvät, on loppu aina yhtä ihastuttava. Eihän tässä kirjassa periaatteessa mitään kovin uutta ole, tällaisia tarinoita on kirjoitettu aiemminkin, mutta se on hyvin tehty ja mukana on mausteena maagisuus. 

Oli oikea nappivalinta tähän hetkeen loppujen lopuksi. Ehdottomasti suosittelen!

Miettiessäni sopivaa kappaletta postaukseen juolahti mieleeni Enyan meriteemainen laulu Caribbean Blue. Ehkä turhan rauhallinen kirjan lasten menoon, mutta sopii hyvin kirjan ympäristöön.



perjantai 24. kesäkuuta 2022

Kansankodin rumemmat kasvot: Viedään äiti pohjoiseen

 Karin Smirnoffin romaani Viedään äiti pohjoiseen (Tammi 2022, suomentanut Outi Menna) on melkoinen tapaus. Niin on myös päähenkilö Jana Kippo. Insestistä lapsena kärsinyt Jana matkustaa kaksosveljensä Brorin kanssa pohjoiseen hautaamaan äitiään. Äiti on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa lähes kaikki kuuluvat hurmoshenkiseen seurakuntaan, lahkoon käytännössä. Kaikkea todennäköisyyttä vastaan Bror kääntyy uskoon ja Jana saa mission: veli on saatava takaisin.

Olipas melkoinen lukukokemus! Olen kuullut kirjasta paljon kehuja, mutta tosiasiassa lainasin sen siksi, että saan sillä kuitattua Helmet-haasteen hankalan kohdan kirjan nimessä on ilmansuunta. En kuitenkaan pettynyt, vaan pidin kirjasta.

Jana on tosi mielenkiintoinen henkilö. Hän on yhtä aikaa todella vahva ja heikko. Hän rentoutuu siivoamalla, mutta hänen mieltään kaihertaa jatkuvasti jokin. Kauhea lapsuus kummittelee ja elämäkin on aika sotkuista. Janan heikkous on miehet ja ajoittain myös viina. Janan mukaan hänessä asuu lapamato, joka vaatii joko seksiä tai viinaa rauhoittuakseen.

Bror on elossa kai lähinnä siksi, että Jana kannattelee häntä. Veli juo ja on alkoholisti. Usko näyttäytyy pelastustienä ulos riippuvuudesta ja yleisestä surkeudesta. Kaksosten välinen side on uskomaton. Janalle veli on selvästi kaikki kaikessa, vaikkei hän omasta mielestään osaakaan rakastaa.

Kirjassa on kaikenlaisia hahmoja. Muutama ihminen elää uskonnon ulkopuolella ja he ovat halveksittuja paarioita. Yksi Janan ongelmista, niistä lukemattomista, on se, että äidin taloa asuttavat Magda ja Kimmo. Jälkimmäinen on todella väkivaltainen ja arvaamaton, Magda taas juoppo ja viimeisillään raskaana. Lisäksi äiti on jättänyt Marialle osoitetun kirjeen, joka pitäisi antaa hänelle. Vaikea tilanne, sillä Maria on kuollut.

Jäin miettimään, miten ruotsinsuomalaisia tunnutaan aina kuvattavan vähän tähän tapaan. Kaikki on jotenkin onnetonta, on väkivaltaa ja alkoholismia. Ruotsia kaikki tai lähes kaikki tässä romaanissa tuntuvat puhuvan, mutta jo nimistä päätellen tausta on Suomessa. Onko totuus sitten tosiaan tällainen?

Kirja olisi ilman Janan omalaatuista huumoria mahdoton kestää, sen verran kauheita kohtaloita ja tapahtumia tässä on. Janalla on tapana laukoa kaikenlaista ajattelematta ja jättää vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin. Hänen ajatuksensa ovat vielä herkullisempia. 

Kaiken kaikkiaan siis mainio kirja, kaikesta kurjuudesta huolimatta. Voin itsekin tätä nyt suositella.

"Istuessani kivellä mustan veden ääressä rukoilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jumala sanoin älä vie minun veljeäni hän on herkkäuskoinen ja tyhmä. Hän ei sovi lahkoon. Jos välttämättä tarvitset jonkun niin ota minut mutta hän ei vastannut. Ehkä jumala oli norlantilainen."

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Puolittaisia lukemisia

 Tässä sitä taas ollaan, jonkinlaisessa lukujumissa! Aikaa lukemiselle kyllä olisi, mutta... Sen sijaan, että olisin lukenut jotain loppuun, olen aina aloittanut uuden teoksen. Tuossapa ne kuvassa.

Muistkuvvii Karjalast vaikuttaa hyvältä, mutta on voimakkaan murteen vuoksi hyvin raskaslukuinen. Ei siis ihanteellinen tähän tilanteeseen. Haluaisin kuitenkin lukea sen.

Vainajat eivät vaikene vaikuttaa erittäin hyvältä, mutta on hieman hidastempoinen. Ilmeisesti siksi en nyt ole edennyt sen kanssa.

Talo taivaansinisellä merellä on ihana, mutta jokin siinäkin tökkii. Ehkä se on vähän liiankin lälly nyt kun on tullut välillä luettua kevyempiä kirjoja. Toivon kuitenkin saavani sen loppuun ihan siksikin, että voin muodostaa siitä lopullisen mielipiteen.

Viedään äiti pohjoiseen tarttui eilen pikakäynnillä kirjastossa lähinnä sen vuoksi, että sillä saa kuitattua Helmet-haasteen kohdan kirjan nimessä on ilmansuunta. Vaikuttaa kyllä tämäkin mainiolta, pidän Janan mustasta ja pisteliäästä huumorista.

Periaatteessa kesken on myös runokokoelma Tämän runon haluaisin kuulla, mutta sitä ei lasketa. Runojahan voi lukea missä järjestyksessä tahansa, varsinkin kokoelmasta. 

Sillä lailla. Ei kai auta muu kuin yksinkertaisesti ottaa kirja käteen ja edetä siinä!

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.

Älä sano katsotaan huomenna

jos voit jo tänään sanoa ei.

Älä sano lintu kuin lintu,

sano pääskynen tai haukka.

Älä sano kukka kuin kukka,

sano keltavuokko, Anemone

ranunculoides, ja kissankello.

Älä sano, no olkoon, jos voikukista

aletaan keittää heikoille keittoa

ja kissankelloilla halutaan soittaa

muurahaisillekin sapeli kouraan.

Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla

että sinut heitetään vailla

vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se

on pelkkä tauko ennen loppusoiton

pitkää, kiivasta syleilyä.

Älä huokaa jos sinun on huudettava.

Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi

kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,

särkisi ikuisesti aran astiamme.


Älä, älä koskaan suutele otsalle

jos voit suudella suoraan suulle.

- Tommy Tabermann - 

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Naiset joita ajattelen öisin

 "Olen ajatellut naisia niinä unettomina öinä, kun elämä/miesasiat/asenne ovat tolaltaan ja tuntuu, ettei se kauhea suden hetki pääty ikinä. Noina öinä olen kerännyt itselleni näkymätöntä historiallisten naisten henkivartiokaartia, suojeluspyhimyksiä, jotka johdattavat eteenpäin."

Mia Kankimäki on kirjoittanut hurmaavan kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018). Luin keväällä hänen aiemman teoksensa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja ihastuin. Tässä uudemmassa kirjassa Kankimäki kertoo muun muassa Karen Blixenistä, naispuolisista tutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Hän ei tee tätä suinkaan Suomesta käsin, vaan matkustaa itsekin eri paikkoihin.

Kankimäellä on tosiaan hauska tapa ajatella öisin naisia. Nämä historian sankarittaret ovat hänen turvansa ja intohimonsa. Kankimäen kirjoissa on ihanaa se, miten ne muodostavat naisten verkostoja, miten niissä juhlitaan naisten välistä ystävyyttä ja arvostusta. Kirjailijan työssä on jotain samaa kuin Maria Petterssonin kirjassa Historian jännät naiset.

Pidin kirjasta kovasti, mutta siinä oli niin paljon henkilöitä, että eri naiset sekoittuivat toisiinsa. Luin suurella mielenkiinnolla kaiken, mutta en osaa oikein nimetä yksittäisiä naisia lunttaamatta. Ainoita selkeästi erottuvia henkilöitä ovat Afrikassa häärännyt Karen Blixen ja modernistitaiteilija Yayoi Kusama. 

Karen saakin ison osan kirjasta. Kankimäki matkustaa itsekin Afrikkaan ja kokee siellä suuria elämyksiä. Hän saa myös huomata jo naisten tutkimisen alkuvaiheessa, että heissä on ristiriitaisia piirteitä. Esimerkiksi Karenin intohimo tappaa afrikkalaisia eläimiä tuntuu kirjailijasta kauhealta, ja niin minustakin. Myöhemmin mukaan tulevissa matkailijanaisissakin on hämmästyttäviä piirteitä: matkoilla niin rohkeat naiset muuttuvat aika lailla poikkeuksetta kotona todella sovinnaisiksi. Heillä myös ilmenee selittämättömiä ruumiillisia oireita ja masennusta.

Toisaalta minusta Kankimäelle itselleenkin käy vähän niin. Tai ainakin vaikuttaa siltä, että hän on aivan eri tavalla elossa matkoilla kuin Suomessa. Mietin lukemiseni jälkeen, että on kolmenlaisia ihmisiä: niitä jotka inhoavat matkustelua (kuten minä), niitä jotka pitävät siitä ja niitä jotka rakastavat sitä. Kankimäki kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään. Vaikka hänellä on monenlaisia pelkoja eri asioita kohtaan, aina vain hän hankkiutuu matkaan.

On hurjaa lukea ja kuvitella, miten alkeellisissa oloissa historian tutkimusmatkailijat oikein matkustivatkaan. Monet kirjassa kuvatut naiset olivat edelläkävijöitä, ja varsinkin Aasiassa ja Afrikassa matkanneet olivat usein ensimmäisiä valkoisia/eurooppalaisia alueella. Jotkut olivat todellisia hurjapäitä, jotka kulkivat viidakoissa ja rämesoilla keräten samalla kaloja ja muita eläimiä preparoitaviksi. Sen jälkeen he vielä kirjoittivat päiväkirjaa, kirjoittivat kirjeitä ja matkojen jälkeen julkaisivat menestyskirjoja. Huimaa!

Olen suunnittelematta lukenut tänä vuonna jo kolme matkakirjaa, mikä hämmästyttää minua. Kuten sanottu, en pidä matkustelusta ollenkaan enkä ole siitä kiinnostunut. Kuitenkin on varsin mukavaa näköjään lukea siitä, kun joku muu matkustaa! Toki ihan pelkkä matkailu matkailun ilosta ei ehkä pitäisi mielenkiintoani yllä, mutta kun mukana on tällaista historian havinaa, viihdyn todella. Naisten vaiheet historiassa ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina, ja on todella hienoa, että nyt naisia eri ajoilta on alettu nostaa esiin. Nimenomaan Suomessa on kirjoitettu aika paljon biofiktiota sekä elämäkertoja naisista.

Oikein suositeltava teos! Avartaa kummasti omaa maailmaa.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Lähikaupan nainen

 "Normaaliuteen pyrkivä maailma on todella hallitseva, joten hylkiöt poistetaan kaikessa hiljaisuudessa. Kelvottomista yksilöistä hankkiudutaan eroon. Tuntui kuin olisin viimein ymmärtänyt, miksi perheeni halusi niin kovasti parantaa minut."

Sayaka Murata on kirjoittanut menestyneen romaanin Lähikaupan nainen (Gummerus 2020, suomentanut Raisa Porrasmaa). Päähenkilö on kolmekymppinen Keiko, joka nauttii rutiineista. Hän on ollut osa-aikainen myyjä lähikaupassa jo 18 vuotta ja hän on asiaan erittäin tyytyväinen. Lähipiiri ei ole lainkaan tyytyväinen, vaan miettii, mikä naisessa oikein on vikana. 

Oli todella kiehtovaa lukea Keikon elämästä, vaikkei siinä paljoa lopulta tapahtunut. Keiko ei ymmärrä yhtään sosiaalisia koodeja, vaan parhaansa mukaan jäljittelee muita. Hän oli jo lapsena varsin erikoinen ratkaisuineen, joten hän opetteli vaikenemaan. Lähikauppa luo hänen elämälleen määränpään ja selkeät puitteet. Sosiaalisista puutteistaan huolimatta hän kyllä huomaa, että häntä ei pidetä aivan normaalina. Se on vaarallista, koska ihmiset puuttuvat aina outojen elämään.

Kirja kuvaa hyvin myös Japanin kulttuuria. Yhä edelleen naiselle on kunniakasta päätyä avioliittoon. Keikolla ei ole kiinnostusta asiaan. Hän ei ole koskaan rakastunut eikä häntä kiinnosta myöskään seksi. Hän on joskus koettanut löytää vakituista työtä, mutta seinä on aina noussut vastaan. Sitä paitsi hän viihtyy tavattoman hyvin kaupassa. Mikseivät toiset voi hyväksyä sitä?

"Hän ei ollut tavallisesti näin puhelias. Sisareni kiihtymys herätti minussa tunteen, ettei väite kivikauden jatkumisesta nyky-yhteiskunnan kuoren alla ollut täysin väärä. Käsikirja oli ollut olemassa jo kauan aikaa. Se oli upotettu ihmisten aivoihin, eikä sitä tarvinnut varta vasten painaa kirjan muotoon. Tavallisen ihmisen malli oli pysynyt muuttumattomana kivikaudesta lähtien. Tajusin sen nyt viimein."

Keikon maailma käännähtää sijoiltaan, kun hän tekee sopimuksen erään miehen kanssa: mies saa olla hänen luonaan piilossa, ja Keiko saa arvostusta muilta kun hänellä olevinaan on mies. Pian kuitenkin käy niin, että muiden kohkaaminen alkaa ahdistaa häntä ja irtisanoutuminen kaupasta osoittautuu virheeksi. Kuinka umpikujasta päästään?

Mietin, millainen Keikon elämä olisi Suomessa. Uskon, että hän saisi olla paremmin oma itsensä. Suomessa arvostetaan työtä, joten hän varmaan saisi olla rauhassa kaupan alalla. Tosin osa-aikaisen palkalla olisi vaikea tulla toimeen. Meillä avioliiton merkitys alkaa olla aika vähäinen. Ymmärtämys erilaisuutta kohtaan taitaa olla paremmalla tolalla kuin Japanissa, ainakin sellainen kuva minulle tulee.

Tulin surulliseksi siitä, miten paljon Keikoa alettiin arvostaa, kun hän "saavutti" normaaliuteen kuuluvan asian, miehen. Kaikki alkavat intoilla suunnattomasti ja näkevät jo edessään avioliiton ja lapset. Kaiken kukkuraksi mies on täysi kusipää ja kujalla. Keiko on tosiaan ahtaalla.

Kirjasta on pidetty kovasti enkä yhtään ihmettele. Sosiaalisista puutteistaan huolimatta Keiko on mukava ja myös reipas. Pidin hänestä.

"Kaikki riemuitsivat päästessään haukkumaan Shirahaa. Aivan kuin moitiskelu olisi ollut tärkeämpää kuin 100 jenin riisipalloale, uusi juustomakkara tai kaikkia einesruokia koskevien alekuponkien jakaminen."

tiistai 14. kesäkuuta 2022

Hevilaulajan toisinkoinen: Paasto

 "Vain hiljaisuus. Erilainen hiljaisuus. Painostava. Ei sitä hiljaisuutta, jossa tuntuu, että Jumala on jokaisessa sydämenlyönnissä mukana. Sen minä olen kadottanut, eikä sydämeni lyö oikein ilman sitä."

Matias on tutkija ja ortodoksi. Kunnes ei enää olekaan. Vaimo Marika on lähtenyt Etiopiaan vapaaehtoiseksi, ja juuri ennen hänen lähtöään Matias pamauttaa, ettei usko enää Jumalaan. Marikan poissa ollessa Matiaksella on aikaa miettiä asioitaan. Menetetty usko ja valheessa eläminen painavat mieltä ja sydäntä. Tuttu ortodoksipappi kehottaa tekemään sovun ensin ihmisten kanssa ja sitten Jumalan. Mutta miten tehdä jälkimmäinen, kun usko on jo menetetty?

"- Raamattu opettaa, että meidän olisi syytä tehdä ensin tilimme selviksi ihmisten kanssa ennen kuin tulemme murheinemme Jumalan eteen. Minusta tuntuu, ettet sinä ole vielä valmis vastaanottamaan anteeksiantoa Jumalalta. Sinun täytyy ensin pyytää anteeksi niiltä, joita olet loukannut."

Marko Annala on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Paasto (Like 2018). Hyvin harvoin nykyään enää kirjoitetaan uskosta ja uskonnosta, joten jo siksi tämä kirja on virkistävä. Sen lisäksi se on hyvä, hyvin kirjoitettu. Kirjan nimen mukaisesti tarinassa vietetään paastoa, ja lukujen edellä on aina jokin uskonnollisen/hengellisen johtajan miete. Paaston aika on Matiakselle tapahtumarikas odottamattomalla tavalla ja samalla itsetutkimisen aika.

Kirjan teema on puhutteleva, sillä varmasti jokaisella uskovalla on omat epäilyksen aikansa. Matiaksella se on kestänyt kuitenkin jo kymmenen vuotta, ja hän haluaa irrottautua. Asia on monellakin tapaa vaikea, sillä kaikki läheiset ovat uskossa, ja Matias pelkää menettävänsä heidät. Tilanne mutkistuu vielä lisää, kun Matias kohtaa parikymppisen Tessan odottamattomissa olosuhteissa. 

Uskon koettelemus ja menetys ovat väkeviä teemoja. Kristityillä on yleensä tapana ajatella, että uskon epäily on rankka, mutta ohimenevä tapahtuma. Kymmenen vuotta on kuitenkin hyvin pitkä aika. Annala kuvaa kiinnostavasti hengellisen ja maallisen eroja. Matias huomaa kiinnittävänsä eri tavalla huomiota maalliseen kauneuteen kuin ennen. Hän kaipaa kehollisuutta. 

Kuvaus ortodoksiuskonnosta oli kiehtovaa, sillä olen itse luterilainen. Olen kerran ollut ortodoksisessa tilaisuudessa kaverini konfirmaatiossa ja se oli kyllä mieleenpainuva tapahtuma. Raskasta oli seisoa niin pitkä aika, vain saarnan aikana istuttiin. En ihmettele, että ortodoksisuus kiehtoo joitain ihmisiä kääntymykseen, sillä onhan siinä jotain hyvin salaperäistä ja mystistä.

"Isä Herman katsoo minuun. Näen hänen ilmeessään sääliä. Hän on varmasti pettynyt. Tulin ehtoolliselle ilman syntien katumusta. Hän ei tiedä, että olen täällä viimeistä kertaa. Hän poimii eleettömästi lusikalla leivänpalan ehtoollismaljan viinistä ja ojentaa lusikan suuhuni."

Toinen ulottuvuus on oma historia, jota Matias myös alkaa tutkia. Tyyne-mummo tekee kuolemaa ja jotain kallisarvoista on katoamassa. Matias löytää mummon vanhoja vihkoja ja syventyy niihin. Mummo on hänelle jonkinlainen esikuva, varsinkin lujassa uskossaan. Matias vertailee muutenkin uskoaan toisten uskoon. Kaikilla muilla tuntuu olevan vahva usko, hän taas on epäilevä Tuomas.

Suosittelen kovasti! Annala kirjoittaa mielenkiintoisista aiheista ja hänen päähenkilönsä ovat mielestäni samastuttavia. 

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Leppoisaa menoa Botswanassa

 "Jos perinnöllinen hallitsija tai vaaleilla valittu presidentti ei ollut herrasmies, se näkyi hänen jokaisesta teostaan. Jos taas maalla oli hallitsija, joka oli herrasmies, maan asiat tosiaan olivat hyvin. Ja Botswanaa oli siinä suhteessa onnistanut, koska kaikki sen kolme presidenttiä olivat olleet hyviä miehiä, herrasmiehiä, käytökseltään vaatimattomia niin kuin herrasmiehen piti olla. Jonakin päivänä naisestakin voisi ehkä tulla presidentti, ja Mma Ramotswen mielestä se olisi vielä parempi, tietysti sillä edellytyksellä, että kyseinen nainen olisi asiaakuuluvan vaatimaton ja harkitsevainen. Kaikki naiset eivät suinkaan olleet sellaisia, Mma Ramotswe mietti; muutamissa päinvastoin pisti silmään juuri kyseisten ominaisuuksien puute."

Mma Ramotswe on ihana! Ja tämä koko kirja maailmoineen on ihana! Hurraa, mitä hyvän mielen lukemista!

Kyseessä on Alexander McCall Smithin kirja Elämän kirkas keskipäivä, viides osa sarjassa Mma Ramotswe tutkii. Mma Ramotswe on yksityisetsivä, ja hänellä on oma toimisto. Hänellä on siellä apunaan Mma Makutski, teräväpäinen sihteeri, joka on ylennetty apulaisetsiväksi. Mma Ramotswella on myös sulhanen, J. L. B. Matekoni, sydämellinen mekaanikko.

Mma Ramotswe saa toimeksiannon rikkaalta naiselta: hänen pitää selvittää neljän kosijan taustat, koska nainen pelkää kaikkien olevan vain hänen rahojensa perässä. Mma Ramotswe tarttuu toimeen ja saa samalla huomata jotain ihmisluonnosta, niin tutkimuksen aikana kuin sen päätyttyäkin. 

Kirjan ihanuus syntyy sen maailmasta, jossa kaikki on kuten pitääkin. Elämä on enimmäkseen leppoista, juodaan rooibos-teetä, juoruillaan hyväntahtoisesti ihmisistä ja tehdään välillä töitä. Parasta kirjassa ovat persoonat: komenteleva Mma Potokwani, lempeä J. L. B. Matekoni, terävä Mma Makutski sekä viisas ja jalat maassa oleva Mma Ramotswe. He ovat kerta kaikkiaan hyviä, rehellisiä ihmisiä. Miten hienoa lukea välillä sellaisistakin! Iso osa kirjallisuudesta tuntuu kuvaavan hyvin matalamielisiä ihmisiä.

Nämä kirjat ovat ehdottomasti sellaista lohtulukemista, josta saa turvaa. Jos on lukenut liian jännittävän dekkarin, kauhua tai jotakin inhorealistista, on Mma Ramotswe valmiina apuun. Näissä kirjoissa selvitetään periaatteessa ikäviä asioita, mutta kaikki on hyvin turvallista. Ihmisillä on murheensa, mutta he saavat ne kyllä selvitettyä, usein vielä mukavien ihmisten avustuksella. 

Tartu siis kirjaan, kun sinulla on paha mieli tai maailma murjoo. Aina on kupillinen rooibos-teetä odottamassa!

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Ihana mutta synkkä Eeva Kilpi

Olen jo pitkään halunnut lukea Eeva Kilven muistikirjoja. Onneksi kirjastossa sattui viimeksi olemaan hänen uutukaisensa, Elämää kaikki päivät (WSOY 2022). Vanhimmat päiväkirjamerkinnät ovat 80-luvulta, uusimmat 2010-luvulta.

Tämä kirja on sellainen, josta halusin pitää kovasti, olenhan tykännyt Kilven runoista. Nyt - en ole varma. Luin kirjan kieltämättä nopeasti, ehkä liian nopeasti. En ole hyvä lukemaan hitaasti. Odotin timanttisia ajatuksia, ja se on ehkä liikaa vaadittu.

Enimmäkseen merkinnät ovat nimittäin aika tyypillisiä päiväkirjaotteita. Kokemuksia ja tunteita senhetkisestä ja eletystä elämästä. Se mikä yllätti, oli merkintöjen synkkyys. Toistuvia teemoja olivat vastuu, intohimo ja syyllisyys. Kilpi kirjoittaa avoimesti olevansa vastuussa koko maailmasta. Sitä hän ei avaa, miksi näin olisi. Tuollainen ajatus kylläkin selittää synkkyyttä. Eihän koko maailmaa voi yksi ihminen kantaa!

Vanhuus on kuitenkin päällimmäisin asia. Kilpi on selvästi pitänyt itseään vanhana jo todella pitkään, ovathan ensimmäiset otteet tosiaan 80-luvulta. Wikipediasta lunttasin, että Kilpi on nyt 94. 94-vuotiasta voi tosiaan pitää vanhana, mutta nykyajan nuoruutta palvovassa virkeiden seniorien maailmassa on mielenkiintoista, että hän on pitänyt itseään vanhana jo alle 70-vuotiaana. Vanhuutta hän ei mitenkään syleile, vaan enimmäkseen kirjoittaa sen kiroista. Yksinäisyys on vaikeaa kestää.

Kirjasta piirtyy esiin erittäin herkkä ihminen, joka ottaa koko maailman murheet kannettavakseen. Mielenkiintoista oli myös Kilven pohdinta äidistään. Ilmeisesti äidin eläessä heidän välinsä olivat kaikkea muuta kuin mutkattomat, mutta kuoleman jälkeen ikävä on läsnä. Kilpi ikävöi monia edesmenneitä, eniten Vesaa, jonka tulkitsin hänen pojakseen. Myös entinen aviomies Mikko saa kauniita ajatuksia osakseen. Kilpi tuumii, että hän olisi nykyisellään sopiva vaimo Mikolle, mutta Mikko on jo kuollut. Tämä päiväkirjamerkintä muistuttaa minua Kilven runosta kokoelmassa Kiitos eilisestä, jossa runonpuhuja haluaisi alkaa tapailla entistä miestään uudelleen ja antaa kaiken anteeksi. Kauniita ajatuksia, epätavallisia.

Jäin siis vähän hämmentyneeksi, pettyneeksikin. Mutta olihan siellä todella hienoja ajatelmia. Panen muutaman tähän alle.

"Rakkaus on toisen valtaan joutumista." 

"Lapsuus on kertomus siitä, kuinka minun tunneasteikkoni, tunnevarastoni, kehittyi."

"Sinä olet jotain tuttua, melkein minä.

    Sellaista on rakkaus, armaani."

Torey Hayden - Näkymätön tyttö

Torey Hayden on tullut tunnetuksi vaikeiksi leimattujen lasten ja nuorten auttajana. Hänellä on monenlaista koulutusta tukenaan ja hyvä ihmistuntemus. Olen lukenut useita, ellen lähes kaikki hänen kirjansa. On kiehtovaa lukea siitä, miten hän vähitellen saa lasten luottamuksen puolelleen ja onnistuu auttamaan ainakin vähän.

Kirjassaan Näkymätön tyttö (Otava 2022, suomentanut Jussi T. Kivi) Hayden kohtaa suuren haasteen. Tyttö, Eloise, tulee henkilökohtaisesti tapaamaan häntä, kun hän on pitämässä tuntia köyhistä oloista tuleville erityislapsille. Käy ilmi, että tytöllä on hyvin traumaattinen ja repaleinen tausta sekä vaikeuksia sitoutua Haydenin auttamisyrityksiin. Jääräpäisesti Hayden koettaa auttaa yhteiskunnan rakenteiden antamissa puitteissa.

Minulle hyvin kiinnostavaa antia olivat lyhyet kuvaukset Walesin järjestelmästä. Hayden on amerikkalainen, joten hän yllättyy. Walesissa on julkisrahoitteista lastensuojelua, mutta mukana ovat myös kolmannen sektorin hyväntekeväisyysjärjestöt. Sellaisen palkkalistalla Haydenkin on.

"Vapaaehtoistyön haittapuoli oli, ettei minua koskaan pidetty tapahtumien eturintamassa. Useimmissa tapauksissa en kuulunut hierarkiaan lainkaan. Kun Eloise siis lopulta löydettiin ja palautettiin sijaiskotiinsa, kukaan ei kertonut minulle mitään."

Myös Eloise on hyvin kiinnostava persoona. Hän on helposti ahdistuva ja aika umpimielinen. Hänen ongelmansa on raju ripustautuminen entisen sijaisperheen äitiin. Tytön käytös meni niin pahaksi, että hänet lähetettiin pois. Tyttö ei kuitenkaan unohtanut sijaisäitiä, vaan jatkuvasti pyrki hänen pakeilleen, melkeinpä vainoten. Tytöllä on myös tapana puhua tytöstä nimeltä Olivia. Mutta onko Olivia totta?

"Miten sinä olet voinut?" minä kysyin. "Oletko ollut ok?"

Eloise kohotti kulmakarvaansa tiedustelevasti. "Olen tietenkin. Miksi sinä sitä kysyt? Puhun Oliviasta. Hän on ollut tosi huonona. Olisi voinut kuolla, jos kukaan ei olisi huomannut. Sellaisia umpilisäkkeet voivat olla. Ne natisevat liitoksistaan, kunnes räjähtävät ihmisen sisällä, ja siihen voi kuolla. Olivian umpilisäke räjähti. Hän melkein kuoli."

Ei voi kuin hattua nostaa Haydenin onnistumisille. Tässä tarinassa ei ole varsinaista käänteentekevää läpimurtoa, mutta helpotusta tilanteeseen kuitenkin tulee. Aina tai edes useinkaan rakenteet eivät anna mahdollisuutta sellaiseen hoitoon, jota lapsi tarvitsisi. Lastensuojelu ja sosiaaliala näyttävät olevan aliresursoituja vähän kaikkialla.

Suosittelen vahvojen tositarinoiden ystäville. Vaikka Eloise on traumatisoitunut ja joitain tilanteita kuvataan suoraan, en kokenut kirjaa ahdistavana. Kamaluuksilla ei mässäillä, ja pohjalla on toivo.

"Toinen puoli sanoi, että kymri oli pahasta ja halusi sinun puhuvan englantia, ja toinen puoli sanoi, että englanti oli pahasta ja halusi sinun puhuvan kymriä."

Eloise kohautti olkapäitään. "Olin tottunut siihen. Äiti ja isä vihasivat kaikkea, mikä muistutti heitä toisistaan. Minut mukaan lukien."

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Kasvu

 Olen viime aikoina selannut blogiani taaksepäin. Olen mennyt ihan alkuun asti, vuoteen 2009, kun aloin kirjoittaa. Voisi kuvitella, että se on enimmäkseen myötähäpeän tunteita, mutta ei oikeastaan.

Toki joistain jutuista tulee myötähäpeä. Välillä on ollut aika kärkkäitä mielipiteitä... Toisaalta, kenellä teini-ikäisellä ei olisi? Minä nimittäin aloitin jo ysiluokalla! 

Minusta tuntuu, että blogini ja tietysti kaikki lukemani kirjat ovat kasvattaneet minua kovasti. Ehkä jopa enemmän kuin saamani koulutus. Romaanien lukeminen on erittäin henkilökohtainen prosessi, ja siitä kirjoittaminen vielä henkilökohtaisempaa. Voi tietysti miettiä sitäkin, millä vaikuttimilla kirjoittaa. Onko se pahimmillaan narsistista patsastelua? Katsokaa, luin tämän vanhan klassikon, eikö ole hieno suoritus! En toisaalta oikein usko siihen. Ennemmin kaipaan jonkinlaista keskustelua lukemastani ja tämä paikka on myös arkisto lukemilleni kirjoille. 

Yksi syy vanhoihin postauksiin palaamiselle oli nimittäin myös muistiin palauttaminen. 13 vuoden jälkeen kaikki luetut eivät todellakaan ole kirkkaasti muistissa. Huomaan kuitenkin, että kirjoittaminen on auttanut edes jonkinlaisten muistikuvien pysymistä. 

Lievän myötähäpeän ohella yhdeksi tunteeksi nousi myös eräänlainen ylpeys. Olen kirjoittanut lopulta yllättävänkin hyvää suomea ollakseni niin nuori. Toisaalta olin äidinkielessä aina melkoinen hikipinko, joten kai sieltä sitten oppikin jäi päähän. Kuitenkin kirjoitusasua tärkeämmäksi nousi liikuttava vilpittömyys. 15-16-vuotiaana sitä on vielä eri tavalla maailmalle auki. Hyökkäsin suin päin puhutteleviin kirjoihin, ja näköjään aika moneen klassikkoonkin. Juttuni voivat olla vähän hupsuja siltä ajalta, mutta mitään viekasta niissä ei ole. 

Yksi tänä vuonna ongelmoimani asia onkin tämänhetkinen tapani kirjoittaa. Välillä saan vähän "irroteltua", mutta aika kaavamaisia arvioita tulee tehtyä. Kirjoittaminen on ennemmin analyyttistä kuin tunteiden ja mielikuvien esittelyä. Jälkimmäistä haluaisin paljon enemmän ja sen näköjään osasin nuorempana. Välillä tuntuu, että yliopisto todellakin teki tehtävänsä: ainakin jonkinmoista asiatekstiä syntyy, mutta on vaikea tulla oikeasti henkilökohtaiselle tasolle. Sitä henkilökohtaista kokemusta haluaisin esitellä, koska se kiinnostaa itseäni eniten myös muiden kirjoituksissa. 

Toki kaikki kirjat eivät oikein taivu vapaampaan muottiin. Erityisesti tietokirjoista on aika vaikea kirjoittaa irrottelevasti ja vauhdikkaasti. Niiden muoto jo jotenkin torppaa sellaiset yritykset. No, katsotaan mitä tässä vielä keksitään!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Vapaat pikkumiehet (Tiffany-sarja 1)

 "Toinen maailma on törmäämässä yhteen tämän maailman kanssa", rupikonna sanoi. "Siinä se oli. Oletko nyt tyytyväinen? Niin neiti Puutiainen ainakin arvelee. Mutta se tapahtuu nopeammin kuin hän oli osannut odottaa. Kaikki hirviöt ovat tulossa takaisin."

"Miksi?"

"Koska täällä ei ole ketään, joka pystyisi pysäyttämään ne."

Hetken aikaa oli aivan hiljaista.

"Minä olen täällä", Tiffany sanoi."

Terry Pratchettin Vapaat pikkumiehet (Karisto 2003, suomentanut Mika Kivimäki) aloittaa vauhdikkaan sarjan, jonka päähenkilö on liitumaan Tiffany Särkynen. Tiffany on vasta yhdeksän, mutta hän on lukenut sanakirjan kannesta kanteen ja maatalon tyttönä hän osaa jo kaikenlaista. Esimerkiksi auttamaan vaikeissa karitsojen synnytyksissä. Elämä kuitenkin ottaa uuden suunnan, kun läheisestä purosta nousee näkki. Tiffany ei niinkään pelästy, vaan suuttuu ankarasti. Ja kumauttaa otusta päähän paistinpannulla. Näkki ei jää kuitenkaan ainoaksi painajaiseksi tässä kirjassa...

Olen lukenut tämän sarjan ainakin kahteen kertaan ja se on suosikkejani. Terry Pratchett on armoitettu tarinankertoja, ja hänellä on loistava huumorintaju. Hänen tunnetuin sarjansa on fantasiakirjallisuudesta ja kaikesta muustakin parodiaa tekevä Kiekkomaailma. Pidän niistäkin teoksista kovasti, mutta Tiffany on suurin rakkauteni Pratchettin sarjoista.

Miksi? Koska näissä kirjoissa elämä jollain käsittämättömällä tavalla on kohdillaan. Jollain lailla se on osa minun maailmaani. Parhaimmilla hetkilläni olen yhtä urhoollinen ja päättäväinen kuin Tiffany. Jo lapsena Tiffany oli eräänlainen haaveminä. Minä en valitettavasti ole yhtä käytännöllinen ja kätevä käsistäni saati noita, mutta ainahan voi haaveilla...

Sarja on suosikkini myös siksi, että se pysyy paremmin kasassa kuin kieltämättä välillä koheltamiseksi lipsuva Kiekkomaailma. Tiffany-sarjassa on vain neljä osaa, joiden mittaan Tiffany kasvaa aikuiseksi. Sarja on siis jäntevämpi paketti.

Tässä kirjassa Tiffany tutustuu Nac Mac Feegleihin, sinisiin pikkumiehiin, joita normaalisti pelätään. Pikkumiehet kuitenkin tuntuvat ennemmin pelkäävän ja kunnioittavan Tiffanya. Sille on toki syynsä: he näkevät jo alussa, että Tiffany on, tai ainakin kasvaa, noidaksi. Pian nuorella noidalla riittääkin tekemistä, kun ilkeä Kuningatar uhkaa tuoda oman vääristyneen maailmansa ihmisten maailmaan. Miten voi pysäyttää olennon, joka tekee kaikesta unta?

Pidän näissä kirjoissa erityisesti siitä, että noidat eivät juuri taio mitään. Tämä on fantasiakirjallisuudessa iso poikkeama. Pratchettin noidat ovat ennemminkin äärimmäisen selvänäköisiä, tarkkaavaisia ja nokkelia. Pienessä määrin on menneisyyteen katsomista ja ajoittaista luudalla ratsastamista, mutta muutoin noidat pärjäävät yksinkertaisesti käyttämällä päätään. Noidalla pitää olla Ensivaikutelma, jossa nähdään miten asiat oikeasti ovat, sekä ainakin Toiset Ajatukset, jotka tarkkailevat ensimmäisiä, tavallisia ajatuksia. Tätä on hieman vaikeaa selittää ymmärrettävästi, mutta minusta aivan loogista!

Lisäksi on tietysti loppupuolen suuri taistelu, mutta sekin on toteutettu hyvin. Siinäkin on pitkälti kyse siitä, että näkee miten asiat ovat. Esimerkiksi Kuningatar ei todellakaan ole niin täydellinen kuin uskottelee, ja jujuna on nähdä hänen lävitseen. Näinhän se vähän kaikkien ihmisten kanssa on, varsinkin öykkärien: sisältä he ovat hyvin hyvin heikkoja. On vain muistettava, kuka itse on.

Kirja siis sekoittaa keskenään perinteisempää fantasiakuvausta, huumoria ja oikeastaan psykologiaakin. Pratchettin tapa katsoa maailmaa on ehdottoman nautittava. Suosittelen!

"Entä miksi jollakin pojalla, joka on niin typerä, ettei edes tiedä lehmän maksavan koko lailla enemmän kuin viisi papua, on muka oikeus murhata jättiläinen ja varastaa tämän kulta-aarre? Puhumattakaan siitä, että pojanryökäle syyllistyi pahanpäiväiseen ympäristörikokseen pavunvartensa kanssa? Ja jos joku tyttö ei osaa erottaa toisistaan omaa isoäitiään ja sutta, hänen täytyy olla varsinainen umpipuupää tai sitten hänen sukunsa on harvinaisen rumaa sakkia. Ne tarinat eivät olleet tosia. Mutta Napsiaisen muori oli kuollut sellaisten tarinoiden takia."

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Dodo

J. S. Meresmaa on kirjoittanut hyvin ajassa kiinni olevan nuortenkirjan Dodo (Myllylahti 2020). Kyseessä on säeromaani, joita ei olekaan tullut vielä monta luettua. Muotonsa vuoksi kirja oli nopea lukea. Luin sen itse asiassa yhdeltä istumalta! Koin tämän lukutavan olevan hyvä, vaikka varmasti kirjaan olisi ollut myös helppo hypätä takaisin.

Kirjan päähenkilö on Iina. Mielenkiintoista on, että Iinan nimi tulee ilmi vasta myöhemmin kirjassa. Pitkään arvuuttelin, onko päähenkilö tyttö vai poika (vai jopa jotain siltä väliltä). Tyttö hän kuitenkin on, ja hirveän rakastunut Tuukkaan. Tuukalla vain on vakava ongelma: hän on pahasti masentunut. Iina on huolissaan poikaystävästään.

"Mä tiedän, se pelkää,

että lääkärissä ne määrää sille jotain pillereitä.

Se pelkää, että se ottais ne pillerit vastaan.

Ja se pelkää, että se ottais niitä liikaa.


Niin sen äiti teki."

Taidokkaasti muutamalla virkkeellä on saatu kerrottua itsetuhosta ja ylisukupolvisista mielenterveysongelmista!

Tuukan tila ei kuitenkaan ole Iinan ainoa huolenaihe. Hän on ottanut louhokselta mukaansa dodon, jota hän nimittää yksinkertaisesti Dodoksi. Kuten kirjastakin ilmenee, laji on kuollut sukupuuttoon jo 1600-luvulla. En oikein päässyt perille, että oliko tämä tvisti jotenkin spefielementti vai Iinan leikittelyä faktoilla.

Dodo on melkoinen peto, se tuhoaa ympäristöään ja on villieläin. Tuukka ja Iina koettavat pitää siitä huolta, mukana huoltojoukossa on myös Tuukan eksä Sara. Tämä hieman yllättävä kolmikko lähenee toisiaan. Sitten Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan pitää muuttaa vähäksi aikaa isänsä luo korottamaan lukion numeroitaan. Siis entisen juopon luo, korpeen! Miten Tuukka pärjää? Miten Dodo pärjää?

Aina silloin tällöin luen nuortenkirjoja ja tämä on nyt uusimmasta päästä. Pidin tästä kirjasta kovasti, se oli nappivalinta kaiken työstressin aikana. Nuoren ihmisen epävarmuus on kuvattu todella hyvin, ja mielestäni Meresmaa on muutenkin tavoittanut tämän ajan nuorten maailman. Kirjassa puhutaan luonnonsuojelusta, ihmisten aiheuttamasta luonnon tuhoamisesta, seksuaalisista suuntautumisista ja sitten perinteisistä suhteista omiin vanhempiin. Aika monta teemaa, mutta hyvin ne tähän kirjaan sulautuivat. 

Jos haluaa kokeilla nuortenkirjaa ja/tai säeromaania, voi tätä Dodoa kyllä suositella. Kuten sanottua, se on hyvä kuvaus nuorten maailmasta.

"Kun jokin saa nimen,

siitä tulee olemassa oleva asia."

Tämä kirja herätti musiikillisena teemana mieleen Tehosekoittimen ihanan hitin Maailma on sun: