"Onhan sinulla kaikki ihanat muistot", sanoivat ihmiset myöhemmin ikään kuin muistot toisivat lohtua. Eivät tuo. Muistothan liittyvät menneeseen aikaan, johonkin mitä ei enää ole. Muistot ovat komeron uumenista paljastuvia koulupukuja, haalistuneita ja halkeilleita valokuvia, kutsuja sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimissa, lehtisiä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja ei enää muista. Muistot ovat sitä, mitä ei enää halua muistaa."
Joan Didion kirjoittaa kirjassaan Iltojen sinessä (Like 2011, suomentanut Kirsi Luoma) kaipauksesta ja vanhuudesta. Hän on menettänyt sekä miehensä että aikuisen tyttärensä. Muistot tyttärestä täyttävät hänen mielensä. Samalla Didion kysyy itseltään kipeitä kysymyksiä äitiydestään. Epäonnistuiko hän? Oliko Quintanalla liian epätavallinen lapsuus? Miksi Quintana niin kovasti esitti lapsena aikuista? Miksi hänellä oli niin rajuja mielialanmuutoksia, että hän välillä halusi kuolla, tulla haudatuksi maan alle?
Viimeisestä kysymyksestä huolimatta tyttären kuolema ei ollut itsemurha, vaan ilmeisesti onnettomuus. Hän ei kuollut heti, vaan joutui teho-osastolta toiselle, kunnes lopulta kuoli vain 39-vuotiaana. Didionin muistelu alkaa liikuttavasti tyttären häistä, joista hän muistaa erinäisiä pieniä yksityiskohtia. Eri kukat, leit, tyttären tatuointi joka peittyy hunnun alle. Tyttären nostalgiset valinnat hääjuhlassa.
Toinen aihe, joka vainoaa Didionia, on hänen vanhenemisensa. Hän on 75-vuotias ja kärsii oudoista oireista. Lääkärit eivät löydä oikein mitään. Didion ei ole edes osannut ajatella todella vanhenevansa, se tulee hänelle kuin äkillisenä yllätyksenä. Yhtäkkiä ei voi enää pitää kymmenen sentin korkokenkiä eikä tiettyjen kultarenkaiden pukeminen ole enää hyvä idea. Tuttavat alkavat esittää kysymyksiä voinnista uudella äänensävyllä.
Välillä Didion pelkää, ettei pääse enää liikkeelle. Hän istuu teatterissa metallituolilla ja alkaa äkisti pelätä, etteivät lihakset enää toimi, etteivät jalat kanna. Itse mietin, että oireet saattavat olla myös somaattisia, reaktio tyttären kuolemaan. Jonkinlainen ajallinen yhteys näillä asioilla vaikuttaa olevan.
Muistelemisen myötä myös ajan kuluminen on tärkeä teema. Didion käy läpi muistojaan ja miettii, mitä kaikille oikein tapahtui. Minne katosi 60-luvun aika, aikakausi? Mitä tapahtui silloin raukeana ja kauniina esiintyneelle Sophia Lorenille? Mitä tapahtui hänen ystävälleen Dianalle, joka alun perin ehdotti Didionille adoptiota ja jonka myötä hän sai tyttärensä?
Kirja on avoimuudessaan liikuttava, melkein ravisteleva. Äidin kaipaus ja tarve saada tyttärensä lähelleen ovat voimakkaasti läsnä, melkein käsin kosketeltavissa. Myös vanhuuden tuoma avuttomuus ja epävarmuus piirtyvät lukijan mieleen vahvasti, vähän kauhistuttavatkin. Käykö näin minullekin, jos elän 75-vuotiaaksi?
Ohut, mutta kokoaan suurempi kirja. En ole ennen lukenut Didionia ja tästä oli oikein hyvä aloittaa.