Ankin kirjablogi

 "Juuri ennen sateen tuloa meren kasvot kirkastuvat" Heidi Liehun runokokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen (WSOY 2009) on kaunis ja surumielinen teos. Luonto on lähellä, se kietoutuu runonpuhujan mieleen. Kaikkialla luonto on läsnä ja runonpuhuja tarkkailee sitä.  Luonnon ilmiöt saavat omanlaisiaan symbolisia merkityksiä. Varsinkin puut ja kukat ovat paljon esillä. Minkäänlaista imelyyttä tässä ei ole, kaikki on särkyvällä tavalla kaunista. Panen tähän itseäni eniten koskettaneen runon: "Ja vesi ottaa taivaan syliinsä ja heiluttaa sitä kuin                     kehdossa     kunnes se unohtaa oman vahvuutensa ja jättää maan hämärän haltuun            ja illassa harhailevien kulkukoirien          ja väriseväsiipisten       hyönteisten ja unten merieläinten haltuun    Taivas    nukkuu, se on unohtanut valon"

'Mikä voisi olla kauniimpaa kuin tämä maailma Silti se on jätettävä' Vasta lähdettyäsi              näkymättömän kauneus          kirkastui minulle -  Heidi Liehun runokoelma Luumupuu kukkii, se muistelee sinua (WSOY 2011) herätti huomion jo kauniilla nimellään, kun siitä ensi kertaa kuulin. Muistaakseni Leena Lumi on jakanut blogissaan (blogeissaan?) näitä runoja ja kun huomasin tämän uutuushyllyssä, nappasin heti mukaani.        Reilu viikko sitten lauantaina otin kokoelman ihan vain lukeakseni muutaman runon alusta. Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut syvälle ja lukenut koko teoksen. Sivujahan tässä ei ole paljon, kuten ei runokokoelmissa useinkaan, mutta olin silti varsin hämmentynyt. Yhdeltä istumalta lukeminen kyllä sinänsä on viisasta, koska runoista rakentuu kokonaisuus, melankolinen ja haikea tarina menetyksestä ja rakkaudest...