Leo Tolstoi - Anna Karenina (klassikkohaaste 2021)

 

"He was angry with everybody for their interference, just because he felt in his soul that they were right. He felt that the love that united him with Anna was not momentary infatuation, which would pass, as Society intrigues do, without leaving any trace in the lives of the one or the other except pleasant or disagreeable memories. He felt all the torment of his and her position, all the difficulties they were surrounded by in consequence of their station in life, which exposed them to the eyes of the whole world, obliged them to hide their love, to lie an deceive, an again to lie and deceive, to scheme and constantly think about other while the passion that bound them was so strong that they both forgot everything but their love."

Alkuperäisteos Anna Karenina (1875-77). Wordsworth Editions 1999. 

Kun ilmoittauduin klassikkohaasteeseen, en aluksi tiennyt, mihin klassikkoon tarttuisin. Sitten muistin, että olen jo kaksi kertaa yrittänyt lukea tämän klassikon ja aina keskeyttänyt. En tälläkään kertaa ollut varma, pääsenkö maaliin, mutta kolmas kerta toden sanoi! Tätä kirjoitettaessa on heinäkuun ensimmäinen eli pääsin maaliin vieläpä suuresti etuajassa! Minun versioni on tosiaan englanniksi, mikä aina ennen nousi onnistumisen esteeksi. Keväällä luettu Montgomeryn elämäkerta näköjään elvytti uinuvan englannin kielen taitoni ja tällä kertaa lukeminen oli varsin sujuvaa.

Anna Karenina ydinhenkilöitä on mittavasta henkilökavalkadista huolimatta ainoastaan neljä; Anna Karenina, Vronsky, Levin ja Kitty. Kirja kertoo kaikkien rakkauselämästä. Aluksi Kitty on rakastunut Vronskyyn, mutta Anna hurmaa Vronskyn tytön nenän edestä. Levin on rakastunut Kittyyn, mutta tulee ensin torjutuksi. Anna Karenina on tahollaan naimisissa Leo Kareninin kanssa. Melkoinen suhdesoppa siis!

Olin suorastaan yllättynyt, miten tunnevetoinen romaani oli. Kirjan olennaisinta antia olivat nimenomaan nämä rakkausepisodit. Henkilöiden tunteita kuvattiin laajasti ja rikkaalla sanastolla, samoin heidän kasvojenilmeitään ja asentojaan. Anna Karenina on eräänlainen psykologinen tutkielma kahdesta erilaisesta rakkaudesta, joista toisessa käy huonosti ja toisessa hyvin.

Välissä on toki muutakin toimintaa. Välillä kuvataan Levinin toimia maaseudulla, heinäntekoa ja metsästystä. Välillä ollaan kilpa-ajoissa ja ministeriössä tai herrain klubilla. Kaikki ydinhenkilöt kuuluvat ylempään luokkaan ja kirjassa viliseekin prinssejä, prinsessoja ja kreivejä. En pysynyt näistä kuvioista oikein kärryillä, mutta se ei onneksi haitannut lukukokemusta. Pääasia on muistaa noiden neljän päähenkilön nimet, sillä pääsee jo pitkälle.

Kirjassa on myös valtavasti sivuhenkilöitä, mutta heidätkin tunnistin ja muistin yllättävän hyvin lukiessani. Koska kaikki neljä henkilöä pyörivät seurapiireissä, tärkeässä asemassa olevia ihmisiä oli paljon. Joukossa oli toki myös palvelijoita ja erilaisia renkejä ja piikoja maaseudulla.

Toinen iso teema kirjassa olivat Levinin eksistentiaaliset kriisit ja pohdinnat. Hän on kirjan alussa suuri epäilijä eikä osaa uskoa Jumalaan. Kuitenkin ajatukset kuolemasta kauhistuttavat häntä ja hän käy itsensä kanssa suuria kamppailuja miettiessään elämän tarkoitusta. Tällainen filosofinen syvällisyys on hyvin tyypillistä 1800-luvun klassikoissa ja nautin siitä aina todella paljon. Minusta sellaista pohdintaa sietäisi olla enemmän nykykirjallisuudessakin. Toki kirjan sijoittuminen suunnilleen 1870-luvulle antoi hyvää aihetta tällaiselle pohdinnalle, olihan tieteessä tehty isoja keksintöjä ja tiede alkoi yhä enemmän haastaa uskonnollista maailmankuvaa.

Koska henkilöiden tunnemaailmaa kuvataan niin paljon, heihin myös kiintyy helposti. Pidin kaikista neljästä päähenkilöstä, tosin väsyin Annan sekoiluun kirjan lopussa. Romaanissa tapahtuukin kaikkien neljän kohdalla suurta kehitystä, joskaan kaikkien kohdalla ei niin hyvään suuntaan. Kirja kattaa kaksi kolme vuotta ja taustalla on ainakin Serbian sota ja paine uudistaa Venäjän maataloutta. Molempia aiheita käsitellään kirjassa kaiken muun lomassa.

Mikä sitten on lopullinen arvioni kirjasta? Ainakin se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja aika vaikuttava. Kuitenkaan en listaisi sitä lempikirjojeni joukkoon, vaikka lukeminen sujuikin varsin mutkattomasti. En oikeastaan osaa järjellä sanoa että miksi ei, mutta näin vain on. Joka tapauksessa suosittelen kyllä ehdottomasti tätä klassikkoa. Sen parissa oppii paljon vanhasta Venäjästä ja sen yläluokan edesottamuksista. Lisäksi onhan tämä melkoista romantiikan ilotulitusta!

Bill Bryson - Lyhyt historia lähes kaikesta

 "Ensinnäkin, jotta sinä voisit olla siinä, biljoonien ajelehtivien atomien on täytynyt järjestäytyä huomaavaisesti monimutkaiseksi kokonaisuudeksi muodostaakseen sinut. Kokonaisuus on niin ainutlaatuinen, ettei sitä ole kokeiltu koskaan aikaisemmin eikä toista samanlaista tule. Vielä monien vuosien ajan (toivottavasti) kaikki nuo pienet hiukkaset jatkavat taidokasta yhteispeliään, joka on välttämätön edellytys sille, että sinä pysyt koossa ja voit jatkaa verrattoman miellyttävää mutta yleisesti ottaen aliarvostettua olemassoloa."

Alkuperäisteos A Short History of Nearly Everything (2003). Suomentanut Markku Päkkilä. Kansi: Martti Ruokonen. WSOY 2005

Bill Brysonin suurteos Lyhyt historia lähes kaikesta on todella upea. Kirjan matkassa pääsemme niin avaruuteen, meren syvyyksiin kuin ihmislajin historiaankin - muun muassa. 

Kirja on todennäköisesti niin helppotajuinen kirja maailman synnystä ja sen kehitysvaiheista kuin vain on mahdollista. En ole paras henkilö arvioimaan tätä, koska en ole kovin lahjakas luonnontieteissä. Voin vain sanoa viihtyneeni ja jopa ymmärtäneeni paljon siitä, mitä kirjailija on kirjoittanut, ja se on aihe huomioon ottaen paljon se.

Bryson on nähnyt valtavan vaivan haastattelemalla lukuisia omien tieteenalojensa asiantuntijoita ja kahlatessaan historiaa. Tiukkaa asiaa sävyttää pieni huumorinpilkahdus siellä täällä, yleensä eksentrisiä tieteilijöitä kuvatessa. Eräskin merkittävä ajattelija saattoi rentoutua nojaamalla päätään nojatuolin selkänojaan seistessään ja valua siitä sitten mitä merkillisimpään asentoon! Erityisesti englantilaisiin tutkijoihin sisältyi näitä erikoisia tyyppejä.

Eräs kiusaannuttava huomioni oli siinä, miten paljon ihmiset vastustavat kaikkea uutta, jopa tieteilijät. Monen moni nykyään validina pidetty teoria sai odottaa todella kauan hyväksymistään. Näihin lukeutuivat muun muassa Darwinin teoria, ajatus historiallisista jääkausista ja mannerlaattojen liikehdintä. Tuntui turhauttavalta lukea myös siitä, miten usein tietynlaisella sattumalla on ollut sormensa pelissä. Eräs tärkeimmistä sattumista on se, että luonnontieteestä kiinnostunut on syntynyt riittävän varakkaaseen perheeseen saadakseen tarvittavaa koulutusta ja rahoitusta hankkeilleen. Valitettavasti tämä on todellisuutta nytkin lähes kaikkialla. Miten monta potentiaalista Nobel-voittajaa olemmekaan menettäneet köyhyydelle?

Toinen huomio tai oikeastaan henkilökohtainen hämmästykseni aihe oli se, miten paljon on vielä tietämättä. Mieleen jäi muun muassa se, ettei suihkuvirtauksia ymmärretä. Lisäksi mannerlaattojen liikkeeseen liittyvissä seikoissa on vielä paljon selvittämistä, maan ytimestä on lähinnä valistuneita arvauksia ja meret ovat pitkälti kartoittamatonta aluetta. Ihmisillä on usein taipumus ajatella, että tämänhetkinen maailma on jotenkin "valmis", mutta niin ei tule olemaan vielä pitkään aikaan.

Valitettavasti vain resurssit ovat rajalliset eikä rahoitusta tutkimukseen saa noin vain. Henkilökohtaisesti ihmettelen sitä, miten paljon avaruustutkimukseen syydetään rahaa siihen nähden, miten paljon meillä on aukkoja tiedoissa ihan tämän Maapallomme asioissa. Mutta kuten tästä kirjastakin voi huomata, ihmiset ovat ailahtelevaisia ja outoja tyyppejä kaikkinensa.

Suosittelen tätä teosta aivan ehdottomasti, jos on vähänkään kiinnostusta. Itse asiassa ennen kirjaan tarttumista en ollut kovin kiinnostunut aiheista, mutta huomasin kiinnostuvani niistä kun aloin lukea! Kirjallisuudella on huima vaikutus.

Katja Kaukonen - Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

 

"Olivatko he yhdessä Kaitselmuksen kaikkinäkevä silmä? Jumaluuttako ihmisen kohtalosta päättäminen olisi vaatinut? Jumaluutta vai julmuutta? Miehiä nämä päättäjät kuitenkin olivat, miehiä, jotka osasivat varoa liukkaita rantakallioita ja tunnistivat sairauden, synnin ja rikoksen, vaaran, joka naisissa saattoi lymytä. He löivät viisaat kallonsa yhteen, eikä säröjä syntynyt, koska he olivat lujaa tekoa eli saaneet elää vakaissa, enimmäkseen kannustavissa ja järkeä pönkittävissä oloissa, toisin kuin nuo naiset, hauraat eli haurastetut astiat, vuotavat seulat, kumisevat vasket, helisevät symbaalit, laita- ja yöpuolet, nousu- ja laskuvedet."

WSOY 2020

Katja Kaukosen romaani kertoo pienelle saarelle lähetettävästä naisjoukosta, joiden mukana tulee emäntä, ylihoitajatar ja muuta henkilökuntaa. Sairaiksi leimatut naiset ovat aluksi shokissa virikkeettömällä saarella, mutta alkavat vähitellen kotiutua. Kun vielä pappi Joel saapuu saarelle, alkaa kaikki asettua uomiinsa. Mutta saaren hiljaisuudessa kasvaa kaikenlaista, ihmeitä ja muutakin.

Olisin halunnut pitää tästä kirjasta pidikkeettömästi, mutta jokin harasi vastaan. Olen lukenut Kaukosen esikoisteoksen Odelma, jota rakastin ja novellikokoelman Vihkivedet, josta myös pidin. Lieneekö helteillä ollut osansa pelissä, kun kirjailijan maalaileva ja lyyrinen kieli tuntui välillä menevän yli käsityskykyni.

Kuitenkin kun luin sitkeästi, aloin päästä vähän sisällekin tarinaan. Hiljalleen takakannessakin mainittu maaginen realismi alkoi avautua ja vallata mielen. Tällä kaikella lyyrisyydellä oli kuitenkin se kääntöpuoli, että henkilöihin oli vaikea kiintyä, he jäivät vähän etäisiksi. 

Näkökulmaa kierrätetään monessa henkilössä, ylihoitaja Linneassa, muutamassa naisessa, emännässä ja papissa. Mitään sekaannusta tästä ei tullut, mistä plussaa. Kaikkien ajatus oli unenomaista, jonnekin kaukaisuuteen katoavaa, mistä tietty etäisyys varmaan syntyi. Välillä ei oikein tiennyt, mitä todella tapahtui, kun kummalliset tapahtumat ottivat vallan.

Tämä jäi nyt sellaiseksi kolmen tähden kirjaksi. Aion kuitenkin lukea myös tulevat ja väliin jääneet kirjailijan teokset.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi ja Suketus.

Tara Koivukoski - Rikottu enkeli - Nainen bikereiden maailmassa

 

"Kirja kertoo Kuulista, joista osa eksyi. Suojelusenkeleistä, jotka siipien sijaan kantavat kuluneita nahkaliivejä. Veljien vahvasta siteestä. Vanhan liiton kirjoittamattomista pykälistä. Toivon tekstin luovan väkivallan uhreille uskoa siitä, että pelon ei tarvitse olla ikuista."

Tammi 2020.

Tara Koivukosken Rikottu enkeli on rankka selviytymistarina väkivallasta ja pelosta. Taran elämässä moni asia on pielessä alusta asti: kotona vallitsee vanhoillisen uskonnollinen, kireä ilmapiiri, isä lyö äidin katsoessa vierestä ja sisko terrorisoi elämää minkä ehtii. Päälle tulee vielä koulukiusaaminen, joka murentaa itsetuntoa lisää. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkusoittoa Taran tuleville koettelemuksille, joihin kuuluu väkivaltaisia miehiä ja seksuaaliväkivaltaa.

Tämän kirjan lukeminen oli kivulias matka. Ei siksi, että se olisi huonosti kirjoitettu. Päinvastoin, teksti soljuu eteenpäin pakottomasti ja kirja on selkeän kronologisesti rytmitetty. Taran elämässä on kuitenkin niin paljon koettelemuksia, että lukijallekin tulee paha olla. Koin kuitenkin kirjan lukemisen tärkeäksi, sillä mielestäni Tara ansaitsee tarinansa lukemisen. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten joku on kynäillyt.

Kirjassa on myös aimo annos yhteiskuntakritiikkiä, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Miten voi olla mahdollista, että Suomen kaltaisessa valtiossa suojaton ihminen ei saa apua? Niin Taralle kuitenkin käy, kerta toisensa jälkeen. Lapset on annettava epävakaalle ja känniselle isälleen, toiselle paikkakunnalle ei saa muuttaa ilman miehen suostumusta. Raiskauksesta ei tule tekijälle tuomiota, edes oikeusjuttua ei nosteta. Sosiaalipuoli ei nosta sormeaankaan, kun väsynyt ja rikottu äiti koettaa saada apua. Luotto poliisiin on mennyt jo nuorena.

Pelkästään tämän yhteiskunnallisen annin vuoksi kirja on ehdottoman suositeltava. Se on myös vahva selviytymistarina. Apu ei kuitenkaan tule perinteiseltä taholta, vaan virallisen yhteiskunnan vierastamalta biker-alakulttuurilta. Sielläkin tulee isoja vastoinkäymisiä, mutta loppujen lopuksi kaljut nahkaliiviset miehet ovat Taran tukena, kun hän nousee väkivaltaisen parisuhteen jälkeen jaloilleen ja kouluttautuu eteenpäin.

Harvoin alakulttuurin parissa viihtyvältä tulee kirjaa, joten siksikin tätä oli mielenkiintoista lukea. Tara on alusta asti kokenut olonsa ulkopuoliseksi, mutta bikereiden seurassa hän saa olla mitä on. Sairaanhoitajaopinnoissaan Tara kohtaa ns. taviksia ja kokee heidän maailmansa hyvin kaukaiseksi. Hän mainitseekin, että on oppinut alusta asti varomaan puku päällä olevien taholta tulevaa väkivaltaa ja maireita sanoja. Se mikä pelottaa useimpia, on hänelle turvallista. Mielenkiintoinen paradoksi!

Suosittelen tätä teosta ehdottomasti. Siitä on moneksi: se on väkivallan, selviytymisen ja vinksallaan olevan yhteiskunnan kuvaus. Kirjoittajan oma ääni on vahva ja kantava.

Ilona Tuominen - Ja jollen sinua saa

 

"Riian oli vaikea pysyä ajan tasalla kuoleman läheisyydessä: äidin, isoäidin, Ellin, Julian. Päivät olivat olleet kuvaamattoman pitkiä, pidempiä kuin 24 tuntia, vuosia ja kuukausia, jotakin laskematonta ja rajatonta. Kun hän astui ulos, taivas oli jo tummumassa. Vain siellä, missä aurinko vielä ylsi taivaaseen, oli häivähdys violettia."

Taitto: Jukka Iivarinen/Vitale. Bazar 2021.

Ilona Tuomisen esikoisdekkari on kuvaus pimeästä intohimosta, syvälle painuneesta syyllisyydestä ja kuolleista naisista. Kolmekymppisen Riian elämä muuttuu kerta heitolla, kun hän löytää puistosta irtopään. Hän joutuu tutkinnan polttopisteeseen eikä mikään ole niin kuin ennen.

Todella vahva esikoisteos! Luin tämän kirjan alle vuorokaudessa, mikä varmasti kertoo riittävästi kirjan koukuttavuudesta ja sujuvuudesta. Tuominen on välttänyt hyvin dekkarien perinteisen ongelman eli henkilöiden ohuuden. Sekä pää- että sivuhenkilöitä on selvästi kypsytelty riittävästi, niin ettei kukaan tunnu paperinukelta.

Ihan täysin uskottava teos ei mielestäni ollut, niin synkkiä kuin joidenkin ihmisten intohimot sitten ovatkin. Se ei kuitenkaan kummemmin häiritse minua. Halusin lukea jotain sujuvaa ja kiinnostavaa ja sitä sain. 

Kirja on myös rakennettu todella taiten, niin etten ainakaan minä osannut arvata syyllistä ollenkaan. Tosin harvoin tajuankaan, olen aika helposti johdateltava lukija. Joka tapauksessa hyvin kirjoitettu teos!

Suosittelen tummasävyisten dekkarien ystäville. Ihan heikkohermoisille tämä ei ole, koska murhat ovat paloittelumurhia.

Kirja on luettu myös blogissa Kirjojen kuisketta.

Loppukesän kirjapino

 

Vielä on kesää jäljellä!

Tänä kesänä on tullut luettua kaikenlaista. Vielä on kuitenkin kirjoja pinossa odottamassa.

Kuvasta puuttuu Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja, jonka lainasin isälleni. Hän kehui kirjaa kovasti, joten odotan sen lukemista!

Nyt olen jumittanut Kaukosen kirjassa Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Kirja on hyvä, mutta hyvin lyyrisesti kirjoitettu, joten sen lukemisessa kestää. Lisäksi Lyhyt historia lähes kaikesta on niin tietopitoinen, ettei sekään ole helppo pala. Nyt iltamassa aloitin myös dekkaria Ja jollen sinua saa, toiveissa että se etenisi vähän nopeammin. Bloggaamisintoa olisi vaikka kuinka!

Huomasin juuri, että olen lukenut Bröntën Professorin jo kymmenen vuotta sitten. Ei mitään muistikuvaa... Eipä siis haittaa uusintaluku mitään.

Mitä teillä on kesäpinossa?

Louisa M. Alcott - Pikku naisia (Naistenviikko & kolme kirjaa -haaste)

 

"Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainotakaan sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan."

Alkuperäisteos Little Women (1868-69). Suomentanut Tyyni Haapanen. WSOY 1969.

Päätin aiemmin tänä vuonna osallistua #kolmekirjaahaasteeseen ja nyt olen lukenut ensimmäisen haastekirjani. Ajatuksena on siis lukea uudestaan jo ennen luettuja kirjoja. Samalla osallistun tämän vuoden naistenviikkohaasteeseen.

Olen saanut tämän äitini vanhan kappaleen 11-vuotiaana ja se on suuri aarre. Sisällöltäänkin kirja on ihastuttava: se on tulvillaan menneen maailman suloa ja viehättävää viattomuutta.

Tarina alkaa, kun joulu lähestyy ja sisällissodan pauhut ovat vieneet perheen isän sotilaspapiksi rintamalle. Lahjojen sijaan lapset saavat omat kappaleensa Kristityn vaellusta, jonka on määränä toimia heille eräänlaisena henkisenä oppaana elämässä. Niinpä perheen tytöt Meg, Jo, Beth ja Amy alkavat ponnistella. Jokaisella on omat velvollisuutensa ikänsä ja taitonsa mukaan. Luvassa on myös hauskuutta, sillä he tutustuvat naapurin veitikkamaiseen poikaan Laurieen ja tämän isoisään.

Olipa ihastuttavan raikasta lukea pitkästä aikaa tällainen tarina! Kuten esittelystä huomaa, kirja on hyvin uskonnollinen. Usko korkeampaan johdattaa Marchin perhettä eteenpäin pienissä ja suurissa murheissa. Juuri uskonnollisuus teki kirjasta jotenkin raikkaan, koska uskontoa käsitellään nykykirjallisuudessa perin harvoin ja yleensä aina kielteisessä valossa. Marchin perheelle Jumala ei ole synkkä tuomari vaan Paimen, joka auttaa.

Romaani on myös aikaansa nähden yllättävän nykyaikainen joissain seikoissa. Esimerkiksi perheen äiti toivoo lastensa tulevan mieluummin onnellisiksi vanhoiksipiioiksi kuin onnettomiksi vaimoiksi! Hyvinkin moderni ajatus 1800-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin. 

Kirjan hahmot on myös luotu taiten. Meg ja Amy ovat turhamaisuuteen taipuvaisia, Jo taas on poikamainen ja Beth tuskallisen ujo. Pidin valtavasti heistä kaikista. Se toki surettaa edelleen kaikkien vuosien jälkeen, että poikamaisen Jon on mukauduttava hienoksi neidiksi sopiakseen tuon ajan raameihin. Muistan miten kiukkuiseksi tulin siitä lapsena! 

Edelleen paikkaansa pitävä klassikko eikä suinkaan sieltä vaikeasta päästä. Suosittelen mieluusti myös monia jatko-osia, joita tällä kirjalla on.

Anna Taipale - Sydänjuttu

 

"Tärkein asia on tämä: riippumatta mitä olet kokenut tai missä nyt olet, saat kokea levollisuutta ja ottaa vastaan elämän hyvää. Olet aina hyvän arvoinen. Jokainen meistä on."

Hidasta elämää. Valokuvat: Paula Ojansuu. Maalaukset: Manuela Bosco. Graafinen suunnittelu: Satu Kontiainen. Otava 2017.

Sydänjuttu kertoo itsen ja oman elämän hyväksymisestä tässä ja nyt, ilman kaiken ansaitsemista. Kirja haastaa ottamaan vastuun omista tunteista ja elämästä.

Voi hitsi, olisin halunnut pitää tästä enemmän! Jokin tässä ei vain nyt napannut. Ehkä olen jo lukenut aiheesta niin paljon, että kirjassa ei lopulta ollut minulle mitään kovin uutta ja mullistavaa. Vähän tuntui siltä, että kirjan sanoman olisi yli parinsadan sivun sijasta saanut yhdelle A4:lle... 

Kirjan lähtökohtahan on tosi hyvä: anna arvo itsellesi, anna arvo toisellekin. Monella on pulmia asian kanssa, myös minulla. Silti kirjan toteutus tuntui jotenkin toisteiselta ja höttöiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että olen tottunut lukemaan tieteellisempiä katsauksia aiheeseen, jolloin tämä valmentajan kirja jäi yksinkertaisesti kakkoseksi siinä seurassa. Sääli.

Uskon kuitenkin, että moni muu voi saada tästä ihan eri tavalla irti. Eri ihmisille toimivat erilaiset kirjat.

Kirsti Kuosmanen - Hehkuvan naisen salaisuuksia

 

"Tämä on kutsu tutkimusmatkalle kohti omaa itseäsi: vahvaa, herkkää, villiä, rohkeaa ja hehkuvaa naista. Tämä on matka omaan nautintoosi. Siihen, miten nautit omasta kehostasi ja seksuaalisuudestasi."

Hidasta Elämää. Kuvitus: Satu Kontinen iStockphoton kuvista. Graafinen suunnittelu ja taitto: Satu Kontinen. Otava 2020.

Vauhdikkaan värikäs kirja on kannen herättämiä mahdollisia ennakkoluuloja syvempi tapaus. Kirsti Kuosmanen on psykoterapeutti (ET), näyttelijä, valmentaja ja luennoitsija. Tässä hehkuvassa kirjassaan hän opastaa naisia löytämään oman voimansa. 

Voi kuulostaa perus self helpiltä, mutta itse koin saavani tästä paljonkin irti. Kuten moni muukin nainen, myös minä olen kamppaillut monien haasteiden kanssa eikä itseen kohdistuva rakkaus todellakaan tule luonnostaan. Saati sitten seksuaalisuuden eri ilmentymät, joita en tässä nyt julkisesti sen tarkemmin analysoi. Kuosmanen kirjoittaa pirskahtelevasti ja lempeästi, hänen matkassaan oli mieluisaa kulkea.

Kirjassa on paljon harjoitteita, jotka koin hyvin hyödyllisiksi. Osan tekeminen nolostutti, mutta oli kannattavaa. Koin aika isojakin oivalluksia itsestäni tehdessäni niitä.

Tämä kirja oli sopiva jatke eiliselle Kotona kehossa -kirjalle ja siinä kirjassa itse asiassa viitattiin tähän teokseen. On hauskaa, miten joskus kirjat muodostavat luontevan jatkumon keskenään. Seksuaalisuus on tietenkin voimakkaan kehollinen asia, joten ei ole ihmekään, että kirjojen teemat osin limittyivät.

Kuitenkin Kuosmasen kirja tuntui täyteläisemmältä, todennäköisesti noiden useampien harjoitteiden takia. Niitä tekemällä pääsi aiheeseen paljon syvemmälle. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta tämän kirjan jälkeen ajattelen itsestäni ja kehostani nyt eri tavalla. Kirjallisuudella on mahtava voima!

Siitä vielä erityisplussaa, että Kuosmanen huomioi tekstissään myös eri sukupuolet, ei pelkästään yksiviivaisesti miehiä ja naisia, vaikka kirja selkeästi naisille suunnattu onkin. Ehkäpä myös itsensä enemmän feminiiniseksi kokevat miehetkin saisivat tästä jotain irti, mene ja tiedä.

Jos seksuaalisuuden tutkiminen kiinnostaa, suosittelen kovasti. Jos taas ärsyyntyy kaikesta voimaannuttavasti, tämä kirja ei välttämättä ole sopiva sellaiselle ihmiselle. 

Susanna Jussila ja Emmi Ohraniemi - Kotona kehossa - Matka kehon ja sielun sopukoihin

 

"Aina meillä ei ole kykyä, halu, ymmärrystä tai voimavaroja kuunnella omaa kehoamme ja sen viestejä. Tämän seurauksena keho alkaa tavalla tai toisella oireilla esimerkiksi uupumuksena tai kipuna. Voimme myös pyrkiä hallitsemaan ylivoimaiselta tuntuvia tunteita kontrolloimalla kehoamme ja sen luonnollisia toimintoja."

Hidasta elämää. Valokuvat: Aura Nukari. Maalaukset: Emmi Ohraniemi. Graafinen suunnittelu ja taitto: Satu Kontinen. Otava 2021

Kotona kehossa on kaunis niin ulkoisesti kuin sisällöllisestikin. Kaunis taitto houkutteli heti kirjakaupassa tarttumaan kirjaan. 

Kirjoittajat ovat panneet teokseen koko elämänsä. Samalla kun kirja on matka omaan itseen, se on myös matka Jussilan ja Ohraniemen tarinoihin. Toinen heistä on kärsinyt syömishäiriöstä, toinen taas on rääkännyt itseään kovalla treenillä. Lopulta keho on pysäyttänyt tilanteen, kun kaikki on mennyt yli. Siitä alkanut havahtuminen on johdattanut kirjoittajat matkalle omaan kehoon ja sen viesteihin.

Onneksi nykyään alkaa tulla tällaisia kirjoja! Niin pitkään länsimaissa on eletty pelkän pään varassa, että on jo aikakin. Sain itse tästä tosi paljon irti ja tein kaikki kirjan harjoitukset. Niitä olisi tosin voinut olla enemmänkin minun makuuni.

Kirja herättää paljon ajatuksia, joita en tohdi julkisessa blogissa oikein avatakaan. Sanon vain, että itselläni on ollut paljon vaikeuksia oman kehon kanssa, niin kuin monilla naisilla on. Kirja antoi kipinän suhtautua asioihin toisella tavalla, ja se on kirjoittajilta jo iso saavutus!

Kirjassa puhutaan lyhyesti ravitsemuksesta, liikunnasta ja unesta mutta ihanan sallivalla ja lempeällä otteella. Ei ruokalistoja, ei treenivinkkejä, vaan ajatuksia siitä, millainen olisi lukijalle milläkin hetkellä parasta. Välillä on hyvä hikoilla, välillä levätä. Näitäkin yksinkertaisia asioita saa aika paljon vatkata, ennen kuin ne asettuvat uomiinsa. Lisäksi kirjassa puhutaan omaan kehoon luottamisesta, kiitollisuudesta ja traumoista.

Suosittelen tätä ehdottomasti! Todella hieno kirja, jolla on varmasti paljon annettavaa lähes kelle vain. 

Petri Silas - Alexi Laiho - Kitara, kaaos & kontrolli

 

"Onneksi Jaskaa, Henkkaa, Jannea ja minua yhdistää kova työmoraali. Meistä neljästä kukaan ei ole koskaan pelännyt rankkaakaan duunia. Niin ikään tykkäämme kukin siitä, että voi tehdä kivoja asioita ilman älytöntä pennin venytystä. Joillekin muille riittää vähemmän ja se on tietenkin fine. Mutta me olemme tässäkin asiassa hyvin samanlaisia persoonia. Ja hyvä niin. Sillä jos bändissä ei olla tietyistä perustavaa laatua olevista asioista samalla aaltopituudella, bändi voi olla pian entinen."

Johnny Kniga 2021 (ensimmäinen painos 2019)

Petri Silaksen elämäkerta Alexi Laihosta on pala suomalaista metallimusiikin historiaa. Laiho oli jo eläessään jonkinlainen legenda eikä syyttä. Monenlaisia palkintoja ja nimikkeitä voittanut kitaristi tuli tunnetuksi ympäri maailmaa.

Kirja on Laihon minämuodossa kertomaa tarinaa. Valinnassa on puolensa ja puolensa. Toisaalta oli nostalgista heittäytyä tähän tajunnan virtaan, niin tuttu puheenparsi oli. Toisaalta se teki tekstistä paikoitellen sekavan, kun kitaristi yltyi muistelemaan milloin mitäkin. Jonkinlaista stilisointia olisi voitu harjoittaa tekstin sujuvoittamiseksi.

Olen kuullut elämäkertaa pidetyn aika köykäisenä, mutta ei se sellaiselta minulle näyttäytynyt. Pitkähän tämä kirja ei kieltämättä ole, ja toisenlaisella otteella tarinaa olisi varmaan saatu lisääkin. Toisaalta alkupuolen asioista on kulunut jo niin pitkä aika, että kuka niitä enää tarkasti muistaa? Hämmästyttävällä tarkkuudella Laiho kuitenkin kertoo asioistaan. 

Laihon pääbändi Children of Bodom on tietenkin etusijalla, mutta käsitellyiksi tulevat myös erinäiset sivubändit ja yksityiselämäkin. Mitään rajuja paljastuksia ei kuitenkaan ole luvassa, vaan tärkeimmät naissuhteet käydään läpi lyhyesti ja kunnioittavasti. 

Huomio kiinnittyy väistämättä Laihon kosteaan elämään, joka päättyi tänä vuonna ennenaikaisesti. Laiho mainitsee addiktion olevan heikkous, eikä hän tunnu uskovan vieroituksiin. Nykyisen käsityksen mukaan addiktiot ovat kuitenkin sairauksia, joihin voi saada hoitoa. On todella surullista, että viina murensi lahjakkaan miehen terveyden ja niin aikaisin. Omalla tavallaan Laiho oli ehkä viimeinen perinteinen rokkitähti kaikkine mausteineen, nyt kun rock'n'rollistakin on tullu tiukka ammatti, jonka harjoittajat vaalivat hyviä elämäntapoja. 

Kirjan loppupuoli tuntui varsin surulliselta, kun Laiho suunnitteli jo eläkepäiviään Australiassa löydettyään sieltä omijen sanojensa mukaan elämänsä naisen. Niitä päiviä ei koskaan tullut, mutta onneksi musiikki jää elämään. Pitkästä aikaa tekeekin mieli kuunnella Bodomia ja Sinergya. 

Terhi Rannela - Kirjeiden lumo

 

"Kirje ja päiväkirja ovat sisaruksia keskenään, sydänystäviä ainakin, siksi niistä on luontevaa kirjoittaa samassa teoksessa. Vaikka kirjeellä on yleensä konkreettinen vastaanottaja, molempia tekstilajeja pidetään itsekommunikaationa. Vähän proosallinen sana, minäviestintää, vuoropuhelua minulta minulle."

Karisto/Otava 2021.

Terhi Rannelan kanta myöten ihastuttava teos Kirjeiden lumo pureutuu niin kirjeisiin kuin päiväkirjaankin. On virkistävää, että somen läpimurtoaikakaudella joku haluaa kirjoittaa käsinkirjoittamisesta. Koin kirjan hyvin inspiroivana.

Rannela tuo paljon omaa elämäänsä kirjassa esille ja pidin siitä. Hän jopa paljastaa muutamia kohtia teiniajan päiväkirjastaan. Tuntuu kuin olisin lukiessani jutustellut kirjailijan kanssa. Kirjailija tuo esille kuuluisia kirjoittajia, muun muassa Ciceron ja Tolstoin vaimon, joka piti päiväkirjaa koko avioliittonsa ajan ja sen jälkeenkin, kymmeniä vuosia. 

Kirjailija muistuttaa käsinkirjoittamisen hyvästä vaikutuksesta muun muassa muistiin ja pohtii, miten romaanin kirjoittaminen muuttuu, kun sen ensiversiota tekeekin käsin eikä koneella. Hyvin mielenkiintoinen pointti! 

Tekisipä nyt mieleni kirjoittaa kirje, mutta en tiedä kenelle. Lapsena kirjoitin useammallekin henkilölle, vaikka jo silloin sähköposti oli lyönyt läpi. Oli suuri ilo saada kirje! Nykyään kirje tulee lähinnä Kelalta... Päiväkirjaa olen tänä vuonna taas kirjoittanut monien vuosien jälkeen, ja se ilahduttaa itseäni. 

Suosittelen nostalgian nälkäisille ja kirjoittamisesta kiinnostuneille.

Kate Quinn - Koodinimi Alice

 

"En ollut varma, mikä tarkalleen ottaen oli meidät kolme saanut liittymään yhteen tai miksi oli käynyt niin, että me kaikki jahtasimme tavalla tai toisella samaa asiaa: menneissä sodissa menetettyjen naisten jälkeensä jättämään perintöä. Minulla ei ollut enää päämäärää tai loppupistettä tämän tien päässä, mutta me kaikki olimme menossa jonnekin, enkä ollut valmis luopumaan matkasta."

Alkuperäisteos The Alice Network (2017). Suomentanut Päivi Paju. Harper Collins 2018

Koodinimi Alice johdattaa lukijansa huimalle matkalle toisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Vuonna 1947 nuori Charlie on raskaana ja naimaton, mikä on suuri häpeä. Hän on matkannut äitinsä kanssa Amerikasta Eurooppaan saamaan abortin. Mutta Charliella on oma suunnitelmansa: hän haluaa tietää, mitä hänen serkulleen Roselle tapahtui sodassa. Hänellä on lapulla vain nimi, Eve Gardiner. Charliella ei ole aavistustakaan, millaiseen seikkailuun hän ajautuu koputtaessaan entisen vakoojan ovelle.

Olipa tämä huima lukukokemus! Alku vähän tökki hitaudessaan ja valtavasti paahtava helle teki keskittymisen vaikeaksi. Kun sitten sitkeästi jatkoin, imeydyin tapahtumien pyörteisiin täysin. 

Quinn on tehnyt huolellista taustatyötä historian osalta. Kirjassa mainittu vakoojaverkosto todella oli olemassa ja samoin sen johtaja Lili, tosin eri nimellä. Tämä unohdiksiin painunut nainen teki todella suuren työn Britannian hyväksi ensimmäisessä maailmansodassa. Miten upeaa, että tämä kirja tekee hänelle oikeutta ja on niin suosittukin! 

Kirjassa yksi teema on myös naisten asema tuohon aikaan. Naisvakoojat olivat uutta ja toimivat tietysti sukupuoliroolien vastaisesti, mitä pidettiin sotien jälkeen kiusallisena. Charlien ja Even kautta saamme katsauksen sotavuosien ja sen jälkeisenkin ajan kuristaviin normeihin, jotka eivät antaneet naisille tilaa olla oma itsensä. Kirja on kuitenkin täynnä naisten urheutta ja sankaruutta, mistä oli ihanaa lukea.

Kirjailija on tehnyt todella hyvää työtä myös henkilöhahmojen suhteen. He kaikki ovat eläviä ja hengittäviä olentoja hyvine ja pahoine puolineen. Kaikissa on elämän tuomaa rosoa, mikä teki lukemisen hyvin kiinnostavaksi.

Kaikkinensa todella onnistunut kirja! Suosittelen lämpimästi, erityisesti historian ystäville.

Kirja on luettu myös blogissa Kirjoihin kadonnut.

Ann-Christin Antell - Puuvillatehtaan varjossa (Puuvillatehdas 1)

 "Jenny katseli haaveillen talvista maisemaa ja hymyili itsekseen. Samassa hänen hymynsä hyytyi. Oli aivan turha elätellä mitään toiveita. He kuuluivat täysin eri maailmoihin. Amanda Levy saisi Fredrikistä hyvän aviomiehen."

Gummerus 2021.

Ann-Christin Antellin esikoisromaani Puuvillatehtaan varjossa kertoo nuoresta papinleskestä Jenny Malmströmistä. Jenny elää pappilassa isänsä ja heidän palvelijansa kanssa ja kulkee rouvainyhdistyksessä. Jenny on todella oikeudenmukainen ihminen eikä voi sietää köyhien ja naisten sortoa. Päättäväisesti hän aikoo tehdä oman osansa paremman maailman puolesta.

Toiselta puolen romaani kertoo rakkauskiemuroista. Jenny on vielä nuori ja häntä tavoittelee yksi jos toinenkin poikamies. Jennyn pää on välillä sekaisin huomiosta ja omista tunteistaan. Kuitenkin itsellisyys on hänelle tärkeää ja vain leskinaisille suotu etuoikeus. Miten yhdistää haave itsenäisyydestä ja rakkaudesta?

Osa kirjan hahmoista perustuu todellisiin henkilöihin. Antell on tehnyt kattavan tutkimustyön romaaninsa taustoiksi ja lähteet on mainittu kirjan lopussa. Hyvin kunnioitettavaa! Tästä romaanista tuli mieleen aiheiden myötä Enni Mustosen historialliset romaanit, joista myös kovasti pidän. Antellilla on kuitenkin oma äänensä kirjailijana.

Pidin erityisesti kirjan taustasta: seurapiireistä, aikalaiskuvasta, tavoista ja kielestä. Miinusta kuitenkin tulee siitä, että rakkauskuviot olivat aika harlekiinimaisia ja eivät siten täysin istuneet tällaiseen kirjallisuuteen. Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on vasta ensimmäinen romaani. Ehkäpä rakkaudesta kirjoittaminen kehittyy tulevissa osissa.

Toinen hieman epäuskottava asia on Jennyn adoptoimien lasten käytös. Lapset eivät tee mitään pahaa ja sopeutuvat miltei hetkessä heille täysin uppo-outoon ympäristöön. Jonkinlaisia vastoinkäymisiä olisi ollut hyvä kirjoittaa lapsiin liittyen, sillä todellisessa elämässä asiat harvoin menevät näin kitkattomasti.

Suosittelen historiallisen kirjallisuuden ystäville. Minulle tämä oli vähän sellainen välipalakirja, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi kevyt turhake.

Kirja on ollut paljon esillä blogeissa, tähän nostan Amman kirjablogin arvion.

Antti Tuomainen - Palm Beach Finland

 "Olivia ajatteli, että mikäli mies todella toimittaisi hänelle putkiremonttiin tarvittavat kymmenentuhatta euroa, hän selvittäisi asian. Olivia sel-vit-u-täi-si asian. Vaihtoehtoja ei ollut. Ja siihen oli toinenkin syy. Hän oli illalla lopullisesti alkanut ymmärtää, ja ennen kaikkea sisäistää, että poliisit pitivät häntä ainakin jossain määrin epäilyttävänä, ehkä jopa syyllisenä."

Antti Tuomaisen dekkari Palm Beach Finland on mielenkiintoinen tapaus. Se alkaa aika perinteisen dekkarin tyyliin, tosin lukija saa tietää jo heti alussa syyllisen. Kuitenkin mukana on niin hurttia, erikoista huumoria, että teos poikkeaa todella paljon dekkarien valtavirrasta.

Kaikki alkaa, kun Olivia Kurjen perintötalossa tapahtuu veriteko. Poliisi alkaa tietenkin selvittää asiaa ja Oliviaa(kin) epäillään. Palm Beach Finland on kuvitteellinen lomakeskus pääkaupunkiseudulla. Yritystä johtaa runsaasti hikoileva Jorma Leivo, joka vihaa hellettä. Hän on varma, että Suomen normaali kesäilmasto on ihanteellinen rantakeskukselle. Pitäisi vain saada Olivia myymään tonttinsa...

Olivia taas tahollaan tarvitsee kipeästi rahaa isoon remonttiin. Pian kuvioissa on peitepoliisi Nyman, jolla alkaa olla vaikeuksia erottaa työasiat ja omat tunteensa toisistaan. Kun kuvioihin vielä astuu itserakas bemarimies, joka lupaa rikoksen selvittäjälle 10 000 euroa, on soppa valmis. 

Olen kärsinyt näin helteillä isosta lukujumista, mutta tämä kirja eteni tosi sujuvasti, mistä pisteet! Lisäksi tämä oli niin erikoinen tapaus, että viihdyin todella. Tuomaisen huumori ei ole mitenkään päällekäyvää eikä kuoliaaksi naurattavaa, vaan enemmän rivien välissä. Kaikessa on lopulta oma koominen sävynsä.

Henkilötkin olivat melko hyvin rakennettuja. Tarinaa kerrotaan onnistuneesti kaikkien keskeisten henkilöiden näkökulmasta. Mielenkiintoisinta oli lukea peitepoliisin pohdintoja työnsä luonteesa ja muustakin. 

Suosittelen! Tässä on jotakin sellaista, mitä ei joka päivä saa lukea.

Kirja on luettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Matti Rönkä - Hyvä veli, paha veli (Viktor Kärppä 2)

 "Filosofia sikseen. Pietarista tuli selvät ohjeet eliminoida Lintumies. Pienenä, korostan pienen pienenä suosituksena sanottiin: älä tapa Viktoria. No, sitä yritän välttää. Enkä mielelläni ammu poliiseja, siitä tulisi turhan suuri hälinä. Tässä maassa. Mutta ymmärrät, meillä on ylivoima. Joko annant sen pikkunilkun meille suosiolla tai me panemme tämän hallin matalaksi."

Gummerus 2003.

Matti Röngän dekkari Hyvä veli, paha veli on Viktor Kärppä -sarjan toinen osa. Viktor on mukana jos jonkinlaisessa biseneksessä, joista kaikki eivät kestä päivänvaloa. Pian Helsingissä alkaa laota inkeriläistaustaisia huumeidenkäyttäjiä uuteen tavaraan ja Viktor kiskaistaan tapahtumien pyörteisiin. Taustalla kaihertaa ikävä Amerikassa opiskelevaa Marjaa kohtaan.

Sanoisin, että tämä kirja on oikein mainio perusdekkari. Toimintaa riittää ja plussaa on se, ettei kaavamaisesti tapahdu murhaa, jota poliisi alkaa tutkia. Kirjan erityisenä ansiona ovat kirjan avainhenkilöt Viktor Kärppä ja poliisi Korhonen. Toinen on rikollinen ja toinen poliisi, mutta sitä ei ole helppo erottaa käytännössä. Korhonen on sotkeutunut jos mihinkin ja Kärpällä on rikollistaustastaan huolimatta sydän paikallaan. Vaikka Viktor osaa suoran toiminnan, hänellä on selkeä moraalinen kompassi, joka ohjaa hänen toimintaansa. 

Kerronta on aika suoraviivaista ja tunteilematonta, mutta silti kiinnyin Viktoriin ja toivoin hänelle parasta. Korhosen sekoilu jäi vähän arvoitukseksi, mutta ehkä sitä avataan myöhemmissä osissa. Sivuhenkilöt ovat selvästi sivuhenkilöitä, heidän hengenelämäänsä ei sen kummemmin avata.

Tämä dekkari oli hyvää lukemistoa tukalassa helteessä. Minua vaivaa helteen aiheuttama lukujumi, mutta tämä kirja tuli luettua sentään parissa päivässä. Suosittelen! Harvoin suomalaisissa kirjoissa on inkeriläistaustaista päähenkilöä.

Romaani on luettu myös blogissa Aamunkajon lukukokemukset.

Uuno Kailas - Runoja

 "Tuli kaunein kaikista enkeleistä

minun lohduttajakseni päälle maan.

Nyt vast' olen ihminen: mulle

hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut

kuin pienet linnut riemuiten.

Hänen ruumiinsa on kuin sielu

ja sielunsa taivaan kaltainen,

Kuin unista suloisista

hän on astunut aineen maailmaan.

Hänen hentoa olkaansa vasten

pään painan nyyhkivän, autuaan."

WSOY 1977

Hyvää runon ja suven sekä Eino Leinon päivää! Pitkästä aikaa on tullut luettua runoja.

Kailaan runot ovat varsin traagisia ja synkkiä, mutta juuri siksi niistä pidinkin. Toistuvia teemoja ovat kuolema, kadotus ja Saatana. Runoilla on varsin uskonnollinen kehikko. 

Nautin Kailaan vanhanaikaisesta kielestä kovasti. Useimmat runot ovat loppusoinnullisia, mutta löytyy muutamia vapaamittaisiakin.

Suosittelen tätä kokoelmaa, jos tekin olette vasta tutustumassa Kailaan runouteen. Siinä on hyvä läpileikkaus hänen lyriikastaan.

Siri Hustvedt - Elää, ajatella, katsoa

 

"Lukeminen tapahtuu ihmisen ajassa, ruumiin ajassa, ja ottaa osansa ruumiin rytmeistä, sydämenlyönneistä ja hengityksen tahdista, silmän liikkeistä ja sivua kääntävistä sormistamme, mutta emme kiinnitä mihinkään niistä erityistä huomiota. Kun luen, otan käyttöön sisäisen puhekykyni. Oletan kirjoittajan kirjoittamat sanat, ja kirjoittajasta tulee siksi aikaa oma sisäinen kertojani, ääni pään sisällä. Tuolla uudella äänellä on omat rytminsä ja taukonsa, jotka tajuan ja omaksun lukiessani."

Alkuperäisteos Living, Thinking, Looking (2012). Suomentanut Kaisa Sivenius. Otava 2016.

Siri Hustvedtin esseekokoelma Elää, ajatella, katsoa on älyllinen runsaudensarvi. Hustvedt toteaa olevansa hyvin utelias ihmisen suhteen ja hän tarkastelee monia eri ilmiöitä teksteissään. Jatkuvana teemana on minän ja muistin problematiikka. 

Luin tästä kirjasta leijonasosan kirjamaratonilla, mikä oli vähän ongelmallista. Nämä esseet vaatisivat enemmän pureskelemista, ne ovat niin älyllisiä ja osa vaikeitakin. Kuitenkin koin saavani jo tällä lukukerralla varsin paljon irti.

Hustvedt on tutustunut hyvin moneen tieteenalaan ja hän tuo havaintojaan esille esseissään. Hänen pyrkimyksensä on mahdollisiman suuri laaja-alaisuus. Hän kurottaa myös tietoisuuden tuolle puolen käsitellessään muistia ja muitakin inhimillisiä ilmiöitä. Freudin teorioita käsitellään siinä missä filosofien ja neurotieteitelijöidenkin ajatuksia. 

Koen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut lukea tämän älykkään teoksen. Jotkin asiat menivät helleväsymyksessä vähän yli hilseen, mutta se ei tee mitään. Olen saanut osallistua haastavaan ja stimuloivaan ajatteluun, mikä on aina tervetullutta.

Suosittelen niille, jotka kaipaavat älyllistä haastetta ja ovat erityisen kiinnostuneita muistista, minuudestä ja taiteesta. 

Mid-Year Book Freak Out Tag 2021

 Bongasin tämän haasteen Kirjasähkökäyrä-blogista ja halusin itsekin tehdä sen!

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Todella vaikea valita, mutta ehkäpä nostaisin esiin Jukka-Pekka Björkmanin esseeteoksen Valkoista valoa. Se oli todella vaikuttava teos!

 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjasta Käärmeen kirous. Se oli tosi hyvä jatko-osa!

 

3. Kerro tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?

Näitä on vaikka ja kuinka, mutta ainakin Koko Hubaran Bechia odotan kovasti.

 

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

Hmm, en ole ikinä perillä siitä, mitä ollaan julkaisemassa ja milloin. Nyt selailin kahta kuvastoa eikä mikään herättänyt sen kummempia tuntemuksia. Minulle innostus uutuuksiin tulee selvästi blogien ja kirjagramin kautta.

 

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. En kyllä oikein odottanutkaan mitään, koska olen nähnyt ällön elokuvan aiemmin, mutta kyllä oli kamala kirja.

 
6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehkäpä Pajtim Statovcin Bolla. En pitänyt Kissani Jugoslaviasta, mutta Bolla olikin ihan jees.

7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Ei minulla ketään uutta lempikirjailijaa ole, kyllä se on edelleen L. M. Montgomery. :)

8. Mihin fiktiiviseen henkilöön olet ihastunut?

En ole rakkaudellisia tunteita tuntenut ketään fiktiohenkilöä kohtaan, mutta onhan Tuulen viemään Rhett Butler aika ihana!

 

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

En tiedä, onko tämäkään nyt aivan uusi, mutta Ruth Galloway-dekkareista tuttu Cathbad on ihan paras!

 

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Ei tänä vuonna mikään. Tuulen viemää herätti isoja tunteita, muttei kuitenkaan itkettänyt.

 

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

En juuri katso elokuvia, niin en osaa vastata kysymykseen.

 

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Mainitsen nyt kaksi: arvioni Jukka-Pekka Björkmanin Valkoisesta valosta ja Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijasta.

 

13. Mikä on kaunein kirja, minkä olet ostanut tänä vuonna?

Ehdottomasti Suvi Bowellanin Ihana herkkyys. Todella kaunis kirja.

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä?  

Pinossani on tällä hetkellä seuraavaa: Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta, Siri Hustvedtin esseekokoelma Elää, ajatella, katsoa, Kate Quinnin Koodinimi Alice, Kate Mortonin Kellontekijän tytär, Uuno Kailaan Runoja, Katja Kaukosen Saari jonne linnut lentävät kuolemaan, Tara Koivukosken Rikottu enkeli, Nina Gimishanovan Tatko ja Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja. Huh huh! Nämä nyt siis ainakin, lisäksi olen mukana Kolme kirjaa -haasteessa, joten ne kolme kirjaa aion lukea myös tänä vuonna.

Tove Jansson - Taikurin hattu

 "Muumipappa ei mahtanut sille mitään, että hänestä tuntui hiukan kolkolta mennä hakemaan pyssyään. Jos se mörkö makaisi vaikka jonkin pensaan takana. Kun ei edes tiennyt minkä näköinen se oli. Ja ennen kaikkea kuinka iso se oli."

Alkuperäisteos Trollkarlens hatt (1948). Suomentanut Laila Järvinen. Suomennoksen tarkistanut Päivi Kivelä 2010. WSOY.

Sain lukumaratoonillani luettua tämän ihastuttavan Tove Janssonin klassikon. Kirjassa on sivuja vain 140, joten se on nopeasti luettu.

Kaikki alkaa, kun lapset löytävät keväällä ison silinterihatun. He vievät sen kotiin ja alkaa tapahtua kummia. Ensin hatusta lentää pilviä, sitten Muumipeikko muuttuu kummituseläimeksi ja muumitalon ympärille kasvaa viidakko. Hatusta on siis sekä huvia että harmia. Kirjassa myös seikkaillaan merellä, pyydystetään mamelukkikala ja juhlitaan Tiuhtia ja Viuhtia. 

Tarinat olivat minulle tosi tuttuja 90-luvun Muumilaakson tarinoita -piirretyistä, mutta eroavaisuuksiakin oli. Tässä kirjassa Hemuli seikkailee lasten kanssa kuin olisi lapsi itsekin, mikä tuntuu vähän hassulta. Menossa mukana on myös Piisamirotta, joka ei tv-sarjaan jostain syystä päässyt. 

Oli hauskaa sukeltaa muumien maailmaan, sillä se on aina kovin lohdullinen. Jos jonnekin fiktiiviseen paikkaan haluaisin päästä, niin Muumilaaksoon! Saisi syödä pannukakkua, seikkailla muumiperheen kanssa ja olla huoleton. Jansson on luonut todella hienon miljöön kampsuineen kaikkineen.

Tätä kirjaa voi suositella niin lapsille kuin aikuisillekin. Se on lämminhenkinen ja vähäsen jännittäväkin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lukumaraton (päivittyvä postaus)

 Aloitan tämän vuoden toisen lukumaratoonini tuossa seitsemän pintaan ja lopetan huomenna illalla seitsemältä. Päivitän tänne ainakin jossain vaiheessa lukemisiani.

Luvun alle tulevat kuvassa olevat kirjat. Aion aloittaa muumikirjalla, niin pääsen mukavasti mukaan vielä Instagramin puolella olevaan #muumikirjamaratoniin. Tarkoituksena on lukea mahdollisimman paljon. Kuvassa olevista kirjoista minulla on kesken Koodinimi Alice ja Elää, ajatella, katsoa. Jospa saisin jälkimmäisen jopa kokonaan luetuksi!

2.7. klo 20.09 Luin tuossa äsken Taikurin hatun loppuun ja ajastin siitä oman postauksensa huomisaamulle. Nyt taidan tarttua Siri Hustvedtin kirjaan.

3.7. klo 19:06 Nyt urakka on ohi! Helle teki maratonista tosi raskaan ja lukeminen takkuili. Sain luettua kokonaan vain Taikurin hatun. Hustvedtin esseekokoelmaa sain pitkälle, mutta en loppuun. Tämä tietokirjapainotteisuus oli jälkeenpäin katsottuna virhearvio, sillä tekstit olivat aika vaikeita helteen pehmentämälle päälle. Koodinimi Alice vaikuttaa oikein hyvältä, mutta varsin jännittävältä heikoille hermoilleni. :D Olen jännitystilassa jo heti alussa.

Luin yhteensä 481 sivua. Vähän jäi pettymys, olisihan se ollut komeaa päästä 500 sivuun! Tällä kertaa kuitenkin näin. Tästä 24 tunnin ajasta varsinaista lukuaikaa oli noin 11. Nukuin pitkät yöunet ja pidin välillä taukoja, niin aikaa meni muuhunkin kuin lukemiseen.

Mites teillä muilla meni maraton?

Eeva Joenpelto - Veljen varjo

 

"Harmonin päällä ruokasalissa oli Eskon ylioppilaskuva mustissa kehyksissä, kulmissa ristit ja seppeleet. Siinä hän katseli heidän tulemisiaan ja menemisiään, valkoinen lakki vielä tottumattomasti päässä, mutta kasvoilla hymy, varma ja voitokas. Siihen yläkulmaan olisi sopinut sururisti, niinkuin oli ison aseman päällikön ja kirkkoherran ja leipurinkin kodissa, heiltäkin oli poika kaatunut, mutta suru oli heillä kokonainen, edes se. Mutta täällä ei. Helvi ristin oli saanut, Helvi, kaksikuukautinen vaimo, eikä äiti, kaksikymmentäkuusivuotinen äiti. Joku muu voisi sellaisesta vääryydestä kantaa pitkää kaunaa."

Ensimmäinen painos 1951. WSOY 1983.

Eeva Joenpellon syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja blogeissa on luettu ahkerasti hänen kirjojaan. Minäkin liityn nyt tähän joukkoon.

Veljen varjo kertoo Helvistä, joka on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen sotaleskeksi. Mutta miten päin pitäisi olla, kun ei oikein osaa surrakaan, jäihän mies lopulta vieraaksi? Samalla tarkastellaan asioita myös lanko Taiston näkökulmasta. Hänen suruaan värittää syvä kateus ja katkeruus veljeä kohtaan, olihan Esko äidin lempilapsi. Nyt sotasankarina hänestä on leivottu suorastaan pyhimys. Lisäksi on vielä vanha kaipuu Helviä kohtaan...

Tämä noin satasivuinen pienromaani oli nopeasti luettu. Se kätkee sisäänsä kuitenkin sivumäärästään huolimatta isoja tarinoita ja tunteita. Esko ei ole sattuneesta syystä enää kertomassa omaa puoltaan tarinasta, mutta eloonjääneiden läheisten näkökulmista avautuu ristiriitainen kuva. Äidille poika on pyhimys, Taistolle kateuden kohde ja kiusaaja, Helville melkein muukalainen. Isä jää taustalle suuren surunsa kanssa, hänen näkemystään pojasta ei avata. Joenpelto kirjoittaa tarkoin vedoin henkilöiden tunteita ja tunnelmia.

Minun kävi hirveästi sääliksi Taistoa, jota selvästi laiminlyötiin perheessä. Äiti oli tuskastuttava, hän oli tehnyt surustaan elämäntehtävänsä ja unohti elävien ihmisten tarpeet. Hurjaa oli myös lukea, miten mustasukkainen äiti oli surustaan, hän halusi omia sen itselleen eikä antaa varsinkaan Helville siitä mitään. Miniän ja anopin välit eivät ole avoimen vihamieliset, mutta pinnan alla kuplii. Helvi yrittää olla mieliksi, muttei millään onnistu. 

Aluksi kirja tuntui minusta vähän tylsältä, mutta sitten totuin Joenpellon rytmiin. Juuri mitään dramaattista ei tapahdu ainakaan ulkoisessa maailmassa, kaikki dramatiikka käydään henkilöiden pään sisällä. Jännite parani kirjan loppua kohden, joten suosittelen tätä pienoisromaania. Tästä oli mielestäni hyvin helppoa aloittaa Joenpeltoon tutustuminen.