Janna Satri - Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja

 "Rajojen asettamista ja viestinnän vahvistamista helpottaa sisäinen tieto, kuka minä olen, mitä minä haluan ja mihin suuntaan olen menossa elämässäni. Ne ovat identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Jos olet ei-kukaan etkä halua oikein mitään, aloita minuutesi ja identiteettisi etsiminen tekemällä lista asioista joista pidät ja toinen asioista joita inhoat."

Janna Satrin Sisäinen lepatus (Basam Books 2014) on eräänlainen suomalaisen herkkyyskirjallisuuden kulmakivi. Siitä on tullut verrattain suosittu ja tunnettu, ainakin herkkien ihmisten parissa.

Satri kertoo laajasti aiheestaan. Ensimmäisissä luvuissa määritellään herkkyyttä, kerrotaan siihen liittyviä faktoja ja ikään kuin autetaan lukija syventymään aiheeseen. Myöhemmissä luvuissa syvennetään näkemystä ja monessa paikkaa kirjailija antaa hyviä neuvoja ja vinkkejä herkille.

Minulle suurin anti oli tuossa omien rajojen vetämiseen liittyvässä tiedossa. Olen aina kärsinyt jonkinasteisesta rajattomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä. Minun on usein vaikea vetää rajoja, silloinkin kun se olisi ehdottomasti tarpeen. Mielestäni tuo lainauksessa oleva ohje on varsin hyvä. Ei voi pitää rajojaan, jos ei edes tiedä kuka on ja mitä haluaa.

Sinänsä kauheasti uutta tässä teoksessa ei minulle ollut, sillä olen aiemmin lukenut Elaine Aronin herkkyyskirjat. Niissä on valtavasti tutkimustietoa ja muuta informaatiota. Kuitenkin Satrin kirjalla on ehdottomasti paikkansa, sillä siinä on tietty suomalainen näkökulma ja se on myös paljon helppolukuisempi kuin Aronin teokset.

Satri viittaa hyvin usein alan uranuurtajan, Sylvi-Sanni Mannisen, tuotantoon ja näkemyksiin. Tähän kohtaan olisin kaivannut jonkinlaista kritiikkiä ja kyseenalaistusta. Olen lukenut nuorempana Mannisen kirjan Outolintu, erilainen. Muistikuvissani kirja oli ei-herkkiä kohtaan varsin karkea ja ei-herkistä puhuttiin kielteisesti. Muistanpa jopa suuttuneeni kirjasta. Kiinnitin myös huomiota kirjan epätieteellisyyteen. Se on kummallinen asia, sillä Manninen oli taustaltaan tutkija, siis tieteentekijä. 

Noin muutoin Sisäinen lepatus on hyvä ensikäden opas herkkyyteen. Uskon sen auttavan myös ei-herkkiä ymmärtämään herkkyyttä paremmin.

Kirjallisuushaaste!

 Kirja jonossa -blogissa on mielenkiintoinen kirjallisuushaaste, jonka haluan myös tehdä. :)

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan elämääsi?

Heti kärkeen tosi vaikea kysymys! Ei tule oikein kokonaista kirjaa mieleen, mutta minussa on aina resonoinut vahvasti Edith Södergranin runo Vierge Moderne (löysin Leena Lumin blogista):

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja...

2. Luetko runoja?

Kyllä vain! Minulla on monia suosikkeja, kuten yllä mainittu Södergran, lisäksi Katri Vala, Johanna Venho ja Eeva Tikka muun muassa.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

En oikeastaan ollenkaan. Täällä meillä päin ei oikein semmoisia ole.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Käsittääkseni Runotytöstä ei ole kummoistakaan filmatisointia, se olisi ihanaa! Samoin Montgomeryn tuntemattomammiksi jääneistä sankarittarista voisi tehdä elokuvan, erityisesti Valancysta (Sininen linna).

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, mutta et ole vielä saanut aikaiseksi?

Tulee ensimmäisenä mieleen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

6. Onko sinulla lempikirja, jota et kehtaa kysyttäessä (paitsi nyt) paljastaa?

No suosikista ei oikein voi puhua, mutta olen minä lukenut ainakin kaksi osaa niitä Fifty Shades of Grey -kirjoja. :D Ovat ne tiettyyn mielentilaan ihan kätevää höttöviihdettä.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Jos kuolleita voisi, niin ehdottomasti L. M. Montgomeryn. Elävistä varmaan Satu Koskimiehen.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Väinö Linnan hahmo Elina voisi olla aika kiinnostava, haluaisin tietää mitä hän todella ajattelee kiivaasta miehestään.

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?

En ole koskaan lukenut Miki Liukkosen kirjoja, mutta kirjailijapersoonana hän on kiinnostava. Myös Sofi Oksanen on kiinnostava, älyllisyydessään jopa hieman pelottava. Toisaalta fanitan tuollaista voimakasta arvokkuutta. Ja hänen kirjoistaan kyllä pidän!

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Hmm, alkuvuodesta tuli ostettua ihan liikaa kirjoja. Sanotaan nyt esimerkiksi Maria Jyrkkään Muutoksen matkaoppaan.

11. Mitä luet juuri nyt?

Minulla on monta kesken, katsotaanpa. Kaikki se valo jota emme näe (Anthony Doerr), Kapina ja kaipuu (Sara Kokkonen), Maailmantyttäret (Siiri Enoranta).

Vígdis Grímdóttirin Sydän, kuu ja sinilinnut (2. bloggaus) (Lenni & Rósa -trilogia 2)

"Ensi alkuun olin majassani yksin, ensimmäiset viikot, ehkä kuukauden. Sinun täytyy tutustua majaasi, Flora sanoi. Hän oli myös oikeassa, sillä muutaman päivän kuluttua tunsin majan, tunsin sen sydämen, aistin sen hengittävän, valvovan, nukkuvan, tunsin narinan ja kitinän, tunsin sen yhtä hyvin kuin oman käteni ja jalkani."

Siinä missä Vígdis Grímsdóttirin Rósa-trilogian ensimmäinen osa Valosta valoon oli ihana, kaunis ja henkeäsalpaava, on Sydän, kuu ja sinilinnut (Johnny Kniga 2006, suomentanut Tapio Koivukari) hyvin kirpeä ja suorastaan pisteliäs. Rósan poika Lenni kasvaa, ja hänen ystävään, rakastettunaan on suorapuheinen Edita. Edita kommentoi koko ajan Lennin ajatuksia, on hänen mielensä pohjalla.

Aluksi oli hieman vaikeaa päästä tämän tarinan sisään. Olin niin tottunut ensimmäisen osan tunnelmaan, että tämä uusi tyyli oli hämmentävä. Ehkä kirjailija oli väsynyt kaikkeen kauneuteen ja halusi nyt tehdä jotakin aivan muuta. Ehkä niin. Joka tapauksessa tämäkin tarina on ehtaa Grímsdóttiria, hänen maailmassaan on aina jotain samaa tyylistä riippumatta.

Rósa ja Lenni-vaari jäävät nyt enemmän sivuosaan ja nuorempi Lenni on päähenkilö. Hän tietää jo lapsena, että hän matkustaa vielä Islantiin. Edita ripustautuu häneen ja mankuu mukaan. Kuitenkin molemmat tietävät, ettei se ole mahdollista. Lenni elää kahden naisen ristipaineessa, Editan ja vaarinsa rakastetun Floran. Flora on erikoinen hahmo, hän enimmäkseen vain ryyppää, mutta Lenni pitää hänestä silti kovasti.

Ehdottoman kiinnostava hahmo on jo viime osassa tavattu Lúna, joka saapuu Uuteen Meksikoon maalaamaan ihmeellisiä taulujaan. Edita on aivan hurmiossa Lúnasta, hänen tauluistaan ja väreistään. Lúnan esikuva on Frida Kahlo ja hän muistuttaa tätä kovasti. Lopulta Lúna sysää lempeästi Lennin lähtemään Islantiin etsimään isäänsä.

Ja kuten aina, tässäkin kirjassa maailma on aivan vinksallaan, mutta jotenkin sen vain hyväksyy. Kaikenlaista hämmentävää tapahtuu. Koska eletään katolisessa Uudessa Meksikossa, on Neitsyt Maria tärkeä henkilö kirjassa. Lenni suhtautuu kaikenlaiseen uskoon ja ihmeeseen karsaasti, mutta kaikki muut pitävät enkeleitä ja Marian voimaa itsestään selvänä. Annetaan vielä viimeinen sana Editalle (tämä on ehdottomasti lempikohtani kirjassa):

"Totta kai luonto on jumala, Lenni, äläkä ole, niin kuin et ymmärtäisi sitä."

On jälleen musiikkivinkin aika! Tätä kirjaa lukiessani ajattelin usein färsaarelaisen Eivørin laulua Salt. Vaikka hän ei siis tosiaan ole islantilainen, tässä laulussa on silti hieno soundtrack tälle kirjalle ja tarinalle.

Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet ihastuttavan kokoelman suomalaisten lukijoiden kirjoituksia kirjaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (Tammi 2005), jossa käsitellään heidän suhdettaan L. M. Montgomeryn Annaan ja/tai Uuden Kuun Emiliaan. Kirjoituksissa piirtyy esiin kirjojen ylisukupolvisuus äideiltä tyttärille, vahva eläytyminen kirjojen maailmaan ja niiden tuoma vaikutus omaan elämään. 

Kuten blogiani pitempään lukeneet tietävät, minulla on suuri rakkaussuhde Montgomeryyn ja hänen tuotantoonsa. Olen blogannut jokaisesta suomeksi ilmestyneestä kirjasta ja lisäksi kirjailijan englanninkielisestä elämäkerrasta sekä tietoteoksesta Alppipolku. Oli ihanaa lukea näitä ihmisten kirjoituksia ja heidän rakkaudestaan Annaan ja Emiliaan.

Hieman yllättäen joukossa oli myös kritiikkiä. Osa koki aikuisena ainakin Anna-kirjat jo äitelinä, monelle Anna oli liian täydellinen hahmo ja Emilia saatettiin kokea jotenkin etäisenä. Omituinen oli loppupuolella ollut Irmelin Sandman Liliuksen kirjoitus. Hän haukkui sarjoja heikentyneiksi loppupäästä, varsinkin Emilia-sarjaa! Mikä loukkaus! Muutoinkin hän vain lähinnä säälitteli Montgomeryn kieltämättä kovaa elämää ja sitä, ettei tämä "koskaan kirjoittanut suurta kirjaa". Siis mitä? Eikö koko koottu kirjoituskokoelma jo itsessään todista, että kyse on mitä suurimmassa määrin hyvin suuresta kirjallisuudesta? Kirjat, jotka kuluvat lukijoiden käsissä ajasta aikaan ja herättävät suurta eläytymistä ja onnea nimenomaan ovat sitä Suurta Kirjallisuutta. Ehkä Lilius haikaili jotain synkkää kuvausta elämän realiteeteista tai vastaavaa... Elitismi haisee.

Mutta muuten koin kirjan kyllä tavattoman ihanaksi. Jotkut olivat tehneet lapsena Emilia-paperinukkeja, joku oli käytännössä roolipelannut Annan perhettä! Mikä suuri rikkaus nämä kirjat ovatkaan olleet ja ovat tälle maailmalle. Jos enemmän eläisimme ja ajattelisimme kuin Montgomeryn maailmassa tehdään, olisi tuntemamme maailma varmasti paljon parempi.

Loppuun haluan kirjoittaa Pieni Runotyttö -kirjasta herra Carpenterin ajatukset sen jälkeen, kun Emilia oli näyttänyt hänelle kirjallisia tuotoksiaan ensi kerran. Saan joka kerta niiden vaikuttavuudesta kylmänväreet ja nyt myös vähän herkistyttää. Mielestäni ne kuvastavat myös Montgomeryn (ja joidenkin muidenkin kirjailijoiden) elämää kirjallisella Alppipolulla: 

"Tuulta - ja tulta - ja merta! hän mutisi. - Luonto yllättää meidät aina. Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."

Rötöstelevästä poliisista: Saarni (Pasilan myrkky 3)

 ""Heitin niille pollareille vielä, että keräisivät itsekin käpyjä, kun niistä saa hyvää verotonta tuloa palkan päälle", Virkki nauroi niin, että kilopitkon murusia lensi suusta vatsakummulle.

"Mahtoi kyttiä vituttaa, kun katsoivat käpykassiin", Näätä hohotti mukana, niin kuin alaisen kuuluikin. "Mistä tiesit, että sulla oli kytät perässä?"

"Minulla on omat lähteeni. Se on kuulkaa pojat niin, että tässä yhteiskunnassa tieto on valtaa, ja siitä kannattaa hieman maksaakin."

Kale Puontin kolmas kirja Saarni (Bazar 2021) kertoo poliisista, joka hairahtuu lain väärälle puolelle. Saarni on iso kiho poliisissa, mutta kun lapsuuden ystävä Virkki kaipaa apua, hän antaa sitä. Siitä käynnistyy sellainen vyyhti, jollaista Saarni ei olisi kyennyt pahimmissa painajaisissakaan epäillä.

Kale Puonti on minusta parantanut jokaisella uudella kirjallaan. Olen vasta lukenut neljännen kirjan Aribo, joka oli ehkä rahtusen parempi kuin tämä Saarni. Siinä oli mukavasti selkeyttä. Saarnissa on aika paljon porukkaa, joten kirjan seuraaminen vaatii enemmän tarkkaivaisuutta.

Vanha Kaartamon kaarti on jälleen selvittämässä huumejuttuja, ja he yrittävät keinolla millä hyvänsä saada kieron Virkin satimeen. Ukko vain on liukasliikkeinen ja varovainen, eikä poliisimieheltä saatu lähdetieto ainakaan huononna hänen asemaansa. Pian huumejuttu lähtee aivan omiin sfääreihinsä, kun Kaartamon porukka alkaa tajuta Saarnin olevan mukana rikoksissa.

""Niin, minä tunnistin tuon koiramiehen. Olen viimeksi tavannut hänet HEV-kokouksessa pari viikkoa sitten. Mies on Poliisihallituksen ylitarkastaja ja entinen huumepoliisi Paavo Saarni.""

Täytyy kyllä sanoa, että yleensä hyvin uskottavia käänteitä kirjoittavalta Puontilta lähtee jossain määrin nyt mopo käsistä. Saarnin toiminta rikostensa peittelyssä on vähän turhan villiä ollakseen aivan uskottavaa. Toki dekkareissa on usein huimia käänteitä, mutta olen tottunut tässä sarjassa ennen kaikkea järkeviin ja oikeasti mahdollisiin tapahtumiin.

"Kun vartija painoi ovea kiinni, Saarni sujautti jugurttipurkista leikkaamansa liuskan lukkopesään. Hän rukoili mielessään, ettei vartija huomannut, että ovi ei mennyt lukkoon."

Ei sillä, kyllähän tämä viihdyttävää luettavaa on! Alku on näissä kirjoissa aina aika rauhallinen, mutta kierrokset lähtevät sitten kovenemaan niin että kirjoja lukee kuin liimattuna. Poliisityön kuvaus on myös onnistunutta, mutta sitä voi toki entiseltä poliisilta odottaakin. Puonti teki poliisinuraansa nimenomaan huumepuolella. 

Tykkään myös siitä, että tässä kirjassa luodaan tiettyä jatkumoa seuraavaan kirjaan. Nigerialaisten Musta Kirves -järjestö vilahtaa jo tässä osassa, ja siitähän sitten Aribossa kerrotaan. Odotan Puontin seuraavaa dekkaria hyvillä mielin.

Surusta vesilintu nousee siivilleen

 "Juuri ennen sateen tuloa

meren kasvot kirkastuvat"

Heidi Liehun runokokoelma Surusta vesilintu nousee siivilleen (WSOY 2009) on kaunis ja surumielinen teos. Luonto on lähellä, se kietoutuu runonpuhujan mieleen. Kaikkialla luonto on läsnä ja runonpuhuja tarkkailee sitä. 

Luonnon ilmiöt saavat omanlaisiaan symbolisia merkityksiä. Varsinkin puut ja kukat ovat paljon esillä. Minkäänlaista imelyyttä tässä ei ole, kaikki on särkyvällä tavalla kaunista.

Panen tähän itseäni eniten koskettaneen runon:

"Ja vesi ottaa taivaan syliinsä

ja heiluttaa sitä kuin

                    kehdossa

    kunnes se unohtaa oman vahvuutensa

ja jättää maan hämärän haltuun

           ja illassa harhailevien kulkukoirien

         ja väriseväsiipisten

      hyönteisten

ja unten merieläinten haltuun

   Taivas

   nukkuu, se on unohtanut valon"

Maria Laakso ja Johanna Rojola - Taltuta klassikko!

Tuossa aiemmin bloggasin tämän kirjan jatko-osasta Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus. Esikoisteos Taltuta klassikko! (Tammi 2019) on kielenkäytöltään vähän kesympi, mutta erittäin viihdyttävä kokonaisuus.

Että minä rakastan tutustumista klassikkokirjallisuuteen! Niistä on löytynyt monia helmiä, kuten täällä aiemmin hehkuttamani Herman Hesse. Tässä teoksessa kuitenkin keskitytään nyt kotimaisiin klassikoihin.

Kirja lähestyy hyvin lempeästi nuorten mahdollista rimakauhua klassikkojen edessä. Se suosittaa muun muassa lukupiiriä, jolloin kirjat avautuvat paremmin ja lukemisesta tulee viihdyttävämpää. Klassikkojen esittelyssä on loistavia houkutteluja niiden lukemiseksi, kuten huomaamme esimerkiksi Sudenmorsiamen kohdalla:

"Kyllästyttääkö sinua arkinen kirjallisuus, jossa käytetään neljäsataa sivua siihen, että päähenkilö muuraa kasaan uunin? Kaipaako arkielämäsi kauhun väristyksiä, ripauksen yliluonnollisuutta ja hyppysellisen magiaa? Diggaatko Twilightia ja Harry Pottereita? Kiinnostaako ihmissudet? No hyvä! Sitten Aino Kallaksen Sudenmorsian voi olla klassikko sinun makuusi."

Olen lukenut useimmat kirjassa käsitellyt klassikot, mutta se ei menoa haitannut. Oli hilpeää palata näihin kirjoihin hauskojen sanankäänteiden siivittämänä. Kirjojen kuvaus on hieman omintakeista, mutta silti ytimeen osuvaa. Välillä tehdään kuivan huumorin huomioita joistain klassikkojen kummallisuuksista, erityisesti Kalevalan kohdalla. Kirjassa on myös hyvää taustoitusta kirjojen ajankohtiin ja kirjailijoihin liittyen. Myös hankalaa kirjallisuussanastoa avataan, muun muassa sanoja kaanon ja L. Onervan Mirdjan kohdalla sanaa diletantti. Olen lukenut kirjan, mutta enpä aiemmin kunnolla ollut ymmärtänyt tuon sanan merkitystä.

Kuten sanottu, kirjan kakkososa oli aika lailla villimpi, mutta toisaalta ulkomaisten klassikkojen käänteet antoivat siihen ihan eri tavalla aihettakin. Suomalaisia klassikkoja leimaa jonkinasteinen vakavuus. 

Oma suosikkini esitellyistä klassikoista on Edith Söderganin runojen avaaminen. Södergran on suuri rakkauteni, joten oli ihanaa palata hänen tuotantoonsa. Sain myös hyödyllistä tietoa runojen taustoista. Olipa vielä lempparini Vierge Moderne kokonaan siteerattuna osion lopussa!

Kirja on selvästi suunnattu nuorille ja sen fokus on nuorten houkuttelemisessa klassikkojen ja ylipäätään lukemisen makuun. Silti se on varsin riemukas kokemus myös varttuneemmalle lukijalle. Saapahan vähän tuntumaa myös nuorten kielenkäyttöön.

Listaan vielä tähän loppuun käsitellyt teokset:

Elias Lönnrot - Kalevala (1849)

Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä (1870)

Minna Canth - Työmiehen vaimo (1885)

L. Onerva - Mirdja (1908)

Edith Södergran - Runoja (1916-1925)

Aino Kallas - Sudenmorsian (1928)

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen (1945)

Väinö Linna - Tuntematon sotilas (1954)

Punklaulajan esikoiskirja Loppuunpalamaton

Anni Lötjönen on punkbändi Huoran laulaja ja nyt hän on kirjoittanut hauskan ja vähän surullisen kirjan Loppuunpalamaton (Johnny Kniga, 2021). Vähän ehkä Lötjöstä muistuttava päähenkilö yrittää yrittämistään tulla paremmaksi ihmiseksi vaikka silkalla tahdonvoimalla. Hän on koulunkäynninohjaaja ja tekee siis paitsi tärkeää myös raskasta työtä. Lopulta pinnistely ei enää auta, vaan edessä on terapia ja työttömyysjakso.

Kirjassa on juuri omaan nauruhermooni osuvaa huumoria. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on väsynyt kuin olisi tampannut kaikki Persian matot. Työkaveri varmaan juo, mutta se on ymmärrettävää, onhan päähenkilö nähnyt tämän miehen joulujuhlassa. Tässä pisteliäässä huumorissa tulee kuitenkin esille henkilömme väsymys kaikkeen: liika pinnistely liiallisissa paineissa purkautuu mielessä kiroiluna ja melko ilkeilläkin huomioilla kanssaeläjistä.

Kirjan tunnelma muuttuu sen edetessä, mutta se ei minusta ole huono juttu. Kirjan sävy muuttuu, koska myös päähenkilö muuttuu ajan mittaan. Välillä ollaan syvällä masennuksen pohjalla, mutta hyvän ja lempeän terapeutin ohjaus auttaa paremmille raiteille.

Koin kirjan kovin samaistuttavaksi, vaikka en olekaan vielä 35. Koulumaailmaa en ole (vielä) kokenut niin uuvuttavana, mutta olenkin tehnyt pätkätöitä ja paljolti vielä korkeakouluissa. Liian kova empatia teini-ikäisten, vieläpä erityisnuorten, parissa saa kenet tahansa uupumaan. Myös tämän päivän deittailukulttuuria teos kuvaa raadollisen rehellisesti. Paljon on liikkeellä viileitä sameja ja simoneita, jotka ovat vieressä istuessaankin kuin tuhannen mailin päässä.

Hauska sivuhuomio on se, että kirjailija on asettanut itsensä yhdeksi päähenkilön kavereista. En tiedä, kuinka totuudellinen kuvaus on, kun en Lötjöstä tunne, mutta vähän tuollaiseksi olen hänet kuvitellut. 

Kenelle tätä suosittelisi? Ainakin samanlaisia elämänvaiheita eläville, sinkuille, työttömyyttä kokeneille, uupuneille. Uteliaille, jotka haluavat kurkistuksen tämän päivän 30+-ikäisten elämään.

Lopuksi jälleen biisivinkki, näitä on niin kiva laittaa tänne oheen. Minulle musiikki on yhtä tärkeää kuin kirjallisuus ja tykkään nykyään etsiä tällaisia pieniä "soundtrackejä" teitä varten. :)

Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Kun ajattelen romaania Vaikeampaa on olla näkemättä unia (Kristiina Wallin, S&S 2021), ajattelen sanaparia melankolian huoneet. Sillä niin se on, äiti ja tytär erilaisissa huoneissa, konkreettisissa, kuvitelluissa, mielen rajamailla olevissa. Virallisesti äiti on se kadonnut, mutta myös tyttären ääriviivat sumenevat.

Wallin piirtää romaanin yhtä aikaa herkin ja rajuin vedoin. Kieli on kaunista, välillä tärähtää sana paska. Jäkälät kulkevat arvoituksellisesti tytär Veeran mukana. Kun kaikki muu on näköalatonta, on turvallista ajatella niitä, niiden ikuisuutta ja sitkeyttä.

"Jäkälä kasvaa puunrungolla, kallioilla ja betonilla. Osa lajeista tarvitsee happaman alustan, osa suosii kalkkia, osa typpeä. Ihmisen sisäpuolella jäkälä kuroo kiinni luuhun ja kudokseen."

Kirjassa puheenvuoron saavat niin äiti kuin tytärkin. Veera yrittää tavoittaa äitiään sanoin, kieliopin säännöin, välillä matematiikan, yhtälöjen. Mutta kaikki yritykset murenevat, lapsuuden muistoista tulee kasa outoja fragmentteja.

"Ristikkäiset kuvat liikahtelevat aivojen rakenteissa ja kuultavat toistensa läpi; ne tihentyvät, kertautuvat ja purkautuvat siinä näkyvän ja näkymättömän vuoroleikissä, jossa aika luopuu lineaarisuudestaan. Muistot pirstoutuvat fragmenteiksi ja lapsuusmaiseman voi kirjoittaa vain epätarkoiksi ja ikuisesti keskeneräiseksi virkkeiksi. Ehkä mikään tärkeä ei suostukaan kieliopin lainalaisuuksiin; ei sinun kuvasi, ei meidän kuvamme, ei perhekuva."

Kirjassa ei ole muuta juonta kuin äidin äkillinen katoaminen ja isän ja tyttären kaipuu. Isä jämähtää äänettömäksi. Onkin loogista, ettei hän saa puheenvuoroa. Hän ei edes halua sitä, hän sulkeutuu täysin ja makaa sairaalan vuoteella katsoen kaukaisuuteen. 

"Jossakin etäällä on lähtöpiste, koti. Haluan muistaa, mutta talo ei erotu, huoneet eivät erotu, eivät kynnykset, karmit eivätkä tilanmääreet. En muista, miltä miehen kosketus tuntuu, tyttärenkään kasvoja en muista. En muista tapetteja, en verhoja, en mattoja.

Muistan. En muista. Muistan."

Äiti on ilmeisesti mennyt jotenkin sekaisin jo ollessaan kotona. Isä soittaa huolestuneita puheluita sairaalaan, mutta sitten äiti vain lähtee jonnekin eikä enää palaa. Lauseista voi päätellä, että jonnekin hoitopaikkaan hän on päätynyt ennen katoamistaan. Mielessä kummittelee, on muistoja kuusimetsässä joka pakottaa juoksemaan sisällään. On huvila jota ei kuitenkaan ole. Klaus viipyilee tarinassa, ehkä hän on psykologi.

"Klausin puhe olisi kiinnostavampaa, jos hän suostuisi päästämään irti. Jos hän menisi hetkeksi sijoiltaan ja unohtaisi ennalta harkitun rakenteen, luottaisin häneen enemmän. Hänessäkin on sarana, josta asennon voi taivuttaa uudeksi."

Kirja tavoittaa minusta itsestäni jotain olennaista, sen melankolian, joka on kerrostunut mieleni sopukoihin. Yhtä aikaa se oudosti vuoropuhelee Vígdis Grímsdóttirin Valosta valoon -teoksen kanssa. Jos Valosta valoon on se maailma joka pitäisi olla, on Wallinin romaani se maailma, joka on. 

Ihmeellinen, hämmästyttävä romaani. Se saa muistamaan asioita, jotka ovat kadonneet vuosien pauhuun.

Linkitän tähänkin romaaniin kappaleen, joka tuntuu kuvastavan jotain sen tunnelmasta.

Joku ystävällinen sielu on kääntänyt ranskankieliset sanat englanniksi:

Where I'm from, time doesn't exist - Seconds become hours, Years of short moments vanish straight away, And our mistaken words are remplaced By music and colours Which float like scents of perfume in the amber air. Don't be afraid, now everything's over. Break the chains of your mortal fears To be liberated from them for ever and ever, And again find peacefulness of former times. Don't be afraid, now everything's over. Let your tears flow one last time To be liberated from them for ever and ever, And meet the world from where you come.

Inkeriläisyydestä: Se tapahtui meille

"Jokainen ihminen tarvitsee juuret ja selkeän kuvan siitä, mistä on tullut ja mihin. Oman sukumme vaiheisiin perehtyminen on viimeistään osoittanut, että inkerinsuomalaisten kipeän historian säilyttäminen ja eteenpäin välittäminen on liian raskasta sen kokeneiden perheiden yksin tehtäväksi."

Epäilyttäväksi leimaaminen, pakkoleirit, pakkotyö, suoranainen orjuus, pakkosiirrot, omien juurten menettäminen. Inkeriläisyyden historialla on kipeä tausta, ja syyllinen on Neuvostoliitto ja kommunismi. 

Lea ja Santeri Pakkanen ovat isä ja tytär, jotka ovat päättäneet tutustua oman sukunsa vaiheisiin. He ovat inkeriläisiä paluumuuttajia. Mukana Venäjän-matkoilla on Meeri Koutaniemi dokumentoimassa vaiheita. Tästä kaikesta syntyi kirja Se tapahtui meille - Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen (Gummerus 2020).

Kuten useimmat suomalaiset, minäkään en tiennyt inkeriläisistä paljoa. Ties mistä syystä heistä ja heidän historiastaan ei juuri kouluissamme kerrota. Tämä kirja on erinomainen tietoteos inkeriläisten eri vaiheista. He ovat asuneet nykyisen Venäjän alueella jo vuosisatoja. Neuvostoliitossa asui myös muita suomensukuisia ihmisiä, osa muun muassa suomalaisia punaloikkareita, kanadansuomalaisia ja monia muita. Stalinin hirmuhallinto johti järkyttäviin seurauksiin näiden ihmisten keskuudessa.

Kirjaa lukiessa elin varsinkin Lean vaiheissa täysillä mukana. Santeri on enemmän kotonaan identiteetissään, hän toimi vielä Neuvostoliitossa asuessaan monissa inkeriläislehdissä ja -järjestöissä. Lealle taas inkeriläisyys on kipeä ja selvittelemätön asia. Koulussa helposti haukuttiin ryssäksi eivätkä suomalaiset tuntuneet ymmärtävän saati hyväksyvän, että inkeriläisetkin ovat suomalaisia. Lean kirjoittaminen on tunnevetoisempaa, jolloin siihen oli helpompi samastua. Santeri kirjoittaa enemmän toteavasti, vaikka kyllä hänkin kirjoittaa välillä omista tuntemuksistaan.

Minua kiehtoo tällä hetkellä sukujuurten selvitys ja siinäkin tämä teos oli perusteellinen. Tulin hyvin iloiseksi, kun selvitystyö tuotti tulosta ja perhe sai lisää tietoa sukunsa vaiheista. Toivon todella, että Lea pääsee täysin sinuiksi oman taustansa kanssa ja on ylpeä juuristaan.

Tunne tunteesi

Katri Myllyviidan kirja Tunne tunteesi on kattava esitys ihmisen erilaisista tunteista. Kuten otsikkokin kehottaa, ihmisen olisi hyvä tunnistaa ja tuntea tunteensa.

Kirjassa on paljon erilaisia harjoituksia. Tein osan niistä, mutta täytyy myöntää, että olivat aika työläitä. Teksti on pientä pränttiä ja tehtävään oli aina upotettu kauheasti erilaisia kohtia. Tämän kirjan läpikahlaaminen vaatiikin oikeaa hetkeä ja voimavaroja.

Olen kuitenkin iloinen, että tuli luettua. Minulla on monenlaisia vaikeuksia tunteiden kanssa ja monessa kohtaa tunnistin itseni. Loppujen lopuksi ehkä suurin anti oli sen tajuaminen, että tunteet todella ovat meille yhteisiä emmekä ole niiden kanssa yksin.

Vígdis Grímsdóttirin Valosta valoon! (2. bloggaus) (Lenni & Rósa -trilogia 1)

Valosta valoon kertoo Rósasta, joka on rakkauden lapsi. Hänen äitinsä on kuollut synnytykseen, mutta on yhä maagisesti läsnä tytön elämässä. Rósa on valoisa ja hyvin syvällinen lapsi, herkkä ympäristölle ja aika pikkuvanha. Ei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan vaikuttavalla. Rósalla on isä Lenni, joka on kymmenvuotiaana rakastunut näkemäänsä naisen kuvaan. Kun Rósa täyttää kymmenen, Lenni lähtee maailmalle etsimään haaveidensa naista. Rósa jää perhetuttujen Róbertin ja Helenan luo. Muistoissa vilahtelee Eva, joka "on lähtenyt takaisin jumalan luo". 

"Eva, pehmeä Eva-sis. Hän tiesi mitä puhui, sillä hän asui yksin ja oli itse itselleen kylliksi. Eikö hän ollut koskaan kaivannut rinnalleen miestä? Ei, ei muistaakseen. Mutta eikö hän ollut joskus yksinäinen? Yksinäinen ei ollut kukaan, joka tiesi, että jokainen minuutti oli jännittävä seikkailu."

Voisin siteerata kaikki tämän kirjan sivut! Valosta valoon on ihana, siinä kaikki on kohdallaan vaikka kaikki onkin oikeasti todella vinksallaan, varsinkin lopussa. Joskus harvoin löytyy kirja, jonka maailma on sama kuin minun. Tällainen tunnelma kuuluisi elämässä aina olla.

"Róbert oli Lennin ystävä ja Rósan hyväntekijä ja silloin Rósa tiesi jo itse, millaista on rakastaa. Róbert kertoi hänelle myös, että hänen isänsä oli ollut haljeta riemusta, kun luonto virtasi hänessä niin tuoreena kuin se aina tekee tehdessään jotain ensimmäistä kertaa."

Harvassa kirjassa olen kohdannut toisaalta niin suorasukaista ja samalla kaunista kuvausta nuoren ihmisen seksuaalisuuden heräämisestä. Aihe on vieläkin aika tabu, mutta Grímsdóttir ei arastele. Rósan ja hänen ystävänsä Lúnan neitsyyden menettämishetki on ehkä kaunein kuvaus seksistä, minkä olen koskaan lukenut.

" - Sydämet murtuvat niin kovin usein, Róbert sanoi myöhemmin ja Rósan mielestä sanoissa oli jokin syvempi merkitys, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta joka kerta, kun hän ajatteli Magdalenan murtunutta sydäntä, hän tunsi yhteenkuuluvuutta naiseen, joka antoi hänelle tien elämään, vaikkeivat he olleetkaan tarpeeksi onnekkaita tutustuakseen. Rósa oli myös vakuuttunut siitä, että jos Magdalena istui pilven päällä jossain taivaassa harppua soittaen, hän sanoisi varmasti seuraavan pilven enkelille, että hänen tyttärensä oli jumalan lahja ja hän oli iloinen, koska oli kuollut hänen vuokseen. Sitten hän sirottelisi enkelinkirkkaita tähtiä heidän talonsa ylle ollakseen varma, että heidän luonaan vallitsi aina onni ja rakkaus."

Suosittelen ehdottomasti kaikille! Tutustukaa tähän, hyvät ihmiset! Islannista tulee Suomeen jonkin verran dekkareita, mutta tässä on kirja elämästä. Tapahtumia ei ole niinkään paljon, mutta Rósan mielenliikkeiden kuvaus on vangitsevaa.

Loppuun haluan antaa musiikkivinkin. Joskus löytyy kappale, joka tuntuu sopivan kirjan kanssa yhteen, vaikkei niillä sinänsä ole mitään tekemistä keskenään. AURORA on norjalainen poplaulaja, pohjoismaalainen ihmeellinen nainen kuten on myös Grímsdóttir. Forgotten Love on minulle tämän kirjan soundtrack.

Roope Ankan elämä ja teot

 Tässäpä sarjakuvien klassikko! Don Rosan suurteos Roope Ankan elämä ja teot (The Life And Times of Scrooge McDuck, Sanoma Magazines 2005) on herkullinen kuvaus Roopen urotöistä ja vastoinkäymisistä. Se on voittanut Yhdysvaltain Will Eisner -sarjakuvapalkinnon parhaasta sarjamuotoisesta kertomuksesta.

Olen aina rakastanut Don Rosan kädenjälkeä piirtäjänä ja hänen huimia tarinoitaan. Tämä kirja oli lapsuudessani lempparini sarjakuvista. Koko teos rakentuu Carl Barksin anekdooteille Roopen elämästä. Jokaista tarinaa seuraa selitysosio, jossa Rosa kertoo Barks-faktat ja muutakin mielenkiintoista sarjakuvien tekemisestä. Muistan, miten lapsena ahmin näitä selitysosioita ja bongailin aloitusruuduista D.U.C.K.-merkintöjä!

Teoksen lukeminen ja katseleminen olikin varsin nostalginen kokemus. Rosan ja Ankkojen lumovoima ei ollut kadonnut minnekään, vaikka en olekaan lukenut Akkareita valovuosiin. Nyt mietin, että muihinkin Aku Ankkoihin voisi taas välillä palata. Minulla on lapsuuskotini hyllyssä myös jokin Barksin teos. En vain koskaan ole jostain syystä niin kovin innostunut Barksin sarjakuvista. Olen aina pitänyt eniten Don Rosan seikkailuista.

Tuossa kädenjäljessä minua viehättää erityisesti tarkkuus ja tietty realismi. Piirrokset eivät ole mitään huolettomia hutaisuja, vaan niihin on selvästi käytetty aikaa ja vaivaa. Panen tähän yhden (huonosti rajatun...) kansikuvan. Se on mielestäni vaikuttavin niistä ja kuvastaa hyvin teoksen dramatiikkaa. Kuvassa Roope muistelee nuoruutensa tapausta, jossa hän pelästyttää vihollissuvun pois sukunsa mailta.

Lopuksi vinkkaan kovana Rosa-fanina tunnetun Tuomas Holopaisen levyteoksesta Music Inspired by The Life and Times of Scrooge. Holopaisen suuri unelma oli toteuttaa tästä sarjakuvateoksesta eräänlainen soundtrack ja lopulta hän sai unelmansa toteen. Levyllä laulavat mm. Johanna Kurkela ja Johanna Iivanainen. Levy on kuunneltavissa esimerkiksi Spotifyssa laillisesti. Laitan tähän yhden biisinäytteen, A Lifetime of Adventure. Nauttikaa!

Helmet-haaste yli puolessavälissä, jee!

  1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: Natasha Lester - Ranskalainen valokuvaaja

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana: Maisku Myllymäki - Holly

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana: Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti: Hanna-Riitta Schreck - Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua: Laura Tuomarila - Kaunis minä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön: Minna Salami - Aistien viisaus

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä: Matti Virtanen - Ääripäät - Kuinka identiteettipolitiikka hajottaa Suomea

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla: Tove Jansson - Muumien kiehtova maailma

14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää: Maria Laakso ja Johanna Rojola - Taltuta klassikko! goes länsimainen kirjallisuus

16. Kirjan luvuilla on nimet: Kimmo Takanen - Päästä irti

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua: Laura Malmivaara - Vaiti

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja: Markus Kajo - Kettusen kirja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa: Leena Vähäkylä - Sairastunut mieli

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

21. Kirja liittyy lapsuuteesi

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä: Mila Teräs - Amiraali

23. Pieni kirja: Toni Morrison - Toiseuden synty

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija

25. Kirjan nimessä on ilmansuunta

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin: Suvi Auvinen - Kaltainen valmiste

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa: Janna Satri - Herkkyys ja kiusaaminen

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan: Dean Nicholson - Nalan maailma

31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää: Harri ja Ilkka Virolainen - Vapaudu tukahdutetuista tunteista

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja: Elly Griffiths - Siniviittainen nainen

33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

35. Kirjassa on oikeudenkäynti

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää: Brit Bennett - Mikä meidät erottaa

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle: Sally Thorne - Toinen ensivaikutelma

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave: Maria Jyrkäs - Muutoksen matkaopas

39. Novellikokoelma: Amanda Palo - Outoja kaloja

40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä: Marianne Power - Rikkaaksi hoikaksi naimisiin

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi: Taina Latvala - Torinon enkeli

45. Palkittu esikoisteos

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen: Malin Lindroth - Vanhapiika

47.-48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022: Kale Puonti - Aribo

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: Koko Hubara - Ruskeat tytöt

Tältä näyttää tällä hetkellä haasteeni. On ollut kivaa sovitella kirjoja paikoilleen ja aika hyvin olen saanut lukemiani kirjoja sopimaan. Kuten aiemmin mainitsin, harmittaa että en ole postauksissa tajunnut jo kertoa mihin mikäkin kirja tulee. Tässä nyt vähän päivitystä. Tuon Amanda Palon Outoja kaloja aion siirtää kohtaan uusi kirjailija, koska lopultakaan kyse ei tainnut olla novellikokoelmasta. Minulla myös odottaa pinossa eräältä bloggaajakollegalta saatu novellikokoelma, joka sopii paremmin siihen paikkaan.

Miltäs teidän helmet-haasteenne näyttää? :)

Mikä meidät erottaa

On kaksi tyttöä Mallardin pikkukylästä, Stella ja Desiree, kaksoset. Kolikon kaksi puolta. Pakomatka New Orleansiin, hanttihommia, uuden maailman syke. Kunnes yhtäkkiä Stella vain lähtee. Alkaa elämän alusta, tällä kertaa valkoisena. Mutta miten pitkään valheessa voi elää?

Brit Bennettin Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, suomentanut Maria Lyytinen, Tammi 2021) on vahva esikoisromaani kaksoiselämästä, rasismista, toiseudesta ja vapaudesta. Väkevää kerrontaa, realistinen ote, viekoitellen mukaansa tempaava niin että sivut vain kääntyvät. 

"Toisinaan turkissa saapunut nainen näytti tismalleen samalta kuin hänen äitinsä, aina hymyä myöten, välillä taas vain korkeintaan hiukan samannäköiseltä tummatukkaiselta ja hoikalta ilmestykseltä."

Myöhemmin Desireen tytär Jude alkaa uuden elämän. Äiti palasi lapsensa kanssa Mallardiin, ja Jude sai kokea nahoissaan mustien rasismin omiaan kohtaan. Sillä Jude on musta kuin yö, ja sitä ei vaaleiden mustien keskuudessa sulateta. Desireen loputon kaipuu Stellaan periytyy myös tyttärelle, ja jossain vaiheessa hän on aina näkevinään Stellan jossain. Kunnes viimein oikeasti näkeekin.

"Niinpä, kun Blake oli riisuutumassa ennen nukkumaanmenoa, hän kertoi, että tumma tyttö, joka väitti itseään Kennedyn serkuksi, oli ahdistellut Kennedyä esityksen jälkeen. Stella tarkkaili Blaken kasvoja kiinteästi ja odotti tämän ilmeen muuttuvan. Osoittavan häivähdyksen tunnistamista. Huojennusta siitä, että asia, jota mies oli aina ihmetellyt, oli nyt viimein ratkennut. Mutta Blake vain tuhahti availlessaan kauluspaitansa nappeja."

Kennedy on Stellan tytär, valheessa kasvatettu. Kunnes hän kohtaa Juden ja salaisuudet alkavat kiertyä auki pala palalta. Stella on vuorostaan aina näkevinään Juden jossain ja tärisee sisimmässään. Paljastuuko hänen suuri valheensa, esityksien esitys? Ironista on, että alun perin se varsinainen näyttelijä oli Desiree. Samoin Kennedy näyttelee ilokseen, mutta suurista suurin kirjan näyttelijä onkin lopulta Stella.

Bennett kieputtaa lukijan mukanaan halki vuosikymmenten. Maailma alkaa muuttua, Amerikkakin, vaikka hitaasti. Virallinen rotuerottelu loppuu, ja uudet sukupolvet eivät enää niin paljon noudata rotuerottelua ystävyys- ja tuttavuussuhteissaan. Desireelle ja Stellalle se on liki käsittämätöntä.

Rasismi on ilmiselvästi yksi teoksen avainkäsitteistä, ja Bennettiä onkin jo verrattu Toni Morrisoniin. En varmaan koskaan tule tajuamaan, miten tärkeää ns. rotu on Amerikassa. Jo pisarakin mustaa verta tekee ihmisestä kaikkien silmissä mustan, vaikka hän olisi kuinka vaalea tahansa. Absurdia! On myös asennetta "suutari pysyköön lestissään", omia vahditaan, ei saa hypätä valkoisten maailmaan tai pettää omansa. Minut on jossain määrin kasvatettu siihen, ettei ihmisten värillä ole väliä. Onkin varsin hämmentävää lukea, miten iso merkitys sillä monessa paikkaa vielä nykyäänkin on.

Kuitenkin minulle toiseus ja kaksoiselämä olivat sitä ydintä. Kirja herättää kiehtovia kysymyksiä siitä, miten pitkälle ihmisen vapaus itsemäärittelyssä kantaa. Voiko mustaksi kasvatettu valitakin valkoisen elämän? Mitä siitä seuraa? Voisiko sama tapahtua toisin päin, että valkoiseksi kasvatettu alkaisikin elää mustan elämää? Ja miksi ihmeessä meillä on edes olemassa käsitteet mustien ja valkoisten elämä? Mitä ne edes tarkoittavat?

Mikä meidät erottaa on vankkaa laatukirjallisuutta ja aivan oikeutetusti Keltaisessa kirjastossa. On ilo lukea muutakin, kuin valkoisten kirjoja valkoisille. Olen nyt lukenut joitakin mustien ihmisten rasismia käsitteleviä teoksia, ja ne ovat avanneet asiaa paljon enemmän kuin mikään akateeminen esitys. Lukusuositus!

Mies, pyörä ja kissa

 Mies ja pyörä matkalla maailman ääriin. Montenegrossa odottaa kuitenkin yllätys: tienposkessa  pikkuinen kisu. Eihän eläinystävä voi sitä siihenkään jättää. Miehellä ei ole aavistustakaan, millaisen seikkailun pyörteisiin hän päätyy.

Dean Nicholsonin Nalan maailma (Nala's world: One man, his rescue cat and a bike around the globe, suomentanut Veera Kaski, WSOY 2021) on kerta kaikkiaan ihana! En normaalisti lue matkakirjoja, koska en ole matkailijaihminen, mutta tämä teos sulatti sydämeni. Nala on aluksi takkuturkkinen ja onneton tyyppi, mutta hyvällä hoidolla siitä sukeutuu virkeä seikkailija. Uskokaa tai älkää, se kiintyy mieheen, Deaniin, niin että seuraa tyytyväisenä sitä pyörän selässä!

Seikkailuja riittää niin, että heikkopäistä (minua) vähän jo hirvitti. Tuurilla Dean salakuljettaa kissan rajan yli, mutta saa sen verran älliä päähänsä, että hankkii Nalalle asianmukaiset paperit. Välillä myrsky koettelee, tulee auringonpistos, karhu vaanii telttaa, yksi pelastettu koira menehtyy ja lopulta korona uhkaa. Deanilla onkin välillä melkoista tunteiden vuoristorataa.

Dean päivittää kuulumisiaan Instagramiin nimimerkillä 1bike1world, ja parin lehtijutun jälkeen suosio räjähtää. Nala tuottaa iloa ja onnea kaikkialla. Pian Dean saa huomata olevansa somevaikuttaja. Hän päättää kantaa siitä vastuuta, ja kerää rahaa monille eläin- ja luonnonsuojelutahoille. Oli ihanaa lukea, miten Dean kasvoi matkan varrella aikamoisesta hulivilistä hyvin vastuuntuntoiseksi aikuiseksi mieheksi. Hän saa myös paljon ihmisten hyvyyttä osakseen. Aina löytyy jokin sopukka, missä viettää yönsä, jos ei pysty olemaan taivasalla. 

Oikein hyvä lukukokemus tähän hetkeen, jossa koko maailma tuntuu jälleen kerralla olevan aivan sekaisin. Oli mukavaa uppoutua Deanin ja Nalan maailmaan ja nauttia kaukomatkailusta turvallisesti sohvalta.

"Nalalla on ollut minuun ja elämääni positiivinen vaikutus niin valtavan monella tapaa. Tunsin itseni viisaammaksi, tyynemmäksi ja kypsemmäksi ihmiseksi kuin se aavistuksen hurjapäinen tyyppi, joka reilut puolitoista vuotta aiemmin lähti Dunbarista reissuun. Nalan ansiosta jalkani olivat nyt tukevammin maan pinnalla, olin harkitsevaisempi ja Nalan avulla pystyin rasittuneena myös rentoutumaan paremmin. Niin kuin nytkin, kotiarestissa Unkarissa."

Oi Holly, oi Holly!

"Ja nyt hän on täällä. Hän ei halua ajatella, että hän on täällä, koska äiti käski. Että tämäkin hetki on äidin aikaansaama."

Saaressa asuu hulmuava ja keekoileva nainen kaftaanissaan. On nähnyt harvinaisen linnun siellä. Holly on hillitön ja häpeämätön, aivan saareen tulevan Evan vastakohta. Jos Holly on kolibri, Eva on harmaavarpunen.

Maisku Myllymäen Holly (WSOY 2021) on hengästyttävä, mukaansa vetävä. Se tuoksuu mereltä, yölliseltä viiniltä ja himolta. Se on kasvukertomus ja myös jotain muutakin, dynamiikka tihenee ajan myötä ja tapahtuu kaikenlaista. Harmaavarpusesta kuoriutuu kuningaskolibri, nainen joka ei enää jaksa miellyttää.

"Ajatella.

Viikko voi muuttaa ihmisen.

Tai vaate, huulipuna.

Tai se, että joskus sitä vaan saa tarpeekseen."

Eva harmaavarpusen elämä on ollut kiihkeän ja väsyttävän äidin sanelemaa. Äidillä on lehtitoimitus ja tietysti Eva on siellä töissä. Äiti ei ole paha, oikeastaan hän rakastaa tytärtään, mutta tukahduttaa tämän. Saaressa vietetyn ajan jälkeen Eva on kuitenkin jo eri, kun äiti raivoaa hän vain tyynesti sytyttää sisällä savukkeen. Tämä tihentynyt hetki on käännekohta, kohta Eva jo poistuu iäksi ja äiti on huutava mytty sohvalla. Napanuora on katkottu väkivaltaisesti ja samalla hienovireisesti.

"Eva vetää vielä yhdet pitkät sauhut, avaa sitten silmänsä, sanoo:

- Otatko sinäkin?

Helene G:n kieli on pysähtynyt. Se makaa lamaantuneena hänen auki revähtäneessä suussaan."

Evan kasvu ja vapautuminen on elähdyttävää, vaikka samalla se kantaa mustaa auraa ympärillään. Tunnistan tuossa harmaavarpusessa itseäni, samalla humallun uudesta kaftaanista ja huulipunasta. Vain nainen voi ymmärtää, mitä uusi ja hämmästyttävän erikoinen vaate voi tehdä, miten huulipuna avaa uusia huoneita mielen avaruudessa. Yhtäkkiä sitä on valmis maailmaan, valmis tekemään mitä vain. Naimaan keskellä päivää tai ehkä sittenkin menemään meren rantaan.

Holly on ihana romaani. Samalla ihan hirveä, pelottava hienovaraisuudessaan. Myllymäki on tehnyt hienon työn, esikoisromaani hengittää ja on oikeastaan aivan loistava. Kiitos!

Outoja kaloja ja outoja tarinoita

 Keskiössä on nainen. Tai naisia. He ovat tavalla tai toisella ahdistuneita. He riitelevät miestensä kanssa, tarkkailevat itseään ja toisia. Välillä tapahtuu aivan outoja, kuten silloin kun nainen antaa lahjaksi henkitorvensa.

Amanda Palon Outoja kaloja (Kosmos 2021) on totta tosiaan outo. Olen ymmälläni. En edes tiedä, onko tämä novellikokoelma vai jotakin muuta. Novelleiksi nämä tulkitsin, koska en ainakaan tajunnut kunnolla yhdistäviä tekijöitä, paitsi ahdistuksen.

Alku kyllästytti minua kovin. Kuljin välillä mieleni aallonharjoilla koettaessani keskittyä. Olin tällä kertaa odottanut liikoja, sillä kirjaa on kehuttu kovin. Tunnen oloni myös vähän tyhmäksi, kuin en olisi ymmärtänyt kunnolla teoksen ydintä.

Ja silti, jokin erikoisuus. Jokin vähäsen houkutteleva ei saa minua tyrmäämään kirjaa täysin. Loppupuoli oli hiukan parempi tai sitten vain totuin kerrontaan. Se, mikä minua tympi oli kaiken lattea arkisuus. En ole laisinkaan arkisuuden ystävä, en musiikissa enkä kirjallisuudessa. Odotin jonkinlaista erilaisuuden sinfoniaa, mutta en saanut sitä. Pahus.

Kellehän tätä suosittelisi? En osaa sanoa (sitäkään). Ehkä sellaiselle, joka haluaa jotain arkista mutta samalla merkillistä.

"Välillä hän unohtaa että maailmassa on miehiä. Tämä tapahtuu ehkä kahdesti vuodessa, kyseessä on jonkinasteinen mielenhäiriö. Niinä päivinä kun hän unohtaa että maailmassa on miehiä, hän unohtaa myös kehonsa muodot, sen aukot ja menneisyyden. Hänen vartalonsa tuntuu helpolta ja oikealta."

Lukutuulia ja lukukaveri

 Tässä on vanhempieni toinen kissa Pilvi. Hän on kovin seurallinen tyttö ja välillä "sabotoi" lukutuokioitani. Onhan kissan rapsutus tärkeämpää kuin mikään muu!

Olen lukemisissani helposti innostuva ja nyt onkin monta teosta kesken. Britt Bennettin Mikä meidät erottaa on hyvässä vaiheessa, mutta vähän jumittaa. Luin Desireen ja hänen tyttärensä osioita mielenkiinnolla, mutta tämänhetkinen Stellan näkökulma jostain syystä hangoittelee vastaan. Aion minä sen kuitenkin lukea loppuun, kyseessä on selvästi laatukirja.

Olen myös hypähtänyt Ruth Gallowayn mukaan (Elly Griffiths). Maan alla on ihan alkutekijöissään vielä, mutta kyllä se siitä etenee.

Lisäksi luen Katja Myllyviidan teosta Tunne tunteesi, jota LauraKatarooma esitteli juuri blogissaan. Sattui kuin maagisesti olemaan palautushyllyssä, joten pitihän se napata. Ajattelin sijoittaa sen Helmet-haasteessa kohtaan toisen lukijan suosittelema, vaikkei Laura sitä ihan suoraan minulle suositellutkaan. Mutta varmasti hän mielessään ajatteli niin! :D Eihän haasteiden täyttäminen liian ryppyotsaista saa olla.

Olen muutenkin vähän kikkaillut Helmetin kanssa, kun olen lukenut niin paljon nyt tietokirjoja. Yllättävän ketterästi niitäkin saa ujutettua mukaan. Ja olihan edellinen vuoden 2020 haaste minulla pullollaan Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoja. En olisi aloittaessani uskonut, että niin monta hänen kirjaansa saa mahtumaan mukaan.

Nyttemmin minua vähän harmittaa, etten ole muistanut postauksissani kirjoittaa, mihin kohtaan Helmetiä kirjan panen. Mutta sille ei nyt oikein mahda enää mitään. Olen täyttänyt muuten haasteesta jo puolet, jee!

Muut haasteet ovat jääneet nyt vähän lapsipuolen asemaan, kun olen mennyt omien mielihalujeni mukana. En ole osannut edes päättää, mitä luen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Jotain varmaan Keskisuomalaisen 100 kirjaa -haasteestani. Vanhus ja meri olisi houkuttelevan ohut, mutta siitä puuttuu sen vuoksi haasteen tuntu. Olen aiemmin lukenut haasteeseen tiiliskiviä, ehkäpä taas tälläkin kertaa.

Tiiliskiviin minulla on ristiriitainen suhde. Toisaalta sellaiseen on parhaimmillaan ihanaa upota, toisaalta taas ne ovat pelottavia paksuudessaan. Tuntuu vaikealta aloittaa, kun luettavaa on niin paljon. Vaikka tosiasiassa minun lukutahdillani sellaiseenkaan ei monesti mene pitkään. Huomaan bloggaamisen vaikuttavan aika paljonkin lukemisiini: tulee valittua ohuempia kirjoja, jotta saisi mahdollisimman paljon juttuja tänne. Mälsää! Ihan hyvinhän voisi vaikka päiväkirjanomaisesti kertoa lukumatkastaan palasissa ja vaikka lopuksi tehdä yhteenvedon. Siinäpä olisikin ideaa!

Kuten sanottua, kirjoittamiseni hakee tällä hetkellä muotoaan ja tämä oli nyt tällaista tajunnanvirtatyyppistä asiaa. Mielessäni muhii ajatuksia lempikirjailijoideni esittelyistä. Mieluusti promoaisin vaikkapa Vígdis Grímsdóttirin teoksia. Hän on jäänyt aivan paitsioon, tosin kirjojakaan ei ole ainakaan suomennettu viime vuosina, jos niitä on ylipäänsä tullut. Pysykää kuulolla!

Blogipohdintaa

 Innostukseni blogiini on vain syventynyt, mutta en ole aivan tyytyväinen kirjoituksiini. Huomaan urautuneeni tietynlaiseen arvioformaattiin, joka ei tavoita kaikkea sitä, mitä haluaisin.

Mielessä väikkyvät Mrs. Karlsson lukee -blogi sekä jo kuopattu blogi Kertomus jatkuu. Jotain vähän samaa haluaisin omaan otteeseen. Haahuilua, innostusta, ehkä kirjailijoiden esittelyjä, tosin mistä siihen sitten lailliset kuvat... Mutta jotain ehkä otteeltaan henkilökohtaisempaa. Vähän sellaista roiskaisua, ei aina sisäsiistiä arviota. Kirjoitin syksyllä vastineajatuksia kirjoituskokoelmaan Suurteoksia. Se oli ihanaa, jotain vähän erilaista. 

Onko teillä ideoita tai mielipidettä asiaan? :) Kuuntelen mielelläni lukijoideni mielipiteitä. 

Hanna Hauru - Viimeinen vuosi

 

Like Kustannus 2021.

Hanna Haurun pienoisromaani Viimeinen vuosi on tulvillaan melankoliaa ja pieniä, ohikiitäviä hetkiä. Romaani jäi kirjailijan viimeiseksi.

Kirjan päähenkilö on vanhempi kirjailijamies, joka koettaa viimeistellä uusinta romaaniaan. Hän asuu jossain kyläpahasessa, ilmeisesti Oulun lähellä. Aikakautta ei sen tarkemmin kerrota, mutta tarinasta voi päätellä, että jossain osapuilleen ehkä 50-luvulla ollaan. Kaikki tehdään käsipelissä eikä puhelintakaan ole kuin kylän postissa.

Haurun romaani on vähäeleinen, mutta vaikuttava. Siitä on riisuttu kaikki turha ja jäljellä on vain sanomisen arvoinen. Kirjaa kuljetetaan päähenkilön mietteiden kautta. Mies on vähän mörökölli, mutta herkkyys pilkistää jurosta mielestä kuin timantti.

Välillä on niin kurjaa ja köyhää, että miehen pitää kulkea naapuritaloissa kerjuulla. Rahan saamiseksi joutuu kirjoittamaan tyhjänpäiväisiä novelleja lehtiin, jotta leivälle olisi laittaa muutakin kuin ylähuuli. Kuitenkin intohimon kohde, viimeisin romaani, tulee valmiiksi.

Kirjan päähenkilö on syvästi inhimillinen ja hänen vanha kaipuunsa nuoruuden rakastettuun koskettavaa. Melkein itkettävää. Liisa on unelmien nainen, mutta maailman pauhu on riistänyt hänet mieheltä. Jäljellä ovat vain muistot ja tuoksujen aaveet.

Kuitenkaan en kokenut kirjaa varsinaisesti masentavana. Sieltä täältä pilkahtelee pikkuisia helpotuksen ja ilon aiheita, kun niitä osaa katsoa. Umpimielinen kirjailija huomaa herkästi pienet vivahteet ympärillään. Luonto on sekä pelottava että lohduttava.

Todella hieno teos! Suosittelen lämpimästi. Kirja on ilmavasti ladottu ja sen lukee nopeasti. Jälkimaku on surumielinen, mutta jotenkin silti kaunis.

"Tunkkainen tupa toi tympeät unet. Verhojen raosta auringon velo leikkaa paksua huoneilmaa. Pää on tukossa ja henkeä ahdistaa. Nousen ylös ennen kellon soittoa ja käännän nupin kiinni ennen unisen hermoja raastavaa pärinää. Otan maton hapsuista kiinni ja heitän sen pihalle. Patja, viltti ja tyyny lentävät perässä."