Sain Jenniltä kirjahaasteen!
1. Kirja, jota luen parhaillaan
Luen nyt Sarah Watersin Yövartiota. Ensimmäinen Watersini, toivottavasti hyvä.
2. Kirja, josta pidin lapsena
Luin lapsena Runotyttö-trilogiaa loputtomasti, tosin en useinkaan kerralla kokonaisuudessaan. Upeita kirjoja, joista aukeaa iän myötä aina uusia tasoja.
3. Kirja, joka jäi kesken
Näitä on paljon, ja aina harmittaa. Nyt mieleen muistuva on Luolakarhun klaani joskus yläkoulussa. Joku Waltarikin jäi niihin aikoihin aivan kesken.
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Näitäkin on paljon. Siiri Enorannan Gisellen kuolema ja Susan Fletcherin Noidan rippi ovat hyviä esimerkkejä.
5. Kirja, johon palaan uudelleen
Jo aikoinaan lupasin blogissani lukevani Imre Kertészin Lopetuksen joskus vanhempana uudelleen, koska lukiessani tajusin sen aukeavan kunnolla vasta myöhemmin. Pian voisi olla hyvä aika sille.
Haastan Suketuksen, Merin ja Susan.
lauantai 30. tammikuuta 2016
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Marguerite Yourcenar - Alexis - Turhan taistelun kuvaus
"Ehkä minun ei olisi pitänyt lähteä sanaakaan sanomatta, ikään kuin häveten tai olettaen teidän ymmärtävän. Minun olisi pitänyt selittää hyvin hiljaisella äänellä ja hyvin hitaasti, huoneen intiimissä rauhassa, täydellisen pimeyden hetkenä, jolloin ihminen muuttuu niin näkymättömäksi, että uskaltaa tunnustaa lähes kaiken."
Marguerite Yourcenarin esikoiskirja Alexis - Turhan taistelun kuvaus on ohut kirjeromaani. Viimeiselle sivulle asti nimetön mieshenkilö kirjoittaa vaimolleen pitkää kirjettä, jossa hän selittää ja tunnustaa lähtemisensä syyt.
Yourcenar ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin joitain vuosia sitten hänen romaaninsa Anna, sisaresi. Koska kirjailijan tuotanto on jo varsin vanhaa, kieltä leimaa vanhan ajan hienostuneisuus. Näin oli muistaakseni Anna, sisaresi -kirjassa ja ainakin nyt tässä Alexisissa. Nykylukijaa, varsinkin sinutteluun tottunutta suomalaista, hätkähdyttää kirjeen kirjoittajan tapa teititellä omaa vaimoaan. En ole ranskalaisuuden asiantuntija, joten en osaa arvioida, onko näin tosiaan ammoin tehty vai onko se vain tähän kirjaan valittu tyylikeino osoittaa aviomiehen rikkomatonta kunnioitusta vaimoaan kohtaan.
Silmiin pistävää tosiaan on, että vaimonsa jättänyt mies kunnioittaa tätä suuresti. Kirjoittaja on luonut vaimostaan itselleen kuvan varsinaisena lempeänä pyhimyksenä. Silti hän ei pyytele anteeksi tekoaan, joka ei tosin ole aikakauteen nähden hurjinta, mitä hän on elämässään tehnyt: kirjoittaja on homo. Hän tunnustaa hetkensä muiden miesten kanssa ja kuvaa laveasti suuntautumistaan ja mennyttä elämäänsä. En tiedä, onko tämä HLBTI-piireissä jopa jonkinlaisen klassikon asemassa.
Romaanista ei ole sinänsä paljon muuta sanottavaa. Kieli on miellyttävää ja romaania lukee sujuvasti. Olen aina pitänyt tavasta, jolla ihmisen mieltä vanhoissa kirjoissa usein kuvataan. Silti romaani ei ollut minulle mikään merkittävä lukuelämys, vaan ennemminkin miellyttävä välipala.
Sain tällä romaanilla HLBTI-haasteeseen yhden kirjan luettua, pitkästä aikaa!
Marguerite Yourcenarin esikoiskirja Alexis - Turhan taistelun kuvaus on ohut kirjeromaani. Viimeiselle sivulle asti nimetön mieshenkilö kirjoittaa vaimolleen pitkää kirjettä, jossa hän selittää ja tunnustaa lähtemisensä syyt.
Yourcenar ei ole minulle uusi tuttavuus, sillä luin joitain vuosia sitten hänen romaaninsa Anna, sisaresi. Koska kirjailijan tuotanto on jo varsin vanhaa, kieltä leimaa vanhan ajan hienostuneisuus. Näin oli muistaakseni Anna, sisaresi -kirjassa ja ainakin nyt tässä Alexisissa. Nykylukijaa, varsinkin sinutteluun tottunutta suomalaista, hätkähdyttää kirjeen kirjoittajan tapa teititellä omaa vaimoaan. En ole ranskalaisuuden asiantuntija, joten en osaa arvioida, onko näin tosiaan ammoin tehty vai onko se vain tähän kirjaan valittu tyylikeino osoittaa aviomiehen rikkomatonta kunnioitusta vaimoaan kohtaan.
Silmiin pistävää tosiaan on, että vaimonsa jättänyt mies kunnioittaa tätä suuresti. Kirjoittaja on luonut vaimostaan itselleen kuvan varsinaisena lempeänä pyhimyksenä. Silti hän ei pyytele anteeksi tekoaan, joka ei tosin ole aikakauteen nähden hurjinta, mitä hän on elämässään tehnyt: kirjoittaja on homo. Hän tunnustaa hetkensä muiden miesten kanssa ja kuvaa laveasti suuntautumistaan ja mennyttä elämäänsä. En tiedä, onko tämä HLBTI-piireissä jopa jonkinlaisen klassikon asemassa.
Romaanista ei ole sinänsä paljon muuta sanottavaa. Kieli on miellyttävää ja romaania lukee sujuvasti. Olen aina pitänyt tavasta, jolla ihmisen mieltä vanhoissa kirjoissa usein kuvataan. Silti romaani ei ollut minulle mikään merkittävä lukuelämys, vaan ennemminkin miellyttävä välipala.
Sain tällä romaanilla HLBTI-haasteeseen yhden kirjan luettua, pitkästä aikaa!
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
Siri Pettersen - Odininlapsi (Korpinkehät-trilogia 1)
">>Me olemme jo kuolleita. Kaikki. Mikään ei voi vahingoittaa meitä. Ymmärrätkö, Hirka?>> Hirka tunsi ruumiinsa päästävän irti. Rimen sanojen paino laskeutui hönen rintaansa. Hän ymmärsi. Hän jäi riippumaan Rimen käsivarsille kuin kuollut. Rime nosti kätensä hänen suultaan. Lämpö levisi ruumiiseen. Lämpö ja voima saivat hänen kohottamaan päänsä. Rime syleili.
>>Ymmärrätkö, Hirka?>>
Hirka nyökkäsi. >>Jo kuolleita.>>
Hirka tuli yhdeksi Mahdin kanssa. Hän muuttui tomuksi. Hän hajosi ja levisi kaikkialle. Tuuli tarttui häneen ja kuljetti hänet halki metsien, maiden, Vainajalan ja tähtien. Hän oli hiekkaa ja tomua tuulessa, ja hän lensi Rimen lävitse. Rime kokosi hänet jälleen ehjäksi, kunnes hän roikkui jälleen tämän käsivarsilla, hyvin todellisessa maailmassa, ympärillään korkeat ruo'ot, jotka kurkottivat kohti juuri noussutta aurinkoa."
Siri Pettersenin Odininlapsi on ensimmäinen osa kolmiosaista Korpinkehät-sarjaa. Päähenkilö Hirka on matkustellut isänsä kanssa myymässä rohtoja oikeastaan koko ikänsä, mutta nykyisessä asuinpaikassaan Elveroassa he ovat viipyneet useamman vuoden. Edessä on Riitti, johon jokainen Yminmaan 15-vuotias osallistuu. Hirkaa vähän huolestuttaa, koska hän ei osaa syleillä eli käyttää Mahtia kuten muut. Huoli muuttuu kuitenkin kauhuksi kun isä paljastaa, ettei Hirka olekaan yminväkeä vaan odininlapsi, ihminen, mädänkantaja. Hirka pakenee mielessään vanha lapsuuden leikkitoveri, valtakunnan ylhäisöön kuuluva Rime an-Elderin, joka on palannut Elveroaan.
Voi miten mahtava kirja tämä on! Joskus törmää lukiessaan sellaiseen maailmana, josta ei kirjan loputtua tahtoisi luopua, ja Korpinkehien maailma on juuri sellainen, Näin monen päivän päästäkin haluaisin takaisin. Onneksi on kyse sarjasta, joten lukemista riittää vielä kahden kirjan verran.
Korpinkehien maailma on selkeästi fantasiakirjallisuuden maailma, Yminväki on oma lajinsa, joilla on erotuksena ihmisistä hännät - seikka, joka silmiinpistävästi erottaa Hirkan toisista. Väki käyttää Mahtia, jolla saa itselleen isommat voimat ja näkee kaiken kirkkaammin, jos on tarpeeksi voimakas syleilijä. Valtakuntaa hallitsee Neuvosto, 12 ihmistä 12 mahtisuvusta. Heidän suurin murheenaiheensa on Korppihovi, jota he eivät ole mitenkään saaneet valtansa alle. Väen jumala on Näkijä, korppi, jota yksi Neuvoton jäsen kantaa mukanaan. Silti yminväki ei eroa häntää ja Mahtia lukuun ottamatta ihmisistä ollenkaan. Yminväessä on kuvattu ihmisluonto pahimmillaan ja parhaimmillaan. Kirjassa on paljon sortoa, poliittista juonittelua ja väkivaltaa, mutta myös armoa ja välittämistä.
Hirka on mainio henkilö. Hän muistuttaa minua tanskalaisen Lene Kaaberbølin vahvoista ja kipakoista tyttöhahmoista. Hirka on laiha punapää, joka kiipeilee missä sattuu ja satuttaa itsensä jatkuvasti. Hän on kuitenkin moniulotteinen henkilö, sillä hänkin pelkää monessa kohtaa ja epäilee jatkuvasti itseään. Oli surullista lukea, miten kamalana hän itseään piti. Tämä onkin yksi kirjan teemoista. Yhteisön ja kulttuurin käsitykset voivat leimata ihmisen todella pahasti ja saada hänet inhoamaan itseään, vaikkei hänessä olisi mitään vikaa.
Rime on myös miellyttävä henkilö. mutta hieman liian pyhimys. Toki hänkin tekee virheitä, mikä onneksi tasapainottaa häntä, mutta hieman liian onnistuva sankari hän sittenkin on. Tietyssä mielessä myös hieman tahattoman koominen.
Erinomaisesti kirjoitettu romaani! Tällaiseen maailmaan on todella helppo uppoutua. Toivottavasti seuraavat osat ilmestyvät pian suomeksi.
>>Ymmärrätkö, Hirka?>>
Hirka nyökkäsi. >>Jo kuolleita.>>
Hirka tuli yhdeksi Mahdin kanssa. Hän muuttui tomuksi. Hän hajosi ja levisi kaikkialle. Tuuli tarttui häneen ja kuljetti hänet halki metsien, maiden, Vainajalan ja tähtien. Hän oli hiekkaa ja tomua tuulessa, ja hän lensi Rimen lävitse. Rime kokosi hänet jälleen ehjäksi, kunnes hän roikkui jälleen tämän käsivarsilla, hyvin todellisessa maailmassa, ympärillään korkeat ruo'ot, jotka kurkottivat kohti juuri noussutta aurinkoa."
Siri Pettersenin Odininlapsi on ensimmäinen osa kolmiosaista Korpinkehät-sarjaa. Päähenkilö Hirka on matkustellut isänsä kanssa myymässä rohtoja oikeastaan koko ikänsä, mutta nykyisessä asuinpaikassaan Elveroassa he ovat viipyneet useamman vuoden. Edessä on Riitti, johon jokainen Yminmaan 15-vuotias osallistuu. Hirkaa vähän huolestuttaa, koska hän ei osaa syleillä eli käyttää Mahtia kuten muut. Huoli muuttuu kuitenkin kauhuksi kun isä paljastaa, ettei Hirka olekaan yminväkeä vaan odininlapsi, ihminen, mädänkantaja. Hirka pakenee mielessään vanha lapsuuden leikkitoveri, valtakunnan ylhäisöön kuuluva Rime an-Elderin, joka on palannut Elveroaan.
Voi miten mahtava kirja tämä on! Joskus törmää lukiessaan sellaiseen maailmana, josta ei kirjan loputtua tahtoisi luopua, ja Korpinkehien maailma on juuri sellainen, Näin monen päivän päästäkin haluaisin takaisin. Onneksi on kyse sarjasta, joten lukemista riittää vielä kahden kirjan verran.
Korpinkehien maailma on selkeästi fantasiakirjallisuuden maailma, Yminväki on oma lajinsa, joilla on erotuksena ihmisistä hännät - seikka, joka silmiinpistävästi erottaa Hirkan toisista. Väki käyttää Mahtia, jolla saa itselleen isommat voimat ja näkee kaiken kirkkaammin, jos on tarpeeksi voimakas syleilijä. Valtakuntaa hallitsee Neuvosto, 12 ihmistä 12 mahtisuvusta. Heidän suurin murheenaiheensa on Korppihovi, jota he eivät ole mitenkään saaneet valtansa alle. Väen jumala on Näkijä, korppi, jota yksi Neuvoton jäsen kantaa mukanaan. Silti yminväki ei eroa häntää ja Mahtia lukuun ottamatta ihmisistä ollenkaan. Yminväessä on kuvattu ihmisluonto pahimmillaan ja parhaimmillaan. Kirjassa on paljon sortoa, poliittista juonittelua ja väkivaltaa, mutta myös armoa ja välittämistä.
Hirka on mainio henkilö. Hän muistuttaa minua tanskalaisen Lene Kaaberbølin vahvoista ja kipakoista tyttöhahmoista. Hirka on laiha punapää, joka kiipeilee missä sattuu ja satuttaa itsensä jatkuvasti. Hän on kuitenkin moniulotteinen henkilö, sillä hänkin pelkää monessa kohtaa ja epäilee jatkuvasti itseään. Oli surullista lukea, miten kamalana hän itseään piti. Tämä onkin yksi kirjan teemoista. Yhteisön ja kulttuurin käsitykset voivat leimata ihmisen todella pahasti ja saada hänet inhoamaan itseään, vaikkei hänessä olisi mitään vikaa.
Rime on myös miellyttävä henkilö. mutta hieman liian pyhimys. Toki hänkin tekee virheitä, mikä onneksi tasapainottaa häntä, mutta hieman liian onnistuva sankari hän sittenkin on. Tietyssä mielessä myös hieman tahattoman koominen.
Erinomaisesti kirjoitettu romaani! Tällaiseen maailmaan on todella helppo uppoutua. Toivottavasti seuraavat osat ilmestyvät pian suomeksi.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Anton Tšehov - Nainen ja sylikoira
"- Onnellinen mies! hän huokasi. - Kaikki paha elämässä johtuu mielestäni joutilaisuudesta, ikävästä, sielullisesta tyhjyydestä, mutta kaikki se on väistämätöntä, kun tottuu elämään toisten kustannuksella. Älkää luulko, että minä kuvittelen, sanon teille vilpittömästi, että on ikävää ja epämiellyttävää olla rikas. Hankkikaa ystäviä epäoikeutetulla rikkaudella - niinhän sanotaan, sillä yleensä ei ole eikä voi olla oikeutettua rikkautta."
Anton Tšehov ei luettujen kirjojen luetteloni perusteella ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen näköjään aikoinaan lukenut Kolme sisarta. Mitään muistikuvia minulla ei asiasta kyllä ole, joten kirjailija tuli kuin tulikin minulle käytännössä uutena tuttavuutena. Nainen ja sylikoira käsittää kolme novellia, Elämäni, Nainen ja sylikoira sekä Rotkossa. Kaikki niistä olivat novelleiksi aika pitkiä, ja ne käsittelivät Venäjän ihmisiä ja oloja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.
Elämäni kertoo nuoresta aatelisesta miehestä, joka isänsä murheeksi ja kiukuksi ei tahdo tehdä säädylleen ominaista siistiä sisätyötä, vaan ryhtyä työläiseksi. Pieni kylä ei varsinkaan alkuun tahdo hyväksyä tällaista ruodusta poikkeamista, ja päähenkilö Misail saakin kärsiä monenlaisia vastoinkäymisiä. Hän tutustuu erääseen fiksuun tohtorismieheen, jonka kanssa hän käy omalta puoleltaan selvästi kommunismin leimaamaa keskustelua työstä ja ihmisen kehityksestä. Hän myös solmii lyhytaikaisen avioliiton rikkaan Maria Viktorovnan kanssa. Täytyy sanoa, että tässä novellissa ei liikoja tapahtunut. Tšehov keskittyy pitkälti Misailin ajatusten ja kyläyhteisön kuvailuun. Tekstiä kyllä lukee kohtuullisen sujuvasti, mutta aika mitäänsanomaton se lopulta oli. Tosin harmautta piristivät muutamat hauskat palopuheet, joita jotkut henkilöt pitivät, kuten tässä:
"Suvaitsette sanoa - köyhiä. Mutta elääkö muka rikas talonpoika sen paremmin? Hän elää, suokaa anteeksi, kuin sika. Hän on karkea ja suurisuinen tomppeli, on yhtä paksu kuin pitkäkin, kuono on turpea ja punainen, ikään kuin joku olisi huitaissut sitä roistoa. Onhan Dubetšnjan Larionkin rikas, ja niinpä tämä kiskoo teidän metsästänne samoin kuin köyhätkin; ja itse kiroilee, ja lapsensa kiroilevat, ja kun on ottanut ryyppyjä, täräyttää turpansa lätäkköön ja nukkuu siihen."
Niminovelli Nainen ja sylikoira on hieman kiintoisampi. Siinä ukkomies on kyllästynyt jäykkään vaimoonsa ja kohtaa vieraassa kaupungissa sievän nuoren naisen, jolla on aina sylikoira mukanaan. He tutustuvat ja rakastuvat, mutta eivät saa toisiaan koskaan. Tässä novellissa oli jo ytyä, mutta se tuntui loppuvan merkillisesti kesken. Olisin odottanut hieman toisenlaista lopetusta.
Viimeinen novelli Rotkossa oli sekin aika erikoinen. Se oli rajumpaa kurjuuden kuvausta kuin Elämäni ja kauheita siinä tapahtuikin. Jäin kuitenkin lukemisen jälkeen ällistyksissäni miettimään, mikä merkitys tällä novellilla ja sen kauheuksilla oli. Kirjailija lähinnä kuvaili asioita, mutta ei tarjonnut lukijalle sen syvällisempää antia.
Novellikokoelma ei siis ollut onnistunein mahdollinen. Varsin sujuvasti sen luki, teksti sinällään ei ollut vaikeaa tai puuduttavaa, mutta mitään järin kiintoisaa sisältöä näissä novelleissa ei kyllä minulle ollut. Onpahan yleissivistykseksi luettu.
Anton Tšehov ei luettujen kirjojen luetteloni perusteella ole minulle uusi tuttavuus, sillä olen näköjään aikoinaan lukenut Kolme sisarta. Mitään muistikuvia minulla ei asiasta kyllä ole, joten kirjailija tuli kuin tulikin minulle käytännössä uutena tuttavuutena. Nainen ja sylikoira käsittää kolme novellia, Elämäni, Nainen ja sylikoira sekä Rotkossa. Kaikki niistä olivat novelleiksi aika pitkiä, ja ne käsittelivät Venäjän ihmisiä ja oloja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.
Elämäni kertoo nuoresta aatelisesta miehestä, joka isänsä murheeksi ja kiukuksi ei tahdo tehdä säädylleen ominaista siistiä sisätyötä, vaan ryhtyä työläiseksi. Pieni kylä ei varsinkaan alkuun tahdo hyväksyä tällaista ruodusta poikkeamista, ja päähenkilö Misail saakin kärsiä monenlaisia vastoinkäymisiä. Hän tutustuu erääseen fiksuun tohtorismieheen, jonka kanssa hän käy omalta puoleltaan selvästi kommunismin leimaamaa keskustelua työstä ja ihmisen kehityksestä. Hän myös solmii lyhytaikaisen avioliiton rikkaan Maria Viktorovnan kanssa. Täytyy sanoa, että tässä novellissa ei liikoja tapahtunut. Tšehov keskittyy pitkälti Misailin ajatusten ja kyläyhteisön kuvailuun. Tekstiä kyllä lukee kohtuullisen sujuvasti, mutta aika mitäänsanomaton se lopulta oli. Tosin harmautta piristivät muutamat hauskat palopuheet, joita jotkut henkilöt pitivät, kuten tässä:
"Suvaitsette sanoa - köyhiä. Mutta elääkö muka rikas talonpoika sen paremmin? Hän elää, suokaa anteeksi, kuin sika. Hän on karkea ja suurisuinen tomppeli, on yhtä paksu kuin pitkäkin, kuono on turpea ja punainen, ikään kuin joku olisi huitaissut sitä roistoa. Onhan Dubetšnjan Larionkin rikas, ja niinpä tämä kiskoo teidän metsästänne samoin kuin köyhätkin; ja itse kiroilee, ja lapsensa kiroilevat, ja kun on ottanut ryyppyjä, täräyttää turpansa lätäkköön ja nukkuu siihen."
Niminovelli Nainen ja sylikoira on hieman kiintoisampi. Siinä ukkomies on kyllästynyt jäykkään vaimoonsa ja kohtaa vieraassa kaupungissa sievän nuoren naisen, jolla on aina sylikoira mukanaan. He tutustuvat ja rakastuvat, mutta eivät saa toisiaan koskaan. Tässä novellissa oli jo ytyä, mutta se tuntui loppuvan merkillisesti kesken. Olisin odottanut hieman toisenlaista lopetusta.
Viimeinen novelli Rotkossa oli sekin aika erikoinen. Se oli rajumpaa kurjuuden kuvausta kuin Elämäni ja kauheita siinä tapahtuikin. Jäin kuitenkin lukemisen jälkeen ällistyksissäni miettimään, mikä merkitys tällä novellilla ja sen kauheuksilla oli. Kirjailija lähinnä kuvaili asioita, mutta ei tarjonnut lukijalle sen syvällisempää antia.
Novellikokoelma ei siis ollut onnistunein mahdollinen. Varsin sujuvasti sen luki, teksti sinällään ei ollut vaikeaa tai puuduttavaa, mutta mitään järin kiintoisaa sisältöä näissä novelleissa ei kyllä minulle ollut. Onpahan yleissivistykseksi luettu.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki (Unohdettujen kirjojen hautausmaa 3)
"- Sinä iltana kerroin sinulle vain pienen osan koko tarinasta, Daniel.
- Luulin että sinä luotit minuun.
- Luottaisin henkeni sinun käsiisi vaikka silmät sidottuina. Siitä ei ole kyse. Jos en kertonutkaan koko tarinaa, tein sen suojellakseni sinua.
-Suojellaksesi? Minuako? Miltä?
Fermín painoi luhistuneena katseensa alas.
- Totuudelta, Daniel... Totuudelta."
Taivasten vanki jatkaa Zafónin edellisten romaanien tarinaa, joskin sen voi lukea myös itsenäisenä. Eletään 50-luvun Espanjassa, jossa Sempere ja poika- kirjakauppa jatkaa toimintaansa. Romaani keskittyy kaupan työntekijöihin ja heidän perheeseensä. Kun salaperäinen ontuva mies jättää Fermínille oudon viestin, päättää Daniel päästä selville tämän kätkemistä salaisuuksista. Kuullessaan piilotellut totuudet hän joutuu vakavasti miettimään, onko totuus sittenkään aina vapauttava.
Onnittelen itseäni siitä, että tartuin tähän kolmanteen osaan näin pian, sillä toinen osa on vielä hyvin muistissani. Vaikka koko sarjan voi lukea itsenäisinä teoksina, en suosittele sitä. Kirjoja ei ole pakko lukea juuri ilmestymisjärjestyksessä, mutta nopeasti peräjälkeen kuitenkin. Tätäkin osaa lukiessani kiukutti, etten muista Tuulen varjosta juuri mitään. Kolmannelle osalle Tuulen varjolla on vielä enemmän väliä kuin toiselle.
Minusta Taivasten vanki on parempi kuin edeltävä Enkelipeli. Taivasten vanki on huomattavasti lyhyempi ja tiiviimpi paketti kuin turhasta rönsyilystä kärsinyt toinen osa. Zafón on omimmillaan kuvatessaan ihmisten välistä keskustelua. Miehellä on taito ujuttaa henkilöiden dialogiin mainiota huumoria, joka tuo muutoin varsin synkkään ja ahdistavaankin kirjaan tarpeellista kepeyttä. Fermínin suulla kuvataan Espanjan verisen sisällissodan kauhuja ja vääryyksiä, jotka saivat minut suorastaan kauhun valtaan. Eihän tämä minulle ensimmäinen sodan valta-asemia ja kieroutumia kuvaava teos ole, mutta jotenkin se onnistui saamaan minut ymmärtämään sodan kauheuden paremmin kuin muut - niin hyvin kuin niitä asioita voi kokematta tietysti ymmärtää. Romaani sai minut myös kunnolla arvostamaan sitä, mitä nyt on. On aivan valtava lahja, ettei tiedä ääriolosuhteista mitään, vaan on saanut elää varsin turvattua elämää. Miten mitättömiä oman elämän ongelmat ovat siihen verrattuna, että saa elää pelkäämättä! Useimmat meistä elävät melkoisessa lintukodossa vieläkin - toisen maailmansodan varjo on väistynyt sitä mukaa kuin sen kokeneet ihmiset ovat alkaneet kuolla. Toivoisin, että sitä osattaisiin arvostaa vähän enemmän kuin nyt.
Zafón on hyvä myös tarinankerronnassa. Hän on luonut kiehtovan maailman ja myös malttanut jättää arvoituksia lukijan mietittäväksi. Kaiken paljastaminen on aika tympeää, ja sen kirjailija on osannut onneksi välttää. Olisinpa vain tajunnut lukea Tuulen varjon uudelleen ennen näitä myöhempiä osia. Olisin saanut irti huomattavasti enemmän.
Suosittelen lukijoille, joita kiinnostavat mysteeritarinat ja Espanjan lähihistoria.
- Luulin että sinä luotit minuun.
- Luottaisin henkeni sinun käsiisi vaikka silmät sidottuina. Siitä ei ole kyse. Jos en kertonutkaan koko tarinaa, tein sen suojellakseni sinua.
-Suojellaksesi? Minuako? Miltä?
Fermín painoi luhistuneena katseensa alas.
- Totuudelta, Daniel... Totuudelta."
Taivasten vanki jatkaa Zafónin edellisten romaanien tarinaa, joskin sen voi lukea myös itsenäisenä. Eletään 50-luvun Espanjassa, jossa Sempere ja poika- kirjakauppa jatkaa toimintaansa. Romaani keskittyy kaupan työntekijöihin ja heidän perheeseensä. Kun salaperäinen ontuva mies jättää Fermínille oudon viestin, päättää Daniel päästä selville tämän kätkemistä salaisuuksista. Kuullessaan piilotellut totuudet hän joutuu vakavasti miettimään, onko totuus sittenkään aina vapauttava.
Onnittelen itseäni siitä, että tartuin tähän kolmanteen osaan näin pian, sillä toinen osa on vielä hyvin muistissani. Vaikka koko sarjan voi lukea itsenäisinä teoksina, en suosittele sitä. Kirjoja ei ole pakko lukea juuri ilmestymisjärjestyksessä, mutta nopeasti peräjälkeen kuitenkin. Tätäkin osaa lukiessani kiukutti, etten muista Tuulen varjosta juuri mitään. Kolmannelle osalle Tuulen varjolla on vielä enemmän väliä kuin toiselle.
Minusta Taivasten vanki on parempi kuin edeltävä Enkelipeli. Taivasten vanki on huomattavasti lyhyempi ja tiiviimpi paketti kuin turhasta rönsyilystä kärsinyt toinen osa. Zafón on omimmillaan kuvatessaan ihmisten välistä keskustelua. Miehellä on taito ujuttaa henkilöiden dialogiin mainiota huumoria, joka tuo muutoin varsin synkkään ja ahdistavaankin kirjaan tarpeellista kepeyttä. Fermínin suulla kuvataan Espanjan verisen sisällissodan kauhuja ja vääryyksiä, jotka saivat minut suorastaan kauhun valtaan. Eihän tämä minulle ensimmäinen sodan valta-asemia ja kieroutumia kuvaava teos ole, mutta jotenkin se onnistui saamaan minut ymmärtämään sodan kauheuden paremmin kuin muut - niin hyvin kuin niitä asioita voi kokematta tietysti ymmärtää. Romaani sai minut myös kunnolla arvostamaan sitä, mitä nyt on. On aivan valtava lahja, ettei tiedä ääriolosuhteista mitään, vaan on saanut elää varsin turvattua elämää. Miten mitättömiä oman elämän ongelmat ovat siihen verrattuna, että saa elää pelkäämättä! Useimmat meistä elävät melkoisessa lintukodossa vieläkin - toisen maailmansodan varjo on väistynyt sitä mukaa kuin sen kokeneet ihmiset ovat alkaneet kuolla. Toivoisin, että sitä osattaisiin arvostaa vähän enemmän kuin nyt.
Zafón on hyvä myös tarinankerronnassa. Hän on luonut kiehtovan maailman ja myös malttanut jättää arvoituksia lukijan mietittäväksi. Kaiken paljastaminen on aika tympeää, ja sen kirjailija on osannut onneksi välttää. Olisinpa vain tajunnut lukea Tuulen varjon uudelleen ennen näitä myöhempiä osia. Olisin saanut irti huomattavasti enemmän.
Suosittelen lukijoille, joita kiinnostavat mysteeritarinat ja Espanjan lähihistoria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)