Ankin kirjablogi

"Olin lapsi kun metsä muuttui toiseksi eikä ollut enää keijujen ja lasten kanssa kulkevien enkelien metsä. Kuin kutsumattomat vieraat seisoivat puut latvat syvässä virrassa. Sen äänen muistan, jään helähdykset tuulta vasten, veden irrottaman kuun. Näin kahden ihmisen kietoutuvan toisiinsa kutsuen huudoillaan tuntematonta ja ymmärsin että tuntematon                                voi olla rakkaampi kuin kaikki jotka tuntee. Vain itseään ei voi jättää eikä paikkaa jossa on syntynyt, se on mukana vielä                     kun metsä ja maailma on toinen." Eeva Tikka on aina niin lohdullinen! Luin juuri hänen kokoelmansa Enkeli astuu virtaan ja vaikutuin. Kirja on jaettu useampaan osaan ja jokainen osa kertoo omaa tarinaansa. Puhutaan lapsuudesta, sen päättymisestä, rannoista, veneistä, kuusta... Ja enkeleistä. Kokoelma käy vuoropuhelu itsensä kanssa, ja se miell...

Kuten lupailinkin, jatkan runojen parissa. Minusta on tullut varsinainen runotyttö ja olenkin nyt lukenut kolme kokoelmaa kokonaan. Minua ovat viihdyttäneet Eeva Tikka , Arja Tiainen ja Eeva Kilpi . Olen erityisen iloinen tutustumisestani Eevoihin, sillä tunnen ymmärtäväni heidän sanojaan varsin pitkälti. Nautin myös Tiaisen kovuudesta ja rosoisuudesta, se oli hyvää vastapainoa. Eeva Tikassa on ihanaa lempeyttä ja viisautta, kauneutta voi suorastaan imeä hänen riveiltään. Miten voisi vastustaa kokoelmaa, jonka osioiden niminä on esimerkiksi Uni lukee minua tai Satu kulkee syviin metsiin ? se puro, se kevät, se leikki se vesi sinua ja minua pajujen alla saramättäiden seassa ohikiitävinä silminä purohiuksina nopeana puheena elävistä ja kuolleista heidän muistostaan, kirjoitusta virtaamassa hautakivillä puron matka on kesken niin kauan kuin joku muistaa joku muistaa Rakastan tuossa erityisesti tuota se vesi sinua ja minua -kohtaa. Se vesi mitä ? Mitä se tekee? On ha...

Heipä hei! Olen taas kerran viettänyt hiljaiseloa, niin blogissa kuin oikeastaan elämässänikin. Vointini on ollut jälleen todella huono, mutta säiden parannuttua olen minäkin piristynyt hiljalleen. Minua on myös puraissut runokärpänen ja runous on auttanut minua valtavasti jaksamaan. Olen pitänyt runoista jo kauan, mutta niiden lukeminen on todella kausittaista jostain syystä. Viime aikoina olen rullaillut Reeta Karoliinan runopostauksia hulluna ja huokaillut, miten samanlainen maku meillä onkaan. Monet Reetan esille tuomista runoista ovat jättäneet jäljen ja sattuneet sillä tavalla ihanasti, tiedättehän, vähän niin kuin melankolisen kaunis musiikki. Olen saanut paljon vinkkejä, keiden tuotantoon olisi syytä tutustua ja olenkin tässä lueskellut Johanna Venhoa , Arja Tiaista , Eeva Tikkaa ja nyt tuoreimpana Satu Mannisen lupaavalta vaikuttavaa kokoelmaa Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa (kyllä, juuri sen Virginian :D).        Tämän ...