"Mätkähdän istumaan lattialle ja katson häneen, ylöspäin.
Tässä me olemme; hän suojaamassa sukuelimiään kaksin käsin ja minä repimässä niitä kaksin käsin pois tieltä. Tämä on meidän avioliittomme kuva.
- Miksi ei? minä kysyn.
- En mä ollu varautunu tällaseen.
- Eilen oli niin ihanaa, mun tekee mieli lisää.
Ääneni kuulostaa koiranpennun vikinältä.
- Sä olet niin yhdyntäkeskeinen.
Se on napakka kuin lyönti, hänen lauseensa. Lempeä ja napakka yhtä aikaa.
En tiedä, mitä vastata. Se on liian hieno lause. Ja totta.
- Niin olenkin, sanon. - Mä en voi sille mitään. Mä haluan sut sisääni nyt heti."
Anna-Leena Härkösen romaani Ei kiitos on kuvaus nelikymppisen pariskunnan kriisiytyneestä avioliitosta. Suvi haluaisi seksiä ja paljon, mutta Matti on etäinen ja haluton. Yritykset saada seksiä päättyvät useimmiten Suvin kyynelten nieleksimiseen ja Matin vaivautumiseen. Lopulta Suvi alkaa olla murtumispisteessä.
Anna-Leena Härkönen on minulle uusi tuttavuus ja oikein mieluinen sellainen. Ei kiitos on erinomainen romaani. Suviin oli helppo samastua, vaikka hän onkin minua 20 vuotta vanhempi ja aivan erilaisessa elämänvaiheessa. Tällaista lukeminen parhaimmillaan on, samastumista aivan erilaisiin henkilöihin kuin itse. Suvi on hauskan sarkastinen, ja hän tekee mielessään sattuvia huomautuksia toisista ihmisistä, ennen kaikkea Matista. Matti taas kuvataan lähinnä Suvin kautta, ja hän jää etäiseksi. Matti on kyllä aika stereotyyppinen suomalaisen puhumattoman miehen kuva. Minun oli helppo ymmärtää, miksi Suvi oli niin turhautunut.
Romaanissa minua viehätti ennen kaikkea sen elämänmakuisuus. Suvi on kypsä aikuinen, joka jo tietää, miten maailma makaa. Siksi loppupuolella oleva vaihe, jossa hän ikään kuin sekoaa ja menee kasvohoitoon on minusta notkahdus. Suvin persoona muuttuu hetkeksi epäuskottavan paljon. Pelkäsin, että kirja lähtee aivan oudoille raiteille, mitä se ei kuitenkaan onneksi tehnyt. Loppu oli hyvin kehitelty.
Teema on todella vaikea ja kipeä. Onneksi Härkönen tarttui aiheeseen. Hän käsittelee aihetta juuri sopivalla sekoituksella vakavuutta ja keventävää huumoria. Näin kipeästä asiasta olisi vaikea lukea ilman pehmennystä. Seksittömyyden tuomat tunteet ja ahdistus on kuvattu hyvin todentuntuisesti ja tarkkanäköisesti.
Suosittelen ehdottomasti! Jos ei ole Härköstä ennen lukenut, niin tällä voi hyvin aloittaa. Luen ehdottomasti lisääkin häneltä.
Naiskirjalijahaaste 27/50
Ankin kirjablogi - Kirjallisia hetkiä
perjantai 19. helmikuuta 2016
maanantai 15. helmikuuta 2016
Helen Fielding - Bridget Jones - Elämäni sinkkuna
En tapojeni vastaisesti laita lainausta kirjasta. Nyt ei ole kyseessä oikeastaan arvio, vaan lyhyt tiedonanto.
Bridget Jones on hirveä kirja. Minua ei miellyttänyt kirjassa mikään. Bridget on typerä tyhjäpää ja hänen ystävänsä olivat vähintään yhtä typeriä. Äiti oli sietämätön. En saanut mitään irti lontoolaisen kolmekymppisen alkoholisoituneen syöpöttelevän sinkun elämästä. Masentavaa luettavaa. En olisi lukenut loppuun, jos ei olisi ollut kirjahaastetta.
En ole tainnut ikinä lukea mitään typerämpää. Älkää lukeko, en voi suositella!
Naiskirjailijahaaste 26/50
Bridget Jones on hirveä kirja. Minua ei miellyttänyt kirjassa mikään. Bridget on typerä tyhjäpää ja hänen ystävänsä olivat vähintään yhtä typeriä. Äiti oli sietämätön. En saanut mitään irti lontoolaisen kolmekymppisen alkoholisoituneen syöpöttelevän sinkun elämästä. Masentavaa luettavaa. En olisi lukenut loppuun, jos ei olisi ollut kirjahaastetta.
En ole tainnut ikinä lukea mitään typerämpää. Älkää lukeko, en voi suositella!
Naiskirjailijahaaste 26/50
torstai 11. helmikuuta 2016
Anne Holt - Sokea jumalatar
"Hän alkoi nauraa uudestaa, yhtä kovaa ja kimakasti kuin hetki sitten. Nauru kajahti sellin seinistä, kimmahteli edestakaisin, kiepahti alkuunpanijansa ympäri ja katosi sitten ovikaltereiden välistä vieden mukanaan viimeisenkin järjenhivenen alankomaalaisen päästä."
Anne Holtin romaani Sokea jumalatar käsittelee Oslon huumerikoksia. Asianajaja Karen Borg löytää silvotun ruumiin ja oksentaa. Pari tuntia myöhemmin poliisi saa ilmoituksen keskellä tietä istuvasta alankomaalaisesta, joka on veren peitossa. Nopeasti paljastuu, ettei kyseessä ole satunnainen tappo.
Victoria Holt oli minulle uusi tuttavuus ja luin hänen kirjansa HLBTI-haastetta varten. Enpä taida lukea toista kirjaa häneltä, vaikka tämä kirja sellainen kevyt välipala olikin. Holt ei kirjoita kovinkaan omaperäisesti tai taitavasti. Henkilöt pysyvät varsin paperisina, vaikka heidän elämästään kerrotaankin. Minulla oli sama ongelma kuin Yövartion kanssa; henkilöt eivät herättäneet minussa kummoistakaan kiinnostusta. En kirjan loppuun mennessäkään meinannut erottaa Karenia ja poliisi Hanne Wilhemseniä toisistaan. He olivat liian samanlaisia. Romaanin juonikaan ei ollut erityisen nerokas.
Tulipahan luettua, vaikka huomattavasti parempia dekkareita on tehty.
HLBTI-haaste 37/91
PS: Pahoitteluni, sotkin Victoria ja Anne Holtin nimet keskenään!
Anne Holtin romaani Sokea jumalatar käsittelee Oslon huumerikoksia. Asianajaja Karen Borg löytää silvotun ruumiin ja oksentaa. Pari tuntia myöhemmin poliisi saa ilmoituksen keskellä tietä istuvasta alankomaalaisesta, joka on veren peitossa. Nopeasti paljastuu, ettei kyseessä ole satunnainen tappo.
Victoria Holt oli minulle uusi tuttavuus ja luin hänen kirjansa HLBTI-haastetta varten. Enpä taida lukea toista kirjaa häneltä, vaikka tämä kirja sellainen kevyt välipala olikin. Holt ei kirjoita kovinkaan omaperäisesti tai taitavasti. Henkilöt pysyvät varsin paperisina, vaikka heidän elämästään kerrotaankin. Minulla oli sama ongelma kuin Yövartion kanssa; henkilöt eivät herättäneet minussa kummoistakaan kiinnostusta. En kirjan loppuun mennessäkään meinannut erottaa Karenia ja poliisi Hanne Wilhemseniä toisistaan. He olivat liian samanlaisia. Romaanin juonikaan ei ollut erityisen nerokas.
Tulipahan luettua, vaikka huomattavasti parempia dekkareita on tehty.
HLBTI-haaste 37/91
PS: Pahoitteluni, sotkin Victoria ja Anne Holtin nimet keskenään!
tiistai 9. helmikuuta 2016
Sarah Waters - Yövartio
"Helen avasi silmänsä ja katsoi hohtavansinistä taivasta. Hän mietti, oliko hullua olla kiitollinen tällaisesta hetkestä maailmassa, jossa oli atomipommeja ja keskitysleirejä ja kaasukammioita? Ihmiset raatelivat yhä toisiaan riekaleiksi. Tappaminen, nälänhätä, levottomuudet jatkuivat yhä Puolassa, Palestiinassa, Intiassa - Luoja tiesi missä kaikkialla. Britannia oli liukumassa vararikkoon ja rappioon. Oliko typerää tai itsekästä, jos halusi nauttia joutavuuksista, Regent's Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipisaroiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?"
Sarah Watersin romaani Yövartio kertoo naisista ja yhdestä nuorukaisesta, joiden elämät risteävät toisiaan. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on juuri ja juuri takanapäin, ja ihmiset ovat alkaneet toipua vähitellen. Viv ja Helen pitävät seuranhakutoimistoa, Vivin veli huolehtii vanhasta herra Mundysta, Julia on menestyvä kirjailija ja Helenin rakastettu ja Kay on molempien edellä mainittujen entinen puoliso. Miljöönä on Lontoo, joka avautuu sitä tuntemattomallekin lukijalle elävänä.
Voi miten olisin tahtonut pitää tästä kirjasta, mutta en pitänyt. Tarinan puitteet (sota-aikainen ja sodanjälkeinen Lontoo, lesboparisuhteet) olivat sinänsä mielenkiintoiset ja Waters osaa kyllä kirjoittaa taitavasti. Silti kirja ei saanut minua erityisemmin kiinnostumaan tai eläytymään. Luin tarinaa kyllä sujuvasti, mutta se oli minulle aika yhdentekevää toimintaa. Minun on vaikea eritellä, mikä kirjassa varsinaisesti tökki. Jotenkin kirjailija ei ollut saanut puhallettua henkilöitään kunnolla eloon.
Paljon muuta sanottavaa minulla ei olekaan. Kirjassa on varsin hyvää sodankuvausta ja tietysti lesbonäkökulmaa sen aikaiseen yhteiskuntaan. Muuta tästä ei nyt jäänyt käteen.
Sain yhden kohdan HLBTI-haasteesta suoritettua, 36/91.
Sarah Watersin romaani Yövartio kertoo naisista ja yhdestä nuorukaisesta, joiden elämät risteävät toisiaan. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on juuri ja juuri takanapäin, ja ihmiset ovat alkaneet toipua vähitellen. Viv ja Helen pitävät seuranhakutoimistoa, Vivin veli huolehtii vanhasta herra Mundysta, Julia on menestyvä kirjailija ja Helenin rakastettu ja Kay on molempien edellä mainittujen entinen puoliso. Miljöönä on Lontoo, joka avautuu sitä tuntemattomallekin lukijalle elävänä.
Voi miten olisin tahtonut pitää tästä kirjasta, mutta en pitänyt. Tarinan puitteet (sota-aikainen ja sodanjälkeinen Lontoo, lesboparisuhteet) olivat sinänsä mielenkiintoiset ja Waters osaa kyllä kirjoittaa taitavasti. Silti kirja ei saanut minua erityisemmin kiinnostumaan tai eläytymään. Luin tarinaa kyllä sujuvasti, mutta se oli minulle aika yhdentekevää toimintaa. Minun on vaikea eritellä, mikä kirjassa varsinaisesti tökki. Jotenkin kirjailija ei ollut saanut puhallettua henkilöitään kunnolla eloon.
Paljon muuta sanottavaa minulla ei olekaan. Kirjassa on varsin hyvää sodankuvausta ja tietysti lesbonäkökulmaa sen aikaiseen yhteiskuntaan. Muuta tästä ei nyt jäänyt käteen.
Sain yhden kohdan HLBTI-haasteesta suoritettua, 36/91.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina
"Heti Hailshamista lähdön jälkeen, kun valvojaksi ryhtymisestä, ajo-opetuksesta ja muusta sellaisesta ei vielä puhuttu, pystyimme ehkä noin puolen vuoden ajan unohtamaan pitkiksi ajoiksi, keitä me todellisuudessa olimme: unohtamaan, mitä kasvattajat olivat kertoneet meille, unohtamaan Lucy-neidin purkauksen sinä sateisena iltapäivänä pukuhuoneessa, unohtamaan jopa kaikki ne teoriat, joita olimme keskenämme kehittäneet vuosien varrella."
Kazuo Ishiguro on romaanillaan Ole luonani aina minulle uusi tuttavuus. Päätin tarttua eräänä päivänä johonkin oman hyllyni kirjaan, ja käteen tarttui tämä kirja. Hyvä niin, sillä se oli mainio lukukokemus.
Ole luonani aina on sipulimainen romaani. Se alkaa aivan tavallisesti päähenkilön lapsuusmuisteluilla, ja kaikki vaikuttaa aivan normaalilta. Lapsuusmuistot näyttävät sijoittuvan jonkinlaiseen sisäoppilaitokseen, mutta sehän ei ole Iso-Britanniassa tavatonta, mietin. Sitten alkaa tulla sanoja kuten luovuttaja ja valvoja. Herää epäilys, että jotain outoa tässä on. Siinä vaiheessa kirja onkin jo imaissut mukaansa ja seuraavat sipulin kerrokset on saatava vauhdikkaasti selville.
Romaanin aihe on koskettava ja pelottava. Millaiselta maailma näyttää, kun on luotu tiettyä päämäärää varten? Miten voi elää ihmisentunteineen, kun kaikille tunteille ja varsinkaan haaveille ei ole sijaa? Nämä kysymykset pyörivät mielessäni, kun luin. Sen lajin hyytävyyttä, joka saa haluamaan piiloon peiton alle ja valtavan taakan putoamaan harteilta, kun muistaa ettei ole yksi kirjan henkilöistä. Taitavaa työtä kirjailijalta!
Päähenkilö Kath on aika neutraali. Hän kyllä kuvaa tuntemuksiaan, mutta vain menneisyyden tuntemuksia. Tätä hetkeä leimaa jonkinlainen neutraalius ja asiallinen tosiasioiden hyväksyntä. Kathin elämän ihmiset ovat eläväisempiä. Paras ystävä Ruth on hyvinkin kipakka tyttö, silti en kyennyt oikeastaan pitämään hänestä. Tommy oli suosikkini, vaikka hänen naiiviutensa olikin hätkähdyttävää. Mietin usein, oliko hän ehkä kuitenkin hieman jälkeenjäänyt. Hailshamin opettajakunnassakin on persoonansa, ja lapsen silmien kautta paljastuu surullisiakin kohtaloita.
Hyvä romaani. Taitavaa tarinankerrontaa ja ihmissuhteiden kuvausta. Voin suositella!
Uusi kohta TBR-haasteeseen! 13/17
Sanottakoon vielä lopuksi, että jostain syystä sekoitan jatkuvasti Kazuo Ishiguron ja Haruki Murakamin. En nytkään ole aivan varma, mitkä kirjat kummallekin kuuluvat. Pitäisi varmaan tässä piakkoin lukea jotain Murakamiltakin, niin ehkä heidät sen jälkeen erottaisi paremmin.
Kazuo Ishiguro on romaanillaan Ole luonani aina minulle uusi tuttavuus. Päätin tarttua eräänä päivänä johonkin oman hyllyni kirjaan, ja käteen tarttui tämä kirja. Hyvä niin, sillä se oli mainio lukukokemus.
Ole luonani aina on sipulimainen romaani. Se alkaa aivan tavallisesti päähenkilön lapsuusmuisteluilla, ja kaikki vaikuttaa aivan normaalilta. Lapsuusmuistot näyttävät sijoittuvan jonkinlaiseen sisäoppilaitokseen, mutta sehän ei ole Iso-Britanniassa tavatonta, mietin. Sitten alkaa tulla sanoja kuten luovuttaja ja valvoja. Herää epäilys, että jotain outoa tässä on. Siinä vaiheessa kirja onkin jo imaissut mukaansa ja seuraavat sipulin kerrokset on saatava vauhdikkaasti selville.
Romaanin aihe on koskettava ja pelottava. Millaiselta maailma näyttää, kun on luotu tiettyä päämäärää varten? Miten voi elää ihmisentunteineen, kun kaikille tunteille ja varsinkaan haaveille ei ole sijaa? Nämä kysymykset pyörivät mielessäni, kun luin. Sen lajin hyytävyyttä, joka saa haluamaan piiloon peiton alle ja valtavan taakan putoamaan harteilta, kun muistaa ettei ole yksi kirjan henkilöistä. Taitavaa työtä kirjailijalta!
Päähenkilö Kath on aika neutraali. Hän kyllä kuvaa tuntemuksiaan, mutta vain menneisyyden tuntemuksia. Tätä hetkeä leimaa jonkinlainen neutraalius ja asiallinen tosiasioiden hyväksyntä. Kathin elämän ihmiset ovat eläväisempiä. Paras ystävä Ruth on hyvinkin kipakka tyttö, silti en kyennyt oikeastaan pitämään hänestä. Tommy oli suosikkini, vaikka hänen naiiviutensa olikin hätkähdyttävää. Mietin usein, oliko hän ehkä kuitenkin hieman jälkeenjäänyt. Hailshamin opettajakunnassakin on persoonansa, ja lapsen silmien kautta paljastuu surullisiakin kohtaloita.
Hyvä romaani. Taitavaa tarinankerrontaa ja ihmissuhteiden kuvausta. Voin suositella!
Uusi kohta TBR-haasteeseen! 13/17
Sanottakoon vielä lopuksi, että jostain syystä sekoitan jatkuvasti Kazuo Ishiguron ja Haruki Murakamin. En nytkään ole aivan varma, mitkä kirjat kummallekin kuuluvat. Pitäisi varmaan tässä piakkoin lukea jotain Murakamiltakin, niin ehkä heidät sen jälkeen erottaisi paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)