Pauliina Vanhatalo - Tuntemani maailma

 "Mitä tulee todellisten ihmisten tunteisiin, harjoittelen uutta myötäelämisen tapaa. Sen sijaan että yrittäisin kantaa muiden suruja heidän puolestaan ja eläytyä niihin kuin slaavilainen itkijänainen, joka on jatkuvasti työssä, mietin useammin, mitä muuta annettavaa minulla voisi heille olla. Kun huomaan jonkun kärsivän, koetan suunnata häneen lämpöä, huomiota ja huolenpitoa. Ajattelen uskovani ja luottavani elämään hetken hänen puolestaan, niin ettei hänen nyt tarvitse. Voimme jaksaa maailmaa vuoroissa."

Ulkoasu: Hilla Semeri. Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay. S&S 2021.

Vanhatalo kirjoittaa elämästään. Tämä on hänen omaelämäkerrallisen trilogiansa kolmas osa. Kirjailijalla on vaikeuksia tunteidensa kanssa, hän kiinnostuu psykopaateista ja lopulta pandemia vyöryy ylle.

Aluksi kun ajattelin tätä arviota, koin olevani ärsyyntynyt tästä teoksesta. Kauhean minäkeskeistä kertomista, ajattelin. Liekö sitten juuri bloggaamani Takasen kirjalla ollut jotain vaikutusta, kun aloin pohtia, mitä tämä reaktio oikeastaan kertoo minusta. Miksi ärsyynnyn? Pian tajusin, että teksti tulee monin tavoin turhan lähelle. Apua, tämähän kertoo vähän kuin minusta!

Vanhatalo on upota voimakkaisiin tunteisiinsa, välillä taas masennukseen ja ahdistukseen. Elin hyvin samanlaista arkea ennen terapiaa, ja terapiaan kirjailijakin menee. Välissä pohditaan elämän luonnetta ja ympärillä olevia tapahtumia. Lukijalle väläytetään tulevaa pandemiaa, mutta suurin osa kirjasta eletään vuotta ennen sitä. 

Täytyy toisaalta mainita, että mitään kauhean voimakasta muistijälkeä tämä teos ei jättänyt. Joitakin hyviä pohdintoja tosiaan löytyi, muttei mitään kovin mullistavaa. Kirja jää minulle vähän sellaiseksi sujuvaksi välipalaksi.

Kimmo Takanen - Päästä irti - Vapaudu läsnäoloon

 "Kun tunnemme lukkomme, voimme vaikuttaa siihen, miten ne meitä ohjaavat. Vaikka tunnelukot tuovat meissä esille lapsenkaltaiset selviytymiskeinomme, meillä on myös vaihtoehtoja aikuismaiseen vastuulliseen toimintaan. Meillä on aina vaihtoehto toimia tietoisesti ja läsnäolevasti."

Taitto: Keski-Suomen Sivu Oy. Kirjapaja 2013.

Kimmo Takanen on tullut tunnetuksi tunnelukkoja käsittelevistä kirjoistaan. Tämäkin teos sivuaa niitä, mutta keskittyy enemmän tarkastelemaan sisäisen lapsen ja sisäisen aikuisen tematiikkaa.

Täytyy jo heti alkuun todeta, että kirja oli vähän pettymys. Mielestäni Takanen on ikään kuin kirjoittanut saman kirjan uudelleen. Vaikka sisäinen lapsi -jutut ovat hyviä ja kiinnostavia, niitä mielestäni toistettiin aivan tarpeettomasti.

Nyt käytettiin reilu 300 sivua sen toteamiseen, että: 1. valitse läsnäolo, keskity erityisesti hengitykseen. 2. sinä olet vastuussa itsestäsi. 3. kun olet nykyhetkessä läsnä, menneisyys menettää merkitystään. 4. anna tilaa sisäiselle lapsellesi, mutta kehitä pontevasti myös sisäistä aikuista.

Ei kirja toki ansioton ole. Takasella on pitkä kokemus puhumastaan asiasta, ja kirjassa on ihan hyviä vinkkejä ja herättelyä. Minulle tämä ei vain nyt oikein uponnut. Ehkä luin tämän toisaalta väärään aikaan, koska en koe juuri tässä hetkessä olevani kirjan kohderyhmää.

Malin Lindroth - Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

 "Kun hengitykseni alkaa tasaantua, jokin liikahtaa. Tuhat terapiatuntia alkaa potkia. En ole enää kahdenkymmenenseitsemän. Minulla on ääni, jolla puhua. En luovuta elämääni kenenkään toisen käsiin. Ja siinä se sana on: herjaus - ruma nimitys. Voi jessus. Minähän olen leikitellyt vanhallapiialla koko syksyn. Olen kiistellyt siitä sanasta, kirjoittanut siitä, jopa peräänkuuluttanut vanhaapiikaa Göteborgs-Postenin kulttuurijutussani. "Missä on eletty kokemus?" minä kysyin. "Missä on hän, joka ei valitse itse?" Minulta oli vain jäänyt huomaamatta yksi pieni detalji: itseänihän minä siinä peräänkuulutan! Moderni vanhapiika olen minä."

Ruotsinkielinen alkuperäisteos Nuckan (2018). Päällys: Sanna Mander. Suomentanut Hannimari Heino. Atena Kustannus 2019.

Toimittaja Malin Lindroth kirjoittaa siitä, millaista on, kun on tahtomattaan naimaton ja yksinäinen. Tiukoin vedoin hän maalaa esiin kuvan siitä, miten kyvytön läntinen yhteiskunta on ei-valitun kohtalon edessä.

Lindroth kirjoittaa itsestään, mutta hänen tarinastaan tule kategoria, niin tarkkaa yhteiskunnallista analyysia hän onnistuu tekemään. Hän on kirjassaan apposen auki häpeänsä kanssa. Samalla hän haluaa häivyttää häpeän pois vanhapiikuudesta. Hän kyseenalaistaa patriarkaattisen järjestelmän, jossa naisella on arvoa vain silloin, kun hän on miehen taholta haluttu.

Kirja herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita. Se muistutti minua pitkistä vuosista, kun olin yksin ja koin samoja tunteita kuin Lindroth. Hänen kuvauksensa itsestään lapsena ja nuorena outolintuna tuntui kipeän tutulta. Minäkään en usein osannut olla "oikeanlainen" tyttö. Olin peruskouluajan hukassa sellaisissa asioissa ja vasta lukiossa aloin päästä perille omasta naiseudestani. 

Samalla olen todella etuoikeutettu Lindrothiin verrattuna. Minulla yksinoleminen ei ollut loppuelämän tilanne, vaan päädyin välillä parisuhteeseen. En myöskään ole enää seinäruusu. En ole näkymätön. Silti voin tuntea samastumista. Minä vain olen onnekkaampi kuin Lindroth.

Ja tästä tosiaan on kyse. Onnekkuudesta, sattumasta, kohtalostakin. Kaikille ei vain yksinkertaisesti ole sitä yhtäkään oikeaa. On ihmisiä, joille sanotaan aina ei. Kun ympärillä oleva maailma ulvoo kaksinelämisen autuutta joka käänteessä, on olo epäilemättä huono usein. Lindroth haluaakin asiaan muutosta. Hän haluaa, että sana vanhapiika saa kunniaa.

Janna Satri - Herkkyys ja kiusaaminen

 "Lähtäkohtana kirjalleni on havainto, että todella monilla herkillä ihmisillä on kokemuksia kiusatuksi joutumisesta. Viimeistellessäni kirjaa huomasin yhä selkeämmin, että aihe on vaikea. Monilla on hyvin henkilökohtaisia ja kipeitä kokemuksia sekä herkkyydestä että kiusaamisesta. Käsittelen myös väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia ja sellaista ikävää vuorovaikutusta, jota ei voida ainakaan yksiselitteisesti kutsua kiusaamiseksi."

Taitto: Keski-Suomen Sivu Oy. Kansi: Taivo Org, Küpress OÜ. Basam Books Oy / Viisas elämä 2015.

Janna Satri on kirjoittanut useita kirjoja herkkyydestä ja yhdestä niistä olen blogannutkin aikoinaan. Tähän kirjaan tarttuminen oli haaste, sillä kumpikin teema tulee todella lähelle.

Olen sekä erityisen herkkä että entinen koulukiusattu. Olin lapsena muiden lasten seurassa arka. Aluksi minulla oli kaveruussuhteita useampien luokkani tyttöjen kanssa, mutta ne olivat pinnallisia ja ohimeneviä. En tiedä, oliko minulla puuttuvat sosiaaliset taidot - hyvin mahdollisesti ainoana lapsena. Koin jatkuvasti olevani kummajainen ja etteivät toiset ihmiset ymmärrä minun maailmaani. Sillä on ollut iso vaikutus elämääni, vaikka olenkin nuoruudessa onnistunut luomaan ystävyyssuhteita ja toimimaan useammassa eri työyhteisössä.

Satri kuvaa asianmukaisesti niitä erilaisia prosesseja, joita erilaisissa kiusaamistapauksissa voidaan ottaa käyttöön. Kuten hän sanoo, usein esteenä on se, ettei koulu- tai muu yhteisö ryhdy toimeen. Ei ole mitään mieltä olla mukana KiVa koulu -hankkeessa, jos se on vain sanahelinää. Kuten tiedämme, kiusaaminen on Suomessa valtava ongelma niin lasten kuin aikuistenkin yhteisöissä. Nimenomaan tämä sana yhteisö on tärkeä: kiusaaminen on sosiaalinen tapahtuma, jossa ihmisillä on erilaisia rooleja. Yhteisöstä on pitkälti kiinni, puututaanko kiusaamiseen, saako kiusattu muilta tukea ja apua ja mitä lopulta tapahtuu.

Pidän ansiokkaana sitä, että kiusaamista tutkitaan kirjassa niin monipuolisesti. Tuttujen koulu- ja työpaikkakiusaamisen lisäksi käsitellään tilanteita, joissa opettaja, vanhempi tai sisarus on kiusaaja. Näistä jälkimmäisistä tapauksista puhutaan aivan liian vähän. 

Kiusaamiseen on tärkeää puuttua monesta syystä. Ensinnäkin kiusattu kokee helposti trauman ja kärsii syvästi. Lisäksi koko yhteisön toiminta häiriintyy monin tavoin kiusaamisesta, ja esimerkiksi työpaikalla työtehokkuus alkaa kärsiä. 

Se, mikä monesti kiusaamistapauksissa näyttäisi puuttuvan, on tiukkuus ja jämäkkyys. Lässytyksestä ei ole mitään hyötyä. Ellemme puhu aivan pienistä lapsista, niin kiusaaja kyllä tietää mitä tekee. Opettajan kuuluu vielä tänäkin vapaamielisyyden aikana olla auktoriteetti, joka pysyy pystyssä vaikka ympärillä myrskyäisi. Muussa tapauksessa ryhmän toiminta ajautuu monella tapaa hunningolle.

Susanna Ruuhilahti - Koukuttavat suhteet

 "Ei ole mitään yhtä koukuttavan suhteen määritelmää. Koukuttavat suhteet ovat hyvin monenlaisia, mutta niistä löytyy toki myös yhteisiä nimittäjiä. Osa tuottaa ainakin jossain vaiheessa hyvää mieltä ja onnea, osa muodostuu vankilaksi ja kärsimysten tieksi, tuskaiseksi sokkeloksi, josta on vaikeaa, jopa mahdotonta päästä pois."

Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy. Minerva Kustannus 2019.

Meistä varmasti jokainen jollain tavalla tunnistaa jollakin tavalla koukuttavan suhteen. Emme ehkä itse ole olleet sellaisessa, mutta varmasti joku ystävä, sukulainen tai tuttu on ollut koukuttavassa suhteessa. Kuten yllä olevassa sitaatissakin mainitaan, koukuttavia suhteita on hyvin monenlaisia.

Kun pohditaan, mikä sitten on koukuttava suhde, on ehkä helpoin ajatella ei-koukuttavaa suhdetta. Sellainen on terve suhde, jossa osapuolet ovat omasta tahdostaan, jossa on tasa-arvo ja jossa kumpikin voi kukoistaa eikä vain toiselle sysätä vastuuta. Koukuttavassa suhteessa jokin tai jopa kaikki näistä ja monista muista terveen suhteen ominaispiirteistä puuttuvat.

Itselläni on kokemusta koukuttavista suhteista. Olen usein kiinnostunut jollain tapaa saavuttamattomissa olevasta ihmisestä, ja tämä lähtöasetelma on omiaan luomaan suhteesta koukuttavan. Sitä tekee helposti kaikkensa, että saisi huomiota ja rakkautta, mutta ennemmin tai myöhemmin kokee torjuntaa. Se taas pahentaa kierrettä ja iskee vanhoihin haavoihin. 

Ruuhilahti on jaotellut koukuttavia suhteita erilaisten määreiden alle, kuten digirakkauden, väkivallan tai tarvitsevuuden. Koukuttava suhde voikin siis ikään kuin lievimmillään olla pettymystä ja harmitusta aiheuttava tai sitten äärimmillään väkivallan helvetti. 

Mitkä tekijät sitten altistavat tällaisille suhteille? Ruuhilahti mainitsee muun muassa huonon itsearvostuksen, minäkuvan haurauden ja voimakkaan tarvitsevuuden. Jos kokee pakonomaista tarvetta saada ulkopuolelta rakkautta ja arvostusta, ei ole suhteissa vahvoilla. Lisäksi tulevat kulttuuriset ja yhteisölliset vaikuttimet, jotka saattavat saada ihmisen jumittamaan huonossa avioliitossa, koska eroaminen koetaan epäonnistumisena.

Varsin pätevä esitys aiheestaan. Ehkä vielä jonkinlaista syvyyttä olisin kaivannut lisää, mutta on tämä jo tällaisenaankin hyvä lukukokemus ja aihe tulee käsitellyksi. 

Kale Puonti - Aribo (Pasilan Myrkky 4)

 "Aribo kuului Musta Kirves -nimiseen rikollisryhmään, joka rahahuijausten lisäksi harjoitti muun muassa prostituutiota ja huumekauppaa. He olivat vasta laajentaneet toimintaansa Suomeen, ja ensimmäisten heroiinierien pitäisi tulla tyttöjen mukana lähiaikoina."

Taitto: Jukka Iivarinen / Vitale. Bazar Kustannus 2022.

Kale Puonti on edennyt Pasilan Myrkky -sarjassaan jo neljänteen osaan. Olen lukenut sarjasta vasta ensimmäisen osan, mutta kun kirja odotti isän lukupinossa, päätin tarttua tilaisuuteen.

Aribo on nigerialainen nuori mies, jonka elämä ei ole mennyt niin kuin piti. Kotimaassa ei ole tulevaisuutta ja hänet värvätään Mustaan Kirveeseen. Aribo käy läpi kivisen tien Nigeriasta ensin Ruotsiin ja sieltä Suomeen, ja tietysti velkaantuu järjestölle. Myös Nigeriaan jääneet rakkaat ovat vaarassa, jos hän ei tee kuten käsketään.

Samaan aikaan toisaalla keski-ikäinen Pekko huomaa, että jokin on äidin elämässä pielessä. Äiti on sänkypotilaana hoitopaikassa ja Pekolle ilmoitetaan, ettei äidin tilillä ole katetta. Äidillä pitäisi kuitenkin olla paljon omaisuutta. Pekolle selviää pian, että äiti on haksahtanut rakkaushuijaukseen Facebookissa. 

Näistä kahdesta lähtökohdasta kirja lähtee liikkeelle, ja kuten arvata saattaa, tarinat vielä lopussa yhdistyvät. Matkan varrella tilanteet kuitenkin mutkistuvat roimasti, ja sivut täyttyvät perinteisen poliisityön lisäksi kutkuttavista käänteistä.

Minulle sarjan avausosa jäi tasolle ihan ok, mutta Aribo on mielestäni jo parempi teos. Kirjoittaminen on selvästi sujuvoitunut ja juoni imee nopeammin mukaansa. Ahmaisinkin tämän kirjan kahdessa päivässä, mikä kertoo kirjan kiinnostavuudesta ja onnistumisesta. Edelleenkään Puonti ei juuri eläydy hahmojensa sielunelämään kovin tarkkaan, mutta eihän kaikkien tarvitsekaan. On ihan jees, että jotkut kirjoittavat enemmän toimintavetoista dekkaria. 

Zadie Smith - Aavistuksia - Kuusi esseetä eristysajasta

 "Saattaisin jäädä vanhaksipiiaksi. Minusta saattaisi tulla noita-akka. Saattaisin olla beibi tai milffi tai "lapseton". Veljeni pysyisivät miehinä, tuli mitä tuli."

Englanninkielinen alkuperäisteos Intimations (2020). Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2021.

Tämänpäiväisellä kirjastoreissullani käteeni tarttui tämä Smithin esseeteos. Olen kova lukemaan esseitä, joten pitihän tämä pikkuinen teos ottaa mukaan.

Tätä kirjoittaessa pandemiaa on kestänyt liki kaksi vuotta. Smithin kirjoittaessa teostaan ollaan oltu vuoden 2020 puolivälin tienoilla. Aika ei kuitenkaan mielestäni ole juuri turmellut kirjailijan havaintoja. Mielestäni eristysaika on ikään kuin synnyttänyt uusia ajatuksia ja tuokiokuvia, jotka eivät suoranaisesti liity siihen itseensä.

Smith kuvailee ensimmäisessä esseessään tulppaaneja ja naisen roolia. Siitä on otettu tuo sitaattikin. Mielestäni tuohon kohtaan kiteytyy jotain hyvin surullista ja totta: mies on aina mies, naiselle on varattu kaikenlaisia ulkoapäin annettuja rooleja ja nimiä. Mies on siviilisäädyltään mies/herra aina, nainen on joko neiti tai rouva. Ja niin edelleen. Tätä sukupuolia tutkivaa ajattelua lukisin kirjailijalta mieluusti enemmänkin.

Sillä Smith on tosiaan tarkkanäköinen ajattelija. Hän luo välillä pienoismaailmoja vähäisistä sanoista. Esseet ovat hyvin tiiviitä ja taiten rakennettuja. Nautin lukiessani joka hetkestä ja sain uutta ajateltavaa. Nyt ei pitäisi olla mitään tekosyytä olla tutustumatta Smithin romaanitaiteeseenkaan.

Kuulumisia

 Kuten joku on saattanut huomata, on postaustahtini ollut aika pieni viime aikoina. Syy on se, että olen tällä hetkellä sairaalahoidossa, joskin huomenna pääsen viikon kotilomalle. 

Syyni sairaalassaoloon ovat mielenterveydelliset. En julkisesti mene sen tarkemmin diagnooseihin, mutta sellaisesta kaikkien tuntemasta masennuksesta ei ole esim. kyse.

Keskittymisvaikeuksia on ollut ilmassa, vaikka minulla täällä onkin pari kirjaa. Ne vain eivät tunnu sopivan juuri tähän hetkeen. Luin liki kannesta kanteen erään osaston hoito-opuksen, mutta sitä en yksityisyyssyistä halua tuoda blogiini. Menisi liian henkilökohtaiseksi väkisinkin ja aina pitää muistaa, että tänne voi eksyä kuka tahansa lukemaan.

Olen nyt pitkällä sairauslomalla ja toiveissa olisi, että lukeminenkin lähtisi taas sujumaan. Huomenna pääsen pitkästä aikaa kirjastoon, joten toivoa on!

Haluan lopuksi kiittää lämpimästi minua muistaneita bloggaajia <3

Maria Jyrkäs - Muutoksen matkaopas - Kartanlukuohjeita omaa tietään etsiville

 "Tunne siitä, että elämä voisi olla toisin kuin se on, tulee usein vähän varkain. Se hiipii mieleen pikkuhiljaa. Kukaan ei tuosta vain yhtäkkiä aamulla herää satunnaisesti valaistuneena ja totea, että nyt on aika laittaa kaikki uusiksi. Tyypillisempää on, että muutostaakkaa kerää harteilleen pidemmän aikaa. Vasta sitten kun sitä alkaa olla liikaa kannettavaksi, ymmärtää, mitä on tehtävä."

Tammi 2020.

Ylen entinen toimittaja Maria Jyrkäs on kirjoittanut eräänlaisen oppaan siitä, mitä muutos on ja miten siihen voi pyrkiä. Mukana on viittauksia kirjallisuuteen ja tutkijoihin. Hän käy läpi muutoksen esteitä ja haasteita.

Olen nyt vähän niin kuin koukussa näihin oppaisiin, mutta näitä on tosi mielenkiintoista lukea. Koin tämänkin teoksen verrattain valaisevana. Tässäkin kirjassa on mielestäni vähän harhaan johtava, pinnallisen oloinen kansi. Oikeasti kyse on ihan vakavasta teoksesta.

Jyrkkäällä on omassa elämässään ollut isoja muutoksia. Vanhemmat ovat kuolleet lähekkäin, on tullut monta keskenmenoa ja avioero. Ne ovat siivittäneet tietä oman näköiseen elämään. Hän siis tosiaan tietää mistä puhuu kertoessaan muutoksista ja niiden voimasta.

Itse en tällä hetkellä ole aivan kohderyhmää, sillä oma vointini on nyt ollut heikko jonkin aikaa. Nyt ei ole aika isoille remonteille elämässä, vaan jonkinlaiselle pysyvälle arjelle pikemminkin. Tosin jonkinlainen elämäntaparemontti on vielä edessä, koska koen sen hyvinvoinnilleni välttämättömäksi. Tiettyjen sairauksien kanssa ei passaa "riekkasta" kuten meillä päin sanotaan.

Joka tapauksessa varsin inspiroiva kirja. Suosittelen muutoksia pohdiskelevalle, jolla on vähän suunta hukassa ja ehkä pelko mielessä. Mukana on myös muiden henkilöiden rohkaisevia tarinoita.