Tuomas Aitonurmi - Ruumiin ylittävä ääni

"Ehkä Tuomaksen julkinen kirjoittaminen heijastelee sellaisia narsistisia piirteitä, joita hänessä väistämättä on - koska kaikissa niitä on. Miksi kukaan pyrkisi julkaistuksi kirjoittajaksi, jos ei nauti siitä, että saa oman tuotoksensa julki ja hyvällä onnella kehuja, kannustusta ja kunniaa?"

Tuomas Aitonurmen tuore esseekokoelma Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) on erittäin omakohtainen. Kirjoittaja kirjoittaa lähinnä minämuodossa, joskin esseessä Kirjoituksen minä hän leikittelee aluksi itsensä ulkoistamisella kolmanteen persoonaan. Esseiden ytimessä on yleensä koulukiusaamisen aiheuttama vakava trauma, vaikkakin Aitonurmi käsittelee myös muita aiheita.

Odotin tätä teosta aikamoisella innostuksella, mutta harmikseni en oikein tempautunut mukaan. Vika ei ole siinä, etteikö Aitonurmi osaisi kirjoittaa. Kyllä hän osaa, ja sinänsä tekstit ovat sujuvaa luettavaa. Tartuin kokoelmaan tutustuakseni suomalaisen miehen ajatteluun traumasta, mutta huomasin hämmennyksekseni, ettei traumakirjoittaminen oikeastaan liikuttanut minua.

Sen olisi pitänyt liikuttaa, sillä olen itsekin kokenut pitkäaikaista koulukiusaamista. En jaksa uskoa, että kirjoittajan sukupuoli olisi jotenkin etäännyttänyt minua. Koin kyllä myötätuntoa kärsivää kirjoittajaa kohtaan, mutta ikään kuin oudosti ulkopuolisena henkilönä. En oikein tiedä, mitä ajatella asiasta.

Sinänsä Aitonurmen käymä keskustelu muiden kirjoittajien kanssa oli miellyttävää seurata ja ilokseni olin lukenut useita hänen siteeraamistaan tahoista. Silloinkin kun en ollut lukenut, tunnistin usein viittauksen kohteen jollain tavalla. Tässähän tuntee itsensä suorastaan sivistyneeksi!

Näin kävi tällä kertaa. Monelle kuitenkin kirjoittajan tekstit näyttävät antaneen paljon, joten tutustukaa ihmeessä itse!

"Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla."

Joel Haahtela - Traumbach

 "Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. Voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kuinka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua."

Joel Haahtelan kahdeksas romaani Traumbach (Otava 2012) on erikoinen. Päähenkilö on nuori mies Jochen, joka haluaa tavata miehen nimeltä Traumbach. Ollaan jossakin määrittämättömässä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa 90-luvun lopulla. Kaiken pitäisi olla selvää kun Traumbachin osoitekin on tiedossa, mutta miehen tavoittaminen osoittautuu vaikeaksi. Kaupunki herättää Jochenissa esiin monenlaista ja erilaisia elämyksiä tulee vastaan. Mikä lopulta on totta ja mikä ei?

Kirjassa on joitain Haahtelan tuttuja asioita, kuten muuttuva miljöö, katoamiset ja pohdinnat ihmisestä. Uskontoa ja uskoa ei tällä kertaa kuitenkaan käsitellä. Minua hieman hämmensi kirjan kertomistapa. Kirjailija on valinnut kaikkitietävän kertojan, joka kommentoi ahkerasti kirjan vaiheita ja välillä ottaa lukijan mukaansa. Ehkä lievästi häiriinnyin ratkaisusta. Mielestäni Totuuden kaipuu -trilogiassa tällaista tyyliä ei ollut.

Haahtela on kyllä luonut elävän maailman vain 112 sivuun. Ympäristöä ei kuvata pikkutarkasti, mutta kuitenkin sen verran, että DDR:n elänyt kaupunki tuntuu todelta. Kuitenkin siirtymä loppuratkaisuun oli minusta hieman hiomaton varsinkin näihin myöhempiin kirjoihin verrattuna. 

Jäi vähän kaksitahoiset tunnelmat, siis. Ei kuitenkaan missään tapauksessa hukkaan heitettyä aikaa. En kuitenkaan aloittaisi Haahtelan tuotantoon tutustumista tästä teoksesta.

Edit. haasteet:

Helmet-haaste 2023: kohta 8 kirja kertoo pienestä kaupungista

Helmet-haaste 2019: ei kohtaa

Uutta lukemistoa

Niin kävi, että kuukausi meni yksityiselämän pyörteissä ja kirjat + blogi jäivät siinä lapsipuolen asemaan. Nyt kuitenkin kevät on koittanut ja lukuhaluja hiljalleen ilmoilla!

Näistä aloitettu on Halla Helle. En osaa luvata tuleeko luettua loppuun, sillä minäkertoja on jokseenkin ärsyttävä tyyppi. Vähän saamelaisaihepiiri kuitenkin kiehtoisi. 

Traumbachin tarkoitus on olla lyhyydessään sisäänheittäjä lukemiseen tauon jälkeen. Olen Haahtelasta pitänyt ja uskoisin pitäväni tästäkin teoksesta.

Mainingin varjo oli herätelaina palautettujen hyllystä. Nivukosken kieltä on kovasti kehuttu. Toivottavasti pitkäjänteisyys riittää kirjan lukemiseen.

Vanhan kartanon Pat on ikisuosikki ja olen siitä jo joskus aikoinaan blogannutkin. Jos Traumbach ei tepsi, niin luulisin Montgomeryn kyllä auttavan!

Mitä teillä on lukusuunnitelmissa nyt?