Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä

 "Nyökkäsin hytisten. Ukonperhana oli maustanut kahvin. Ajoimme kotiin päin jäätyneen hiljaisuuden vallassa. Meidän oli pysähdyttävä useaan kertaan lämmittelemään, ja kaipasimme epätoivoisesti omia lämpimiä sänkyjämme.

Viikon päästä saimme ensimmäiset munakarvamme."

Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä kertoo nuorista pojista, jotka kasvavat Tornionjokilaaksossa. Omasta meänkielestä huolimatta identiteettiä ei oikein ole, ei olla suomalaisia mutta ei kyllä ruotsalaisiakaan.

Olipa tämä tympeä kirja! Teki kovasti mieli jättää kesken, mutta sisulla luin loppuun. Kirja oli yhtä aikaa tylsä ja omituinen sekä ällöttävä. Minua järkytti kovasti se väkivaltaisuus, mikä väritti kirjassa pojasta mieheksi kasvamista. Kaikki oli jotenkin vinksallaan.

Moni on pitänyt tätä kirjaa hauskana, mutta itseeni sen huumori ei vain uponnut yhtään. En oikeastaan edes juuri huomannut mitään huumoria tässä. 

En suosittele. En ymmärrä, miksi tämä teos on voittanut palkintoja. Samannimisen elokuvan olen aikoinaan joutunut katsomaan, ja se oli myös epämieluisa kokemus.

Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani (Maan lapset 1)

 "Vaikka tappaisinkin jonkun eläimen, minä en voisi milloinkaan viedä sitä luolalle. Mitä hyötyä tästä koko harjoittelusta on? Kun Creb on jo nyt suutuksissaan minulle mitä hän tekisi jos tietäisi? Mitä Brun tekisi? Minä en saisi edes koskettaa asetta, saati sitten käyttää asetta. Karkottaisiko Brun minut? Ayla kipuili pelon ja syyllisyyden kanssa."

Jean M. Untinen-Auelin romaani Luolakarhun klaani kertoo eriheimoisesta Aylasta, joka päätyy toisen heimon kasvatettavaksi menetettyään kotinsa. Ayla on silmiinpistävän erilainen kuin muut paitsi ulkonäkönsä, myös käytöksensä vuoksi. Vähitellen hän tottuu uuden heimon tapoihin, mutta kuohuttavat tapahtumat kohtaavat häntä ja patriarkaalista heimoa.

Olipas tämä tiukka lukukokemus monella tapaa! Aluksi olin aika ikävystynyt: asioita kuvailtiin niin paljon että olin nukahtaa. Sitten kirjan keskivaiheilla (eli suunnilleen sivulla 300) tapahtumat alkoivat nytkähtää liikkeelle ja mielenkiintoni heräsi kunnolla. Sen jälkeen pitikin lukea aivan urakalla, jotta saisi selville, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Harvoin kirja yllättää tällä tavalla. Untinen-Auel on selvästi perehtynyt aiheeseen eli muinaisiin ihmissukuisiin heimoihin, mutta välillä tieto on pakattu melkeinpä luonnoinniksi kirjan sivuille. Heimon tavoista oli kiinnostavaa lukea, mutta korien ja aseiden valmistuksesta en olisi millään jaksanut lukea niin yksityiskohtaisesti.

Minua myös usein hirvitti, miten Aylalle käy. Vaikka muut vähitellen hyväksyvät hänet, klaanin seuraavaksi päälliköksi aiottu Broud vihaa häntä myrkyllisesti. Oli kamalaa lukea siitä, miten Broud piinasi Aylaa. Patriarkaalisessa heimossa naisten vain kuuluu tyytyä osaansa, oli se mikä tahansa. Tämä partiarkaalisuus suorastaan vitutti minua jatkuvasti. Näin tasa-arvon tiukkana kannattajana se oli usein piinallista luettavaa, vaikkakin uskottavaa aikaan nähden.

Tykkäsin kovasti Aylasta, mutta suosikkini oli klaanin tietäjä, Mog-ur Creb. Hän kantaa viisauttaan kuin viittaa ja on oikeamielinen kuten heimon päällikkö Brunkin. Nämä miehet saivat romaanissa paljon tilaa ajattelullaan, joten ehkä heistä siksikin tuli itselleni mieluisia. Broudia taas vihasin koko ajan kiihkeästi. 

Taidanpa sittenkin tarttua myös jatko-osiin, joita tässä sarjassa kyllä piisaa. Suosittelen esihistoriasta kiinnostuneille ja niille, jotka eivät pelästy verkkaisempaa kerrontaa.

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

"- Muuten aika huvittava ja soma otus se atomi. Vaikka hän on ikänsä kulkenut maailmalla ja hänellä on kohtalaisen tarkat silmät, niin eipä ole vielä atomi silmään ottanut. Kun atomi tuli joku vuosi sitten muotiin, niin hän yritti erilaisilla maisematyypeillä vasiten tarkastella atomia, mutta ei ole näkynyt. Tai tottapa se piru niin pieneksi kasvaa täällä syämmaalla."

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija kertoo omalaatuisesta ukkelista nimeltään Konsta Pylkkänen. Konsta ei ole paljon kouluja käynyt, mutta on hänellä sentään pieni "kotikirjasto", missä on kansankoulun kirjoja ja muutamia muita. Tukkimetsässä huhkiessaan Konstalla on aikaa ihmetellä elämän suuria ja pieniä asioita.

Olipas tämä lupsakkaa luettavaa! Huovisella on totisesti sana hallussa. Konsta on eräänlainen outojen eränkävijöiden erikoistapaus maailmoja syleilevine pohdintoineen. Teoksen huumori syntyy Konstan totisesta järkeilystä, vaikka tietoa ei aina olekaan niin paljon asioista.

Ihan parhaaseen lukemishetkeen tämä kirja ei kuitenkaan osunut, sillä kaipasin vähän enemmän menevämpää menoa. Sitä ei tässä romaanissa ole kuitenkaan tarjolla. Ennemmin istuskellaan nuotiokahveilla jutustellen ja maailmaa parantaen. Toki joukossa on toimintaakin, kun Konsta ampuu kaksi harvinaista lintua ja saa työnantajansa, kaksi tiedemiestä, ratkeamaan ilosta. 

Seppo Polameren kuvitusta

Kirjassa kuvastuu hyvin tuonaikainen maailma (kirja on ilmestynyt alun perin 1952). On tukkisavottaa, tietenkin markka käytössä ja atomipommi mietityttää Konstaa kovasti. Myös keskitysleirit tulevat käsitellyiksi. Tätä ajankuvaa olikin mielenkiintoista seurata.

Suosittelen lämpimästi! Tämän leppoisan kirjan parissa kyllä viihtyy, kun vähän malttaa mielensä eikä odota valtavasti toimintaa.

Juhani Aho - Rautatie

 

"Siellä se nyt vasta kaikesta kummin oli... ja siltä puolen yhä komeampi. - Mutta eivät Matti ja Liisa oikein tienneet mitä katsella... siinä käveli kuin lattialla... ja ihanhan se oikeata lattiata olikin... vaan mitähän varten se oli ulkoilmassa lattia? ja ikkunat kahdesta isosta lasista... ja ovet yhä komeammat... kirjoituksia seinissä... ja kello seinässä kiinni, kielessä nauha..."

Juhani Ahon Rautatie kertoo Matista ja Liisasta, jotka kuulevat pappilassa uudesta rautatiestä. Kovin tuo uusi keksintö heitä kummastuttaa, niin ettei meinaa oikein unikaan tulla silmään. Kesällä he päättävät käydä katsomassa mokomaa rakkinetta ja pääsevät oikein kyytiinkin.

Kylläpäs oli lysti klassikko! Ahon kuvaus kahdesta korvessa asuvasta, maailmasta tietämättömästä ihmisestä on pistämätön. Ensin Matti ja Liisa molemmat pitävät koko rautatietä valheena, koska eihän sellaista voi olla olemassa. Lopulta he vakuuttuvat, koska eihän rovasti nyt valehtelisi. Uuden keksinnön näkeminen on heille huima seikkailu, saatika sillä matkustaminen. Vaan mitenpä käy, kun he kohtaavat junassa kikattelevan juopon?

Eero Järnefeltin kuvitusta

Lukemassani painoksessa oli Rautatie myös nykysuomeksi tulkattuna, mutta sitä en viitsinyt lukea. Riittävän hyvin ymmärsi alkuperäistäkin. Rakastan vanhalla suomella kirjoitettuja kirjoja. Tuli ihan Seitsemän veljestä mieleen. 

Aho kirjoittaa myös loistavaa dialogia. Tässä näyte Matin ja Liisan puhelemisesta matkanteossa:

"Ne on silläkin tiellä lumirekensä niinkuin muillakin valtateillä."

"No, eipähän ilman... vaan ei sitä rautatien lumirekeä hevoset vedä."

"No mitkäs?"

"Ruustinna sanoi sen masinan sitäkin vetävän..."

"Se kait se jaksaa, joll'on vettä kulkiessaan seitsemän hevosen voimat."

"Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni... ettei pääse tikahtamaankaan, vaikka mitä tekisi... kun oikein kujateille pyryttää..."

"Ähäh! vai pitää senkin äytärin seisottua?... Entäs mitenkä se sitten irti pääsee?"

"Ka, kun en tullut sitä kysyneeksi."

Suosittelen ehdottomasti. Tämä on vielä niin lyhyt kirja (141 sivua), että jaksaa hyvin lukea, vaikka paljonkaan ei tapahdu. Hieno klassikko!

Enni Mustonen - Parittomat (Järjen ja tunteen tarinoita V)

 

"Se mitä sinä yönä tapahtui, oli monen sattuman summa. Jos olisin vähäänkään tullut äitiini, olisin pitänyt itsekin sitä jonkinmoisena kosmisena johdatuksena. Enemmän minä kumminkin muistutin Anna-mummua ja Hilma-muoria. Itse me kohtalomme valitsimme sinä yönä, sekä Saarisen Tommi että minä."

Enni Mustosen Parittomat päättää Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan. Tällä kertaa ei ollakaan historian havinassa, vaan 2000-luvulla. Päähenkilö Salla on sarjasta tutun Hilma Marian tyttärentyttärentytär ja Saarisen Tommi Anna Sofian perillisiä. Salla päätyy Petäjänkartanon naapuriin vanhan sukulaisensa Fannin luo ja kohtaa ennen pitkää kartanon isännän, Tommin. 

Parittomat oli minulle kepeä, mieluinen välipala. Johtuneeko modernista ympäristöstä, että se tuntui paljon viihteellisemmältä kuin aiemmat osat. On tietysti päivänselvää, että Tommi ja Salla päätyvät yhteen. Romaani ei tarjonnutkaan paljon yllätyksiä, mutta viihdyin kyllä. Mustonen kirjoittaa sujuvasti ja miellyttävästi.

Siitä taas en ole varma, mitä ajattelisin romaanista nimenomaan tämän sarjan osana. Jotenkin erikoinen veto tuoda historiallinen sarja yhtäkkiä 2000-luvulle. Hilman vaiheista kuullaan kyllä Fannin tarinoiden kautta, mutta mieluiten olisin vielä lukenut suoraan Hilman ja Annan vaiheista. Annasta ei kerrota oikein mitään. Olisin halunnut tietää!

Paljoa muuta sanottavaa kirjasta ei olekaan. Se on romanttinen ja viihteellinen, sujuvasti luettava. Suosittelen siis romanttisen viihteen ystäville. Tämän osan voi mielestäni lukea vallan mainiosti, vaikka ei olisi perehtynyt sarjan aiempiin osiin.

Enni Mustonen - Sidotut (Järjen ja tunteen tarinoita IV)

"Oli se ankea ilta ja yö. Ensin istuttiin pikkutunneille pöydän ääressä, kun Veikko tahtoi kertoa moneen kertaan, mitenkä kaikki oli tapahtunut. Kraanan vaijeri oli pettänyt, tai jokin koukku. Palkki, jota nostettiin ylös, oli kallistunut ja sen toinen pää oli pyyhkäissyt Matin saman tien syvyyteen. Voitto oli ollut samalla palkilla mutta lähempänä Veikkoa. Kun Veikko oli kiskaissut Voiton viereensä tasanteelle, oli pojan toinen käsi osunut palkinpäähän ja se oli viiltänyt kämmenlihat halki."

Enni Mustosen Sidotut jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita nyt neljännellä osalla. Olot Suomessa tulevat Venäjän taholta aina vain tukalammiksi. Anna Sofia solmii epäonnisen avioliiton tuomari Joonas Weckmanin kanssa ja Hilma Maria muuttaa perheineen Amerikkaan. Kun Hilman mies sitten kuolee, palaa perhe takaisin sekasortoiseen Suomeen. Itsenäisyyttä puuhataan, mutta työväellä on mielessään muutakin kuin itsenäisyys.

Tämä osa lähti jotenkin kankeasti liikkeelle. En tiedä, olenko lukenut sarjaa vähän liikaa kerralla vai miksi tämä osa tuntui aika tahmaiselta. Vasta loppupuoli sisällissodan melskeineen herätti mielenkiintoni kunnolla. 

Anna Sofia kehittyy tässäkin osassa, mikä on mieleeni. Kauhea avioliitto pakottaa Annan olemaan jämäkämpi ja pitämään itsensä puolia. Mielenkiintoista, miten aiemmin hyväntahtoisesta sivuhahmosta Weckmanista paljastuukin nyt niin kauheita puolia. 

Tykkään tässä sarjassa siitä, miten Hilma ja Anna taistelevat tietään eteenpäin aikoina, jolloin naiset eivät vielä yleisesti olleet voimakkaita toimijoita. Annan yritys saada avioero ei kuitenkaan onnistu, mikä ajan hengen huomioon ottaen on ihan realistinen käänne. Hilma saa kokea syviä tuskia tässä osassa, tunsin kovasti myötätuntoa häntä kohtaan.

Jännää, miten sarja nyt sitten päättyy seuraavassa osassa. Sitä en ole aiemmin lukenut toisin kuin nämä muut osat.

Enni Mustonen - Lipunkantajat (Järjen ja tunteen tarinoita III)

"Tottakai olin ihmetellyt, miksi olin ollut jo viikkokausia niin väsynyt ja huonovointinen. En vain osannut kuvitella, että minun taudillani olisi mitään tekemistä sen kanssa, mitä minun ja Henrikin välillä oli tapahtunut lakon aikoihin. Vasta kun Hilma tuli mittailemaan puseroitani ja katsoi niin kummasti ovelta, tajusin välähdyksenä, mitä oli tapahtunut."

Enni Mustosen Lipunkantajat jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaa nyt kolmannella osalla. Keisari on tiukentanut otettaan Suomesta ja tunteet kuumenevat. Järjestetään lakkoa ja vaaditaan yleistä äänioikeutta. Lopulta äänioikeus ja vaalikelposuus saadaan, mutta työläisille jää asioita hampaankoloon. Sekä Hilma että Anna ovat mukana politiikan pyörteissä ja tulevat valituiksi kansanedustajiksi.

Mustonen jatkaa taatulla laadullaan. Oli mukavaa palata taas Annan ja Hilman maailmaan. Edelleen pidin enemmän riuskasta ja elämässä enemmän kiinni olevasta Hilmasta. Annakin tosin saa itseensä uutta puhtia tässä osassa ja alkaa elää enemmän itsellistä elämää. Kovin kirkasotsaista vain on porvarien maailma. Koin työväestä kertovat osat paljon samastuttavammiksi.

Anna kokee myös kiellettyä hedelmää maisteri Henrikin muodossa. Salasuhde aviossa olevan miehen kanssa ei kuitenkaan jää ilman seurauksia, ja lopulta Anna muuttaa Vaasaan pois Helsingistä. Salasuhde saa Annan kuitenkin kasvamaan aikuiseksi ja siitä käänteestä olin hyvilläni.

Odotan jo innolla tarttumista seuraavaan romaaniin. Sarjassa on vielä kaksi osaa.

Elaine N. Aron - Erityisherkkä lapsi

 

"Halusin kirjoittaa tämän kirjan, koska tiesin monien vanhempien kohtaavan vaikeuksia kasvattaessaan erityisherkkiä lapsia. Niin ei tarvitsisi olla. Jotkut heistä pelkäävät lastensa olevan jotenkin viallisia tai olevansa itse taitamattomia kasvattajia. Lupaan tämän kirjan lievittävän tällaisia tunteita. Sekä lapset että vanhemmat saavat huokaista helpotuksesta."

Elaine N. Aronin kirja Erityisherkkä lapsi on erityisesti vanhemmille suunnattu kasvatusopas. Siinä käydään hyvinkin tarkkaan läpi eri ikävaiheita ja niiden tuomia haasteita. Kirja sisältää paljon käytännönläheisiä neuvoja erilaisiin tilanteisiin, kuten lapsen ylivirittymiseen ja pelkotiloihin.

En itse ole kenenkään vanhempi, mutta herkkä olen. Olen lisäksi opettaja. Niistä syistä ostin tämän kirjan omaan hyllyyn ja luin sen pian. Enkä kadu valintaani ollenkaan. Minulla on hyllyssäni jo ennestään Erityisherkkä ihminen ja Erityisherkkä ihminen ja parisuhde. Tiesin saavani luotettavaa, punnittua tietoa ja hyödyllisiä vinkkejä.

Läpi kirjan kulkeva tärkeä sanoma on, että herkkyys ei tarkoita ujoutta eikä edes välttämättä introverttiyttä. On pahasti leimata varovainen lapsi heti ujoksi. Varovaisuus on mielestäni enimmäkseen vain hyvä luonteenpiirre. Sillä välttää monta turhaa riskiä ja vaaraa.

Aron on psykologian tohtori ja psykoterapeutti, joten hän tietää mistä, puhuu. Hän aloitti aikoinaan 90-luvulla herkkyystutkimuksen, joka jatkuu yhä edelleen. Muistan vieläkin, miten ihanaa oli 19-vuotiaana lukea Erityisherkkä ihminen ja tajuta, että minussa ei olekaan mikään vikana ja että muitakin minunlaisiani on olemassa. Aronin työ on varmasti tuonut samoja helpotuksen tunteita lukemattomille muillekin ihmisille, erityisesti voimakasta yksilöllisyyttä ja kilpailua arvostavissa kulttuureissa eläville.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille vähänkin aiheesta kiinnostuneille. Erityisvinkkaus ammattikasvattajille ja vanhemmille.

Enni Mustonen - Mustasukkaiset (Järjen ja tunteen tarinoita II)

 

"Yön pimeydessä olin pitkästä aikaa muistanut Erkin ja tuon merkillisen kesän vuosia sitten. Oliko se ollut intohimoa vai pelkkää koulutytön kokemattomuutta? Iho muisti kosketuksen, vaikka itse olisin halunnut sen unohtaa."

Enni Mustosen Mustasukkaiset jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaa. Tälläkin kertaa äänessä ovat vuoron perään ylempiluokkainen Anna Sofia ja palvelijatar/ompelija Hilma Maria. Eletään vuosia 1899-1902, ja Venäjän keisarikunnan ote Suomesta tiukkenee. Molemmat naiset taistelevat omalla tahollaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Olipa mukava palata tämän sarjan pariin! Historiallisissa romaaneissa on sitä jotakin ja Mustonen on onnistunut luomaan maailmastaan uskottavan. Tälläkin kertaa sivuhahmoina on oikeasti eläneitä ihmisiä, kuten Bobrikov, Leino ja Sibelius. Tykkään tässä sarjassa ennen kaikkea tuosta ajankuvasta vossikoineen ja kalosseineen päivineen.

Anna Sofian ja Hilma Marian kertojanäänet tuovat oman mausteensa tarinaan. Anna Sofia on isänmaallisuudessaan kovin juhlallinen, nykyvinkkelistä ehkä vähän lapsellisella tavalla. Tietysti ajat olivat tuolloin vallan toiset kuin nykyään. Hilma Maria taas on enemmän elämässä kiinni ihan jo suurempien elämänkokemustensa myötä. Kahden lapsen ja juopon miehen naisella ei ole aikaa haihatella. Tykkäänkin enemmän Hilma Mariasta kertojana kuin Anna Sofiasta.

Edelleen suosikkini on äkkiväärä Augusta-neiti, joka ei pelkää sanoa totuuden sanoja. Neidillä on äkäisyydestään huolimatta sydän paikallaan. Hän huolehtii palvelijoistaan kunnon emännän tavoin. Ketään hän ei viskaa portistaan pihalle, ainakaan yösydännä. 

Hieman vaisun alun jälkeen kirjassa on jo enemmänkin toimintaa, kun naiset alkavat levittää laittomia lehtisiä. Siitä saadaankin kirjan loppuun suoranainen jännitysnäytelmä, sillä kaikki ei tietenkään suju hyvin. En enää muista, onko seuraavakin kirja yhtä vauhdikas, mutta toivottavasti!

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville. Romantiikkaakin tässä sarjassa ja romaanissa on, mutta ei mielestäni ylenpalttisesti. 

Franz Kafka - Oikeusjuttu

 "- Ei, sanoi ikkunan ääressä oleva mies, heitti kirjan pienelle pöydälle ja nousi. - Te ette saa poistua, tehän olette vangittu.

- Siltä näyttää, sanoi K. - Ja miksi? kysyi hän sitten.

- Meidän asiamme ei ole sanoa sitä teille. Menkää huoneeseenne ja odottakaa. Oikeudenkäynti on pantu vireille, ja ajan tullen saatte kaikesta tiedon. Ylitän valtuuteni, kun puhuttelen teitä näin ystävällisesti."

Franz Kafkan Oikeusjuttu on eurooppalainen klassikko. Josef K. vangitaan aivan yllättäen ja häntä syytetään jostain. Mutta mistä? Ja miksei oikeudenkäynti tunnu koskaan alkavan? 

Täytyy sanoa, että pidin tätä romaania hyvin tylsänä, vaikka siitä tuleekin vähän syyllinen olo. Ymmärrän sinänsä kirjan klassikkoarvon: se kuvailee hyvin 1900-luvun alun diktatuurien oikeuskäytäntöä. Kaikki on aivan absurdia, syytetty ei koskaan saa tietää mistä häntä edes syytetään eikä asianmukaista oikeudenkäyntiä koskaan järjestetä, tuomio vain pannaan täytäntöön. Muitakin absurditeetteja on: oikeuskansliat sijaitsevat köyhälistöalueiden ullakoilla, satunnainen pappi alkaa puhuttaa Josefia saarnastuolista, pankin rojuhuoneessa piiskataan vartijoita... 

Silti edes nämä absurdit asiat eivät saaneet minua innostumaan. Vaikka kirja on lyhyt, se sisältää kauheasti jaaritusta. Milloin kukakin henkilö pitää pitkää kaunopuheista monologia, joka ei sisällä oikein mitään. Minulla kestikin yllättävän kauan reilun 200-sivuisen kirjan lukemisessa. Henkilöt, itsepä Josef K.kin, jäävät paperimaisiksi. Kehenkään ei pysty kiintymään, ja se on minulle aina ongelma lukiessa.

En osaa suositella. En vain innostunut yhtään.

Deborah Spungen - Nancy

 

"En voinut hirttäytyä. En voinut luovuttaa. Minun oli taisteltava, minun oli jäätävä henkiin. Minun oli pidettävä lupaukseni. Vasta sitten voisin päästää irti Nancysta. Vasta sitten voisin ryhtyä elämään omaa elämääni."

Deborah Spungenin Nancy on järisyttävä ja järkyttävä kuvaus perheestä, jonka esikoistytär on pahasti häiriintynyt. Jo lapsesta asti Nancy saa vakavia raivokohtauksia, jotka vain pahenevat ajan mittaan. Teini-ikäisenä laitoksessa tyttö tutustuu huumeiden maailmaan. Lopulta hän kokee kohtalonsa Sid Vicious -nimisen miehen hahmossa.

Lukukokemus oli todella ravisuttava. Nancy ei ole missään vaiheessa helppo lapsi, ei edes vauvana. Perhe joutuu koko ajan varomaan hänen käytöstään ja nopeasti vanhemmat menettävät otteen tyttäreensä. Perheen kaksi nuorempaa lasta ovat mukana kärsimysnäytelmässä, mikä on erityisen kylmäävää.

On vaikea tietää, mitä ajatella. Kirjailija, Nancyn äiti, on hyvin avomielinen myös omista puutteistaan. Täytyy sanoa, että sympatiani ovat hänen ja perheen puolella, vaikka myös Nancy säälittää minua. Selvästi hän koki jotain mystiseksi jäävää sisäistä helvettiään, mikä heijastui tuhona sekä sisään- että ulospäin. Tuon ajan lääketiede osoittautui kyvyttömäksi auttaa tyttöä mitenkään. Myöhemmin on käynyt ilmi, että samanlaisen vaikean synnytyksen kokeneet lapset ovat osoittaneet samoja käytöshäiriöitä kuin Nancy. Syy voi hyvinkin olla neurologinen. Ehkä nykypäivänä tätä asiaa olisi osattukin hoitaa. Oli sydäntäsärkevää lukea, miten vanhemmat yrittivät kaikkensa avun saamisessa eikä mistään ollut hyötyä. Mikään ei tehonnut Nancyyn.

Nancyn elämää määritti voimakkaasti hänen suhteensa Sidiin. Kumpikin oli pahassa heroiinikoukussa ja sekaisin muutenkin. Kuvaukset heidän vierailustaan Nancyn kotona olivat aivan absurdeja ja siltä se varmaan perheestäkin tuntui. Spungen arvelee, että Nancy jotenkin vaikutti siihen, että Sid lopulta iski puukon hänen vatsaansa. Ei niin, että äiti olisi ajatellut oman lapsensa olevan syyllinen. Mutta Nancy tahtoi kuolla, oli tahtonut sitä jo 11-vuotiaasta asti. Miten traagista, miten traumaattista tämä kaikki onkaan! Välillä piti pitää taukoa lukemisesta ihan vain siksi.

Suosittelen kirjaa. Se on omalta osaltaan myös palanen musiikkihistoriaa, niin vaikealta kuin se varmasti vanhemmista tuntuukin.

Kamila Shamsie - Poltetut varjot

 

"Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hirako.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Kamila Shamsien Poltetut varjot kertoo kahden perheen yhteen kytkeytymisestä. Nuori Hirako on selvinnyt Nagasakin pommituksesta hengissä, mutta hänen rakastettunsa Konrad ei. Hirako matkustaa Konradin sisaren Ilsen luo Intiaan ja löytää sieltä kohtalonsa - Rajjadin. Myöhemmin heidän lapsensa ja Ilsen pojantytär kohtaavat hämmästyttävissä olosuhteissa.

Shamsien kirja on yllätyksellinen kaikessa monikulttuurisuudessaan. En ole koskaan törmännyt kirjaan, jossa muslimimies ja japanilaisnainen olisivat aviopari. Heidän lapsellaan ei ole helppoa, sillä hän erottuu aina joukosta. Lisäksi Hirakon vammautuminen Nagasakin pommituksessa lyö leimansa myös hänen poikaansa. 

Shamsien kirja on mielenkiintoinen, mutta silti jokin tökki lukemisessa. Se ei jostain syystä ollut sujuvaa enkä missään vaiheessa varsinaisesti uponnut tarinaan. Ainekset siihen olivat kuitenkin olemassa: historiallinen Japani, Intia ja Pakistan, Afganistanin sota, kaksoistornien romahdus. Jostain syystä tämä vain tuntui vähän pakkopullalta.

Ehkä syy kirjan tiettyyn puisevuuteen oli henkilöissä. Dialogi ei täysin vakuuttanut minua, siinä oli jotain vähäsen keinotekoista. Luulen tämän seikan tehneen kirjasta minulle etäisen, vaikka se olisi voinut olla imaiseva lukuromaani. Harmi.

Suosittelen kuitenkin monikulttuurisesta kirjaympäristöstä kiinnostuneille. Kirjaa on kiitelty, joten vika oli ehkä vain minussa.

Sirkka Turkka - Tule takaisin, pikku Sheba

 

"Ja minä tahdon, että sinä

            lopultakin vavahdat,

kun sateesta märkä järvi

         nostaa siivilleen kesän,

                sen joutsenet.

Kun ne vielä hetken viipyvät

    puiston puiden yllä, kaiken

                        rakastetun kullan yllä.

Kun niiden väri on

        jo valkoisempi lunta,

valkoisempi eron väriä."

Sirkka Turkan Finlandia-palkittu runoteos Tule takaisin, pikku Sheba on tulvillaan kaipausta ja surua. Runon puhuja kaipaa Shebaa kerta kerran jälkeen ja luonto limittyy tuohon kaipaukseen, erityisesti syksy: "Erossa sinusta. Syksy on erossa sinusta./ Sen kultaiset viljapellot."

Välillä runot terävöityvät suorastaan inhorealistiksiksi ilmaisussaan, kuten tässä runossa: "Syksy, vanha ajomies, kusemassa/ vasten tuulta/ ja muutama onnellinen, johon/ hänen pärskeensä osuvat/ lääpällään levittelemässä käsiään." Nämä poikkeamat oikeastaan rikkovat runoteoksen tunnelmaa, vaikka ne itsenäisinä runoina olivat hyviä. Itse olisin jättänyt ne tästä kokoelmasta pois.

Tämä teos jää varmasti vielä viipyilemään pitkään, suosittelen!

Anna-Leena Härkönen - Avoimien ovien päivä

 

"Minäkin olen yhtä pitkävihainen, minunkin on melkein mahdotonta antaa tai pyytää anteeksi. Minä olen sinä. Halveksin itsessäni sinua ja sinussa itseäni. Kuinka voisin päästä irti?"

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä kertoo Astasta, joka käy läpi avioeroaa. Mielessä ei kuitenkaan juuri pyöri ex-mies, vaan äiti. Marttyyri, manipuloija, josta Asta ei ole aikuisenakaan itsenäistynyt. Miten hän saisi repäistyä itsensä viimein irti?

Tämä romaani oli hyvin ahdistavaa luettavaa. Härkösen kertojatyyli on hyvin toteava ilman korulauseita. Silti se iskee suoraan tajuntaan. Astan muistot lapsuudesta ja teini-iästä ovat enimmäkseen hyytäviä. Silti nykyinen äiti on niin erilainen, mukava. Muistaako Asta sittenkin kaiken väärin? Onko hänellä oikeutta tähän vihaan, kun kotona ei ikinä lyöty?

Astan äitisuhde on hyvin kompleksinen. Aikuisena hän uskaltaa jo vähän vastustaakin, mutta yhä vain äiti jyrää hänet. Koska äiti ei suostu huolehtimaan itsestään, tuntuu itsestä huolehtiminen Astastakin väärältä. Kaikki mikä on samaa kuin äidissä ällöttää, mutta kaikki mikä on eri lailla tuntuu väärältä. Härkönen kuvaa suorastaan kammottavan tarkkaan tätä ristiriitaa. 

Kirja on kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta tai ehkä sen takia hyvä. Tarina on uskottava, henkilöhahmot eläviä ihmisiä. Jo muista kirjoista tuttu konstailemattomuus on läsnä tässäkin romaanissa. Monesti lähes vapisin vihasta lukiessani, monesti pudistelin päätäni. Astan suhde ex-miehen kanssa on myös ollut kamala. Mies lyö ja Asta alistuu. Astan elämä on monella tapaa epäaikuismaista, kuin välitilassa avioeron jälkeen. 

Suosittelen! Hyvin terävä kuvaus hiljaisesta perhehelvetistä.

Laura Honkasalo - Tyttökerho

 

"Katri ei jaksanut enää: Milo olisi hänen viimeinen ihastuksensa. Hän ei enää puhuisi miehille, öisin hän kiipeilisi ikkunasta ulos, hän juoksisi märällä nummella avojaloin, hameenhelmat riekaleina, hiuksissa tikkuja ja takiaisia, hän näyttäytyisi kuuttomana yönä, paukuttaisi käsiään yhteen ja kirkuisi niin hyytävästi, että miehet pakenisivat kauhuissaan, hän olisi noita, joka asui kukonjalkaisessa mökissä kylän laidalla, hän piirtäisi lumotulla tikarilla ympyrän, sen sisällä hän olisi turvassa, hän vääntäisi naakoilta niskat nurin ja keittäisi luujauhosta taikalientä, hän tekisi mustia lamppuja ja lukisi loitsuja eikä hän muistaisi enää, miten surullinen oli ollut."

Laura Honkasalon Tyttökerho kertoo naisporukasta, joka on hitsautunut tiukasti yhteen, tai niin ainakin päähenkilö Katri luulee. Katri on onneton miessuhteissaan, hän etsii epätoivoisena rakkautta, jotta voisi saada lapsen. Eihän siitä tietysti mitään tule, vaan Katri saa aina vain pettyä. Romaanin mittaan hän kuitenkin alkaa vähitellen kasvaa aikuiseksi ja oppia, mitä oikeasti haluaa.

Honkasalon kirja on päällisin puolin kepeää tekstiä helsinkiläisistä sinkkunaisista, mutta tarinan edetessä vakavat sävyt tulevat enemmän pintaan. Mietin lukiessani, miksi oikeastaan rakkausaiheisia kirjoja pidetään hömppänä. Mitä hömppää on siinä, että ihminen etsii rakkautta ja kärsii sen vuoksi? Sehän on yksi kamalimpia tunteita, mitä keskiverto suomalaistallaaja kohtaa elämässään. Rakkaushuolet eivät ole naurun asia. 

Katri oli todella samastuttava hahmo niin että vähän jo kävi ahdistamaan. Pystyin tunnistamaan samoja asioita mitä kirjassa kuvattiin, vaikka se onkin ilmestynyt 2005. Yhtä hyvin se olisi voinut ilmestyä tänä tai viime vuonna, niin samanlaista nykyinen Tinder-aikakausi on. Pinnallisia ihmissuhteita, ollaan kavereita joilla on seksiä, miksi turhaan sitoutua ja niin edelleen. Romaani tuotti minulle tuttuudellaan aika paljon tuskaa.

Pidin kovasti myös Honkasalon kielestä. Enimmän aikaa se on arkisen kuvailevaa, mutta välillä se yltyy suorastaan runolliseksi, kuten tuossa ottamassani lainauksessa. Nämä lyyrisemmät pätkät kuvasivat hyvin Katrin sekavia ja ahdistavia ajatuksia. Välillä ajatuksissa haikailtiin lapsuuden viattomuutta, räiskäleitä ja isoäitiä. Minulla oli kirjassa samastumispintaa enemmän kuin lukemista aloittaessani uskoinkaan.

Suosittelen. Jos haluaa läpileikkauksen ihan tämänkin ajan deittailukulttuurista naisten näkökulmasta, tässä sitä on tarjolla.

Margaret Mitchell - Tuulen viemää

 

"Siinä lepäsi suojattomana koko hedelmällinen valtio suurine plantaaseineen, joilla oli enää vain naisia, lapsia, vanhoja ukkoja ja n********. Jenkit etenivät kahdeksankymmenen mailin levyisellä kaistaleella ryöstäen ja polttaen. Satoja koteja oli liekeissä, sadoissa kodeissa kajahtelivat jenkkien askeleet. Mutta Scarlettille, joka näki, kuinka sinitakkeja virtasi eteishalliin, se ei merkinnyt koko maan yhteistä koettelemusta, vaan henkilökohtaista, häntä ja hänen omaisiaan vastaan tähdättyä ilkityötä."

Margaret Mitchellin Tuulen viemää on eeppinen kertomus intohimoisesta rakkaudesta ja Yhdysvaltoja repivästä sisällissodasta. Kirjan alussa sota alkaa ja kirja päättyy 1870-luvun tienoille, rekonstruktion murtumiseen Georgiassa.

Miten aloittaisinkaan kertomaan tästä romaanista! Olen pyörällä päästäni kaikesta lukemastani. Kirja käsittää niin ison palan historiaa, että siinä riittää sulattelemista pitkän aikaa. Kuvittelin lukevani ennen kaikkea rakkausromaania, mutta sainkin tarkan selostuksen siitä, mitä on sodan tuoma köyhyys ja kurjuus. Eikä se minua haittaa, parempi näin, että rakkaus jää hieman lapsipuolen asemaan, vaikka senkin lukeminen oli hyvin mielenkiintoista.

Romaanin päähenkilö on Scarlett O'Hara, joka aluksi elää täydessä yltäkylläisyydessä. Hän on hemmoteltu ja itsekäs, aina metsästämässä uusia ihailijoita. Kun sota sitten syttyy ja painaa päälle täysillä, muuttuu helppouteen tottuneen Scarlettin elämä täysin. Tuleekin totinen köyhyys, josta voi selviytyä vain tiukalla järjellä. Ja kuinka ollakaan, sitä nuoressa naisessa totisesti onkin. Scarlett luo uuden elämän tyhjästä ja haikailee samalla vanhaa rakkauttaan Ashley'ta, joka on jo tahollaan naimisissa. Kaiken taustalla on kuitenkin salaperäinen ja vaarallinen Rhett Butler...

Pidin kovasti kirjan psykologisesta otteesta. Kertoja kuvailee tarkkaan erityisesti Scarlettin ajatuksia, mutta myös muiden ihmisten pään sisään päästään. Scarlett on kova kuin kivi eikä erityisen taipuvainen sielulliseen elämään. Olikin mielenkiintoista lukea ihmisestä, joka on niin vähän nuhteeton! Scarlett on monipuolinen ja elävä ihminen niin vikoineen kuin hyveineenkin. Hänen perusongelmansa on surkea ihmisten ymmärtäminen, mistä koituu aivan odottamattomiakin tragedioita. 

Ja ah, Rhett! Hän on niin vaarallinen ja kiinnostava, että itsekin melkein rakastuin! Pidin Rhettistä kovasti. Scarlett ei ymmärrä häntä vähääkään, mutta lukija pääsee perille miehen ristiriitaisesta persoonasta paljon paremmin. Elin täysillä Scarlettin ja Rhettin suhdetta ja yllätyin kovasti kirjan lopusta. Miten rohkea valinta kirjailijalta! Elokuvaa en ole koskaan nähnyt, joten en tiedä, miten uskollisesti se seuraa kirjaa. 

Suosittelen aivan ehdottomasti. Tämä oli todella kaikkien lähes 900 sivun väärti. Vähemmissä sivuissa tätä tarinaa ei mitenkään olisi voitu kertoa. Jos aiot lukea vain yhden paksun kirjan tänä vuonna, valitse Tuulen viemää.

PS: N-sanan sensurointi on omani. 

Tiiliskivikirja - uhka vai mahdollisuus?

 Luen tällä hetkellä Tuulen viemää ja ajattelin tiedustella teidän mielipiteitänne tiiliskivikirjoista. Edellä mainitussa romaanissa on liki 900 sivua! 

Tykkäättekö lukea paksuja kirjoja vai ovatko ne päinvastoin hirvitys? Itse tykkään uppoutua pitempiinkin tarinoihin. Tämä romaani vain on ladottu niin tiiviisti, että lukeminen on tosi raskasta. Atvostan väljää taittoa.

Essi Kummu - Loiste

 "Pyörit siinä, sinäkin haluat onnistua ja varot astumasta mihinkään väärin. Meidän on varjeltava sitä, mikä pitää meidät lähekkäin."

Essi Kummun Loiste kertoo kahden naisen rakkaudesta. Helena on rakastunut, mutta hänen rakastettunsa ei haluaisi rikkoa vanhaa ydinperhettään. Eletään kahden maailman rajalla, tavallaan olemattomuudessa.

Helena on kompleksinen hahmo. Hänellä on oma tavoiteminänsä, johon hän ei yllä. Lisäksi on rakkaushuolia, koska rakastettu (muuta nimeä naiselle ei anneta) ei osaa ottaa eroa miehestään. Hän ei sen takia myöskään osaa elää ulkona kaapista, vaan seilaa kahden elämän välissä. Tämä luonnollisesti satuttaa Helenaa.

En jotenkin täysin saanut otetta tästä romaanista. Se oli kyllä sujuvasti luettavissa, mutta henkilöt jäivät jotenkin elämineen etäisiksi. Helenan ja hänen naisensa oleminen oli ärsyttävää soutamista ja huopaamista enkä kirjan lopussa ollut aivan varma, päätyivätkö he siis yhteen vai eivät. Kaiketi päätyivät? Jotain sekavaa tässä kirjassa oli.

Hyvää oli toisaalta se, että homoseksuaalisuus ei ollut päälle liimattu teema. Tämä nyt vain sattui olemaan tarina kompleksisesta naisrakkaudesta, mutta olisi se voinut kertoa heteroistakin. Helena ei myöskään tunnista homoseksuaalisuutta itsessään, ei osaa ottaa mitään lesboidentiteettiä itselleen. Tästä elämänmakuisesta identiteetin repaleisuudesta tykkäsin.

Kai tätä voi tietystä sekavuudestaan huolimatta suositella. Varmasti joku muu saa tästä enemmän irti.

Pajtim Statovci - Bolla

 "Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan."

Pajtim Statovcin Bolla on tarina kahdesta miehestä, Arsimista ja Milošista, jotka kohtaavat kesällä 1995, sodan kynnyksellä. Arsimilla on vaimo ja lapsi tulossa, mutta hän ei välitä muusta kuin Milošista, heidän salaisuudestaan. Sota kuitenkin tempaa miehet erilleen ja muuttaa asiat peruuttamattomasti.

Luin vähä aika sitten Kissani Jugolavian, josta en juuri piitannut. Siksi tartuin tähän Finlandia-voittajaan aika pelonsekaisin tuntein. Tällä kertaa kuitenkin yllätyin iloisesti: Bolla ei karuudestaan huolimatta ole kyllästetty sillä ankeudella, mikä himmensi Kissani Jugoslaviaa.

Arsim saa isoimman osan kirjassa eikä hän ole kovinkaan pidettävä ihminen. Hän pettää vaimoaan miesten kanssa ja lyö lapsiaan ja välillä vaimoaankin. Kun mies lopulta päätyy vankilaan, hänen vanha elämänsä on ohi. Hiljaisesta, alistuvasta vaimosta kasvaa sen myötä vahvempi ja päättäväisempi ihminen. 

Miloš taas saa puheenvuoron päiväkirjansa kautta, jota hän kirjoittaa sodan jälkeen. Sivuilta paljastuu jo lapsuudessa järkkynyt ihminen, joka on joutunut kohtaamaan sodan hirvittävyyden silmästä silmään. Milošia kävi todella paljon sääliksi ja pidin hänestä paljon enemmän kuin Arsimista.

Bollan kieltä on kehuttu ja kaunista se onkin. Statovci on kehittynyt paljon Kissani Jugoslavian jälkeen juuri kielenkäyttäjänä. Suosittelen!