maanantai 28. helmikuuta 2011

Gorgeus Blogger!


Sain Laurenilta tämän ihanan palkinnon, kiitos vielä kerran! :)
Mukana tuli muutama kysymys, joihin nyt vastaan.

1. Milloin aloitit blogisi?
Aloitin blogini helmikuussa 2009 - eli tässähän on mennyt jo blogin 2-vuotissynttärit jo ohitse huomaamatta! :) Tosin aktiivisen bloggaamisen aloitin vasta huhtikuussa 2010, joten synttäreitä ei ole syytä hehkuttaa kauheasti. ;)

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoitan blogissani kirjoista ja suurin osa teksteistä on kirja-arvioita. Tule joukkoon joskus ylimääräistä sälääkin ja jopa pari kertaa yleisesti lukemiseen liittyvää keskustelua on ollut. Kirjallisuudesta olen hyvin pitkälti keskittynyt HLBTI-kirjallisuuteen, luen toki muutakin.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Vastaan pitkälti kuten moni muukin, eli se varmaan, että tätä nyt juuri minä pidän. Jokainen ihminen on vähän erilainen ja näin blogitkin ovat erilaisia. Jokaisen persoona näkyy blogissa ja näin sen pitää ollakin. :)


4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin jakaa kirjoista heränneitä ajatuksia muiden kanssa ja kun tutuissa ei oikein kirjaihmisiä sillä tavalla ollut, niin blogi tuntui luontevalta, varsinkin kun olin seuraillut blogeja jonkin aikaa.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
En ehkä tällä hetkellä hirveästi mitään, kun juuri muutin. Olen kyllä vielä miettinyt tekstin väriä, onko sitä miellyttävä lukea?

Tätä palkintoa on jaettu kyllä jo moneen paikkaan, mutta on kolme blogia, joita haluan erityisesti muistaa eli
Lumikarpalo (hurmaavampaa blogia ei löydy!)
Kirjanurkkaus (paljon HLBTI-kirjallisuutta esiteltynä, miellyttävä kirjoitustyyli)
Nulla Dies Sine Legendo (kuten jo on mainittukin, erittäin älykäs blogi, mukava lukea)

Helmikuun luetut

Helmikuun luetut on aika surkea lista... Ainakin tammikuuhun verrattuna. Vain neljä kirjaa! Tosin
melkein sain luettua Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon, mutta ihan hilkulla jäi kesken, kun piti palauttaa tänään. Oli se kyllä todella tylsäkin, pettymys.
Tässä ne luetut kuitenkin ovat:

Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Leena Lehtolainen - Ennen lähtöä
Vigdís Grímsdóttir - Sydän, kuu ja sinilinnut
L. M. Montgomery - Vanhan kartanon Pat

Lukukokemuksista vaikuttavin oli varmasti Westön kirja. Se oli todella hieno lukukokemus! Montgomery oli myös hurmaava, samoin Grímsdóttir. Hyvä, että tuli tartuttua kesken jääneeseen uudelleen. Ennen lähtöä oli näistä selkeästi pettymys, vielä enemmän Yksinäisyyden kaivo.

Ensi kuussa sitten paremmin!

torstai 24. helmikuuta 2011

Huomio lukijoille!

Muutin juuri blogini osoitteen selvyyden vuoksi, ja se on tästä lähtien http://ankinkirjablogi.blogspot.com!
Jos olette linkittäneet, muistakaa muuttaa osoite.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

L. M. Montgomery - Vanhan kartanon Pat

Lopultakin sain tämän kirjan käsiini! Sairastellessa on ainakin se hyvä puoli, että pitää levätä ja silloin lukeminen on parasta puuhaa. Kirja imaisi minut nopeasti sisäänsä eilen, ja tänään luin sen loppuun, kun en ennen nukkumaanmenoa millään jaksanut.
   Ei ole kyllä toista Montgomeryn kaltaista! Hänen kielensä on kaunista, lumoavaa ja viisasta sekä ilkikurista huumoria. Hurmaavan Silver Bushin ympäristöön suorastaan imeytyy mukaan ja elää Patin mukana kaikki hänen hetkensä, niin onnelliset kuin sen kaikkein tuskaisimman, kun suloinen Bets kuolee yllättäen. Se koski minuun kauheasti, se on liian surullista! Muutenkin olen joutunut myöntämään elämän rajallisuuden ja ajan nopeuden. Kukaan meistä ei elä ikuisuuksia, ja vaikka kuinka haluaa uskoa, että nuoret ainakaan eivät kuole, hekin niin toisinaan tekevät. Betsin kuolema herätti pelon siitä, että joku ystävistäni saattaisi noin vain kuolla. Onneksi se ei ole todennäköistä!
  Betsiin vielä liittyen, mielessäni kävi useasti lukiessani tyttöjen läheisestä ystävyydestä, että oliko se enää ainakaan loppupuolella pelkkää ystävyyttä? Heidän välinsä olivat niin läheiset ja rikkumattomat, ja Patin suru niin suunnaton. Totta kai ystävätkin surevat kovasti tuollaisen tilanteen kohdatessa, mutta kuitenkin... Sitä paitsi tytöt olivat paljon paljon läheisempiä kuin Pat ja Hilary, jotka loppujen lopuksi menivät toisessa kirjassa naimisiin.

Kirjasta on vaikea keksiä mitään valitettavaa, ellei nyt ehkä hieman nopeatahtinen ajankulku. Ymmärrän, ettei joka vuodelta voi kirjoittaa kauheasti, mutta välillä olin hieman hämmennyksissä, että noinko vanhoja henkilöt jo olivatkin. Edelleen myös Patin suorastaan sairaalloinen ripustautuminen Silver Bushiin ärsytti jonkin verran.

Eipä sitten kai muuta. Suosittelen aivan ehdottomasti kaikille Annojen ja Emilioiden ystäville! Kaiken lisäksi kirjailija on kirjoittanut Patin muistuttavan eniten itseään...
 
Vielä näyte kirjailijan taidosta kuvata luontoa ja erityisesti kevättä:
Oli ensimmäinen leuto päivä tuona pitkänä kylmänä keväänä. Alangon takana meri oli hopeanharmaa, ja horisontti näkyi kaukana välkkyvänä kultaisena viivana. Kaukana, kaukana kumahteli jokin kello... ehkäpä se oli kadonneen Atlantiksen kelloja. Vihreä, salaperäinen hämärä peitti näkyvistä paljaat pellot. Tähtien hento, taianomainen valo loisti kuusten yläpuolella. Alhaalla Tom-setä oli kulottamassa. Oliko mitään muuta kiehtovampaa kuin tuli ulkosalla illan laskeuduttua?

maanantai 21. helmikuuta 2011

Vigdís Grímsdóttir - Sydän, kuu ja sinilinnut

Totta kai luonto on jumala, Lenni, äläkä ole, niin kuin et ymmärtäisi sitä.

Joku aika sitten käytiin keskustelua oikeasta lukemisajasta, siitä, kuinka kirjoilla on oma aikansa ja paikkansa. Se on kyllä vissi ja varma. Kesällä aloitin tätä enkä pitänyt yhtään, jätin jopa kesken. Ja nyt sain sen luettua oikein sujuvasti ja pidin kirjasta kovasti!

Kyllä Grímsdóttirin kieli on kaunista! Se on lumoavaa, se kietoo sisäänsä kuin uni. Unimainen onkin hänen kirjojensa tunnelma, eikä koskaan oikein tiedä, mikä on totta ja mikä ei, ja mikä on sanojen todellinen merkitys.
Dialogit ovat kaukana realistisista, mutta se ei ärsytä, vaan lukijasta tuntuu, että tämän pitäisi olla todellisuus!
Tällä kertaa ei tullut sellaista jättiyllätystä, kuten Valosta valoon -kirjassa tai hieman pienempimittakaavaista yllätystä kuin Z - Rakkaustarinassa. Mutta ehkä viimeisessä osassa tulee yllätystä sitten senkin edestä?

Nämä kirjat ovat niin erikoisia, etten mielelläni kauheasti kerro niiden juonesta. Mainitaan vain, että se on kaunis tarina rakkaudesta ja kaipauksesta. Kuten olen jo sanonut aiemminkin: tämä on jotain sellaista, mikä pitää kokea itse.

Minä nukun meidän rakkaudessamme.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

In Memoriam Mummo (1931-2011)

 Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.
Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä sen pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti,
nyt olen maa.
Tuulessa saatamme koskettaa.

-Mirkka Rekola
Mummo menehtyi syöpään tänään alkuillasta. Lepää rauhassa ♥

torstai 17. helmikuuta 2011

Leena Lehtolainen - Ennen lähtöä

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen lukenut dekkarin. Itse asiassa niin pitkä, etten edes muista, mitä viimeksi luin. Saattoi hyvinkin olla Maria Kalliota.
   Tämä on ollut aika kauan listallani HLBTI-ihmisistä kertovassa kirjallisuudessa, ja nyt viimein sen luin. Järkytyin, kun olin  lukenut pari ensimmäistä sivua: onko tämä oikeasti näin tönkköä vai kuvittelenko vain? Ja kyllä se oli, aivan järkyttävän tönkköä kieltä. Tapahtumat ovat suhteellisen mielenkiintoisia, vaikka muistinkin aika paljon katsottuani viime vuonna tv-sarjan uusinnat, mutta olisi voinut olla lennokkaampaa kuitenkin. No, kun lukemiseen tottui, ei kieli häirinnyt enää niin paljon, mutta eihän tuollainen seikka katoa näkyvistä kokonaan. Petyin kyllä kieltämättä. Huomaa siitäkin, ettei tästä ole erityisemmin sanottavaakaan.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kjell Westö - Missä kuljimme kerran

Huoh, viime viikko koeviikko, joka jatkui vielä maanantaihin. En ole jaksanut lukea kuin pätkittäin, ja sen huomaa kyllä päivitystahdistakin! Olen pahoillani, mutta kokeisiin paahdettua ei jaksa enää lukea oikein mitään muuta ylimääräistä.

Tämä ei kyllä johtunut luettavan tylsyydestä, päinvastoin. Missä kuljimme kerran on upea kirja! Se on paksu, mutta yksikään sivu ei ole turha. Westö maalaa lukijan eteen kuvan Helsingistä aina vuodesta 1905 vuoteen 1939. Henkilöitä on paljon, lähestulkoon liikaa, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikilla on omat heikkouksensa ja demoninsa. Elämä on varsinkin työläisillä kovaa, mutta Westö ei tukahduta lukijaa pelkkään kurjuuteen, vaan sekoittaa mukaan ilon ja onnen sävyjä. Sellaistahan se elämä on! Kirjailija osaa kuvata elämää mielenkiintoisesti ja ennen kaikkea realistisesti.

Luin kirjaa varsin pitkällä aikavälillä, joten kaikkea en enää muista tarkasti ja kokonaiskuvan hahmottaminen kärsii jonkin verran, mutta jos nyt laittaisin tähän muutamia huomioita.
  Itselleni jostain syystä vapaussodasta (tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan sanoa, mielestäni ihan sisällissota olisi hyvä) lukeminen on hyvin raskasta ja ahdistavaa. En oikein ymmärrä sitä, sillä minulla ei ole läheisiä sukulaisia, jotka olisivat sodassa olleet, tiedän vain sekavia juttuja jostain isosedästä (isoisosedästä?), joka pakeni ulkomaille, kun ei halunnut asettua punaisten eikä valkeiden puolelle. Mutta jotenkin ajatus samaa kansaa olevista ihmisistä, jotka kylmästi teloittavat toisiaan, on liian kauhea, se on jotain niin hirvittävää, etten kestä ajatella sitä tarkemmin. Kirjan lukeminen meinasikin lopahtaa vuoteen 1918, kun ensin punaiset kaappaavat vallan, jonka valkeat kostavat verisesti. Eikä Westö edes mässäile väkivallalla! Silti se kaikki vaikutti minuun voimakkaasti.
Tässä tulevatkin esiin voimakkaasti Eccu ja Cedi, kaksi keskeisimmistä henkilöistä. Eccu on herkkä ja kärsii kauheasti sodan julmuudesta ja etääntyy aina vain enemmän rakkaasta lapsuudenystävästään, koko ajan julmemmaksi muuttuvasta Cedistä, joka on kova ja teloittaisi mielellään vaikka kaikki punaiset. Cedi onkin ehdottomasti kirjan karmein ja pelottavin hahmo; siinä missä Eccu koettaa tukahduttaa kauhunsa ryyppäämiseen, Cedi kovettaa itsensä entistä enemmän ja purkaa tuskansa vaimoonsa, jonka jopa raiskaa. Hän on säälimätön ja kireä. Tämä henkilö onkin vaarassa kaatua mahdottomuuteensa, sillä hän on melkein yksiselitteisen paha. Kuitenkin Westö lisää häneen sävyjä, jotka tekevät hänestäkin ihmisen.
  Kirjassa on myös voimakkaita naishahmoja. Suosikkini oli ehdottomasti ihanan paheellinen Lucie, Cedin veli, joka eroaa tästä konservatiivista täysin. Lucie on omapäinen eikä suostu kuuntelemaan ketään, kaikkein vähiten veljeään. Hän makaa niin monen miehen kanssa kuin haluaa ja hurmaa ihmiset muodikkuudellaan ja otattaa itsestään Eccun valokuvaamossa rohkeita alastonkuvia. Silti hän ei ole pinnallinen, vaan haluaa auttaa ystäviään. Kirjassa on myös lesbohahmo, Lucien ystävä Micki, joka on tähän auttamattoman rakastunut tähän. Hän ei kuitenkaan uskalla paljastaa sitä, mikä on aikaan nähden hyvin ymmärrettävää. Hieman kuitenkin tässä petyin, olisin mielelläni lukenut Lucien ja Mickin romanssista.

Kirjassa on paljon poliittista faktaa, mutta kiitoksissaan Westö tähdentää kirjan olevan ehdottomasti fiktiota. Henkilöt eivät ole todellisia, ja joitakin yksityiskohtia on muuteltu. Kuitenkin faktaa on sopivasti, sen minkä nyt yläasteen Suomen historiasta muistan vielä. On vapaussotaa ja Lapuan liikettä ja Ståhlbergin pariskunnan muilutus, siis Suomen ehkä ruminta ja verisintä historiaa.
Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja siitä jäi lukukokemuksena vaikuttava vaikutelma, mutta mikään kevyt juttu tämä ei todellakaan ollut. Aion lukea mieheltä lisää, mutta en ihan heti. Onneksi viimeinkin tutustuin miehen tuotantoon! Kannatti ehdottomasti. Suosittelen lämpimästi, jos ei ole kauhean herkkä. Unohdin epäilemättä arviostani jotain tärkeää, mutta tämä oli niin hurja ja pitkä kokemus, ettei se ole ihmekään.