torstai 9. kesäkuuta 2011

Susan Fletcher - Noidan rippi

"Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto."

Noidan rippi on julma ja kaunis tarina nuoresta Corraqista, joka joutuu pakenemaan luoteeseen noidanvihaajia. Hän joutuu tyrmään odottamaan polttavaa kuolemaansa ja hänen luonaan vierailee pappi, joka tarvitsee hänen tietojaan Glencoen verilöylystä. Kahdesta niin erilaisesta ja toisilleen vaarallisesta ihmisestä tulee hiljalleen läheisemmät...
    En oikeasti tiedä mistä aloittaa tämän kirjan kanssa. Nyt nimittäin päättyi keskinkertaisten kirjojen sarja! Tämä kirja imaisi minut täysin mukaansa runsaalla tarinallaan ja liikuttavuudellaan. Pikkuruinen Corraq on hienoin hahmo, josta olen aikoihin lukenut. Hänen päälleen on syljetty, huudettu noitaa ja huoraa ja hänen äitinsä ja isoäitinsä on surmattu noitina, mutta silti hän jaksaa rakastaa maailmaa ja etsiä ihmisistä hyvää. Hän näkee kauneuden siellä, mistä me muut emme enää osaa etsiä. Hän ei ole noita eikä huora, vaan parantaja. Corraqin rauhallisuus ja sovittelevuus jopa kuolemansa lähestyessä on vavahduttavaa.
    Aloin vähitellen pitää myös papin, Charlesin, hahmosta. Aluksi inhosin häntä, koska hän inhosi Corraqia ja tuomitse hänet typerällä uskollaan, mutta hiljalleen hänen suhtautumisensa muuttui. Lisäksi hänen rakkautensa vaimoaan kohtaan oli todella kaunista ja ihanaa luettavaa. Jälleen kauniisti ja harmonisesti kuvattu heterosuhde, kuten Tyrskyissäkin.
    En innostunut erityisemmin Meriharakoista, joten pelkäsin tähän tarttumista, mutta pelko oli turha. Nyt voin minäkin sanoa, että Fletcherillä on tarinankerronnan lahja! Hän on uskomattoman hyvä kirjoittaja ja hänen kielensä on henkeäsalpaavan kaunis. Corraqin kautta hän saa meidät ajattelemaan aivan uudella tavalla. Hän näyttää meille, miten tärkeintä on kuunnella vilpittömästi sydäntään, sillä kaikilla meillä on näkemisen lahja.  Plussaa myös hienosta lopetuksesta!
Täytyy sanoa, etten saa tästä kunnon arviota aikaiseksi. Kirja oli niin hyvä, ettei siitä osaa tyydyttävästi kertoa!

"Niin. Valat. Minä uskon niihin osittain. Tai pikemminkin uskon niihin, jos ne tekee sydän - ei suu. Uskon syvältä tuleviin, vilpittömiin valoihin. Sellaisiin, jotka muistaa tehneensä vuosia sitten yksin vuoteessaan ."

8 kommenttia:

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Susan Fletcher osaa tosiaankin kirjoittaa kiehtovasti. Minulle kävi hänen kirjojensa suhteen toisin kuin sinulle: rakastuin Meriharakoihin (ehkä teeman vuoksi), kun taas Noidan ripistä vain pidin. Hienoja kirjoja molemmat.

Susa kirjoitti...

Oi, kyllä arvostelustasi välittyi se innostus, jota kirja sinussakin tuntuu aiheuttaneen, hienoa!

Minä ihastuin niin Meriharakoihin kuin tähän Noidan rippiinkin!

Anki kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Mukavaa, jos innostus välittyi. :) Ärsyynnyn aina itseeni, kun teksti ei tunnu heijastavan tarpeeksi...

Nafisan kirjoitti...

En vielä uskalla lukea tätä blogitekstiä, kun ajattelin seuraavaksi aloittaa kyseisen teoksen lukemisen. Silmäilin raotettujen sormien välistä muutamia rivejä ja olen melko vakuuttunut, että tulen viettämään hyvää aika tämän kanssa :)

Booksy kirjoitti...

Minäkin passaan juttusi sillä Rippi on tulossa lähiaikoina... Mutta gubernaattorin sanoin, I'll be back :D

Ahmu kirjoitti...

Joo, tämä oli ihana. Kuvittelin voivani aloittaa uuden kirjan heti Noidan ripin jälkeen, mutta kaikki, siis ihan kaikki tuntuu keskinkertaiselta ja minkä kirjan vain yritänkin lukea, on lopullinen mielipide luultavasti jotakin tasaisen harmaata. Mieli kaipaa Glencoehun, kiitos tämän kirjan :)

Anki kirjoitti...

Nafisan ja Booksy: Jäänkin sitten odottelemaan arvioitanne! :)

Ahmu: Totta, Glencoeta jäi ikävä! Se on harvinaista, mutta siitä tietää että kirja on ollut todella hyvä.

Booksy kirjoitti...

Kas niin, nyt voin palata ja kommentoidakin: olen samaa mieltä että Fletcherillä on kerronnan lahja. Vaikka kirjassa on piirteitä, joista en ainakaan yleensä tykkää, tarina piti otteessaan. Ja minäkin tykkäsin Charlesista; hänet oli mielestäni kuvattu ovelasti.