perjantai 16. syyskuuta 2011

Kai Nieminen - Kiireettä

"Elämän maailma on avoin kulkea
minulla on oikeus erehtyä
ja olla oikeassa
kaiken aikaa."

Kai Niemisen runokokoelma Kiireettä (Tammi, 1977) on hurmaava ja ajattelemaan paneva pieni kirjanen. Se on jaettu viiteen osaan ja suurin osa runoista on varsin pitkiä. Muutamat olivat siinä rajalla, että ne olivat enemmänkin proosaa eivätkä lyriikkaa.
      Nieminen kirjoittaa kokoelmassaan pääasiassa luonnosta ja ihmisen suhteesta siihen. Luonnosta jo osin vieraantuneen ihmisen näkökulma tulee esiin Metsässä-runossa, jossa tämä henkilö kuitenkin löytää juurensa uudelleen. Toinenkin puoli tuodaan esille hieman humoristisesti runossa Sateella katuun piirtyy, jossa luonnon ystävä tuntee olonsa vieraaksi maitokaupassa:
"--Mitä kieltä ne puhuvat täällä,
vierasta kieltä,
rahan ja kiireen kieltä,
en ymmärrä sanaakaan."
     Pelkästään luonnosta ei tässä kokoelmassa ole kuitenkaan kyse. Nieminen kirjoittaa herkästi ja kauniisti myös rakkaudesta, tosin näihinkin runoihin liittyy usein metsä ja muukin luonto:
"Tule luokseni, 
tule joen yli:
metsä on suuri ja metsä on avoin,
                tule, minä kutsun,
tule ja tullessasi
älä pelota oravaa.--"
     Runoista on aina vaikeaa kirjoittaa, koska ne ovat tunnetason asioita, eivät järkeiltävissä olevia. Niiden rakenteita voi tutkia loputtomiin, etsiä metaforia, kielikuvia, syvempiä merkityksiä. Kuitenkin kahmaisemme runon ohi. Ei runoa voi selittää, se on jokaisen lukijan henkilökohtainen kokemus, intiimi hetki. Toisinaan runo saa sisimmän vapisemaan. Niin kävi tämän sanoinkuvaamattoman upean Minun juureni -runon kanssa, jonka löysin Kuuttaren kautta. Kiitos tuhannesti vielä kerran!


Minun juureni sinun juurtesi joukossa
minun silmäni sinun silmiäsi
              mikä henkeä minussa, se erkanee ilmaan
              mikä maata se muuttuu mullaksi
mikä minussa on elämää, se on metsää.


               sinun ruumistasi minun ruumiini
minä silitän sinun sammaltasi metsä
               syleilyä sinun tuulesi
hyväillen kietoutuvat puittesi oksat
minun ympärilleni
minä silitän sinun sammaltasi
              metsä, elämän äiti.


sinun haavasi parantuvat metsä
               minun vuotavat yhä
älä hylkää minua metsä.


minä lennän sinun lintujesi myötä
sinun kettujesi myötä haen suojaasi
             kasvata polkusi umpeen, metsä
niin että en ikinä löydä pois.

3 kommenttia:

Susa kirjoitti...

Kai Niemisen runoissa on tosiaan sitä jotain, kuten runoissa yleensäkin, mitä on vaikea selittää sillä se välittyy niin voimakkaasti vain tunnetasolla usein.

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Kiitos kauniista postauksista ja koskettavista runositaateista! Minulla on suunnitelmissa lukea Kai Niemistä, kun olen Pertinkin runoista tykännyt.

Anki kirjoitti...

Kiitoksia kommenteista!
Susa, Niemisen runot ovat tosiaan ihania! :)

Maria, kiitos kehuista! Minä taas voisin tutustua sitten Perttiin. :D