maanantai 25. maaliskuuta 2013

L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään

"Pieni, typerä, unelmoiva, onnellinen, tietämätön nelitoistavuotias! Aina kuvittelemassa, että edessä olevat vuodet kätkivät jotakin suurta, ihmeellistä ja kaunista. Aivan varma, että 'vuorten hohto' olisi tavoiteltavissa. Aivan varmana, että unelmat aina toteutuisivat. Huspu nelitoistavuotias, joka kuitenkin oli tiennyt, miten olla onnellinen.
     - Kadehdin sinua, Emilia sanoi. - Kunpa en olisikaan avannut kirjettäsi, pikku hupakko. Palaa takaisin varjoiseen menneisyyteen äläkä koskaan tule uudelleen - pilkkaamaan minua. Valvon varmaan sinun tähtesi. Makaan hereillä koko yön ja säälin itseäni."

L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogian viimeinen osa Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927, suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949, WSOY 2005) on päällisin puolin nuoren naisen rakkauskärsimyksiä ja kirjallista kunnianhimoa. Syvemmällä on kuitenkin vielä yksi teema; itsepetos ja sen tuoma kärsimys.
     Aivan alkuun on todettava, etten voisi olla kovin monen kirjan kohdalla niin puolueellinen ja subjektiivinen kuin tämän. Sain 11-vuotiaana trilogian yhteisniteen joululahjaksi ja näiden kahdeksan vuoden aikana olen lukenut erityisesti kaksi viimeistä osaa lukemattomia kertoja. Viime kerrasta tosin on jo pari vuotta aikaa, mikä toi kiinnostavan perspektiivin lukemiseen. Trilogia on mielestäni kirjallisuuden suurimpia helmiä ja Montgomeryn parasta antia. Kaiken lisäksi koin tällä lukukerralla voimakasta samastumista Emiliaan, mikä tekee arviostani entistäkin subjektiivisemman - ja henkilökohtaisen.
     Kolmososa kattaa Emialian ikävuodet 17-24, joiden aikana hänessä tapahtuu varsin suuria muutoksia. Koska tarina oli minulle läpikotaisin tuttu, luin suurimman osan romaanista raskain sydämin. Aivan alussa hän on kevytsydäminen ja unelmoiva tyttö, johon lukijat ovat kahdessa ensimmäisessä osassa tottuneet. Koko elämä on lukion jälkeen edessäpäin ja ihastuminen (ellei jo rakkaus) Teddyyn itsestään selvää. Hyvin pian varjot kuitenkin hiipivät tytön elämään Teddyn muutettua saarelta opiskelemaan. Rakkaus muuttuukin epävarmemmaksi ja Emilia itse kokee hupsun ihastumisen toiseen mieheen, mikä määrittää tulevaisuuden arvaamattoman pitkälle. Monet väärinkäsitykset, pahat puheet ja Emilian ylpeys lisäävät nuoren naisen kipua.
     Emilian tuskasta oli hyvin kivuliasta lukea nyt, kun luin tätä ensi kerran täysi-ikäisen silmin ja ymmärsin kaiken aivan eri tavalla kuin peruskouluaikoina. Yksinäisyys, eristyneisyys ja hylkäämisen tunteet ovat universaaleja ja varmasti jokainen on joskus kokenut ne. Pidin siitä, miten lempeästi Montgomery kuvaa nuoruuden kipuilua ja rakkautta, joita useimmiten vähätellään ja jopa pilkataan. Kertojan äänestä kuultaa vanhemman ihmisen elämänkokemus, mutta silti hän ei vähättele Emilian tuskaa. Nykyaikaisesta näkökulmasta Emilia on selvästi masentunut; elämä näyttäytyy hänelle uuvuttavana ja vaikeana kestää. Hän on pimeydessään lohduttoman yksin sekä aikansa ymmärtämättömyyden että oman ylpeytensä vuoksi.
    Kuten mainittua, itsepetos on kirjassa yllättävän vahva teema, jota en ole kunnolla tajunnut aiemmilla lukukerroilla. Toki Emilian itsepetos hänen lupautuessaan Deanille on täysin selvä, sehän on kirjoitettu auki. Kuitenkaan Emilia ei ole tässä asiassa ainoa; Deankin myöntää, että hänen "olisi pitänyt tietää, että nuoruus kuuluu nuoruudelle". Deanhan vieläpä manipuloi Emilian valintaa haukkumalla hänen esikoisromaaniaan valheellisesti. Itsepetos kuultaa myös Teddystä ja Ilsestä. Ilse heittäytyy riehakkuuteen teeskentelevästi ja uskottelee sekä itselleen että muille entisten aikojen välittömyyden olevan saavutettavissa suurkaupunkivuosien jälkeen. Samaan levottomuuteen hän piiloutuu hänen ja Teddyn häiden lähestyessä. Häät ovatkin varsinainen itsepetoksen ilmentymä; Ilse rakastaa oikeasti Perryä ja Teddy Emiliaa. Kumpikin vain haluaa kiistää sen uskoessaan tunteen olevan yksipuolinen. Yhteistä tälle kaikelle on valheiden tuottama suunnaton kärsimys ennen kaikkea ihmisille itselleen, mutta myös läheisille. Kirjailija tuntuu tarinan kautta varoittavan lukijoita epärehellisyyden vahingollisuudesta. Itselle kerrotut valheet ovat usein niitä pahimpia.
    Onneksi kaiken synkkyyden keskellä on myös sitä ihanaa ja tuttua montgomerylaista huumoria. Olen aina pitänyt siitä, mutta nyt nautin siitä enemmän kuin koskaan. Se ei ole pilkkaavaa eikä alistavaa, vaan lähinnä ilkikurista. Tässä romaanissa se pulpahtelee lakonisista toteamuksista, henkilöiden puheenparresta yleensä ja hullunkurisista kosimisista. Jälkimmäisistä kirjailija on ottanut kaiken ilon irti; löytyy hullua kirjailijaa, japanilaista prinssiä ja viulunsoittajaa. Nämä kohtaukset ovat tervetullutta kevennystä muuten varsin raskaaseen ja tummasävyiseen tarinaan. Montgomeryn huumori ilmenee usein epämiellyttävissä ja itsetyytyväisissä henkilöissä, tässä tapauksessa erinäisissä sukulaisissa. Minun on pakko laittaa tähän pätkä, joka koskee Ilsen isää, tohtori Burnleytä:

"Kaikki oli valmiina. Hääpäivällinen miellytti vieläpä tohtori Burnleytäkin, joka oli määrännyt että sen piti olla oikea entisaikainen hääpäivällinen.
     - Ei mitään nykyaikaisia ripsauksia sitä ja tätä. Morsian ja sulhanen eivät ehkä välitä paljosta, mutta meillä muilla on vielä vatsa tallella. Ja nämä ovat ensimmäiset häät vuosiin. Me olemme päässeet melko lähelle taivasta ainakin yhdessä suhteessa - emme ole naineet emmekä naittaneet. Haluan tuhlata. Ja sano Lauralle, ettei hän taivaan tähden ulvo häissä."
 
    Muistelen, että ammoin Sallan päiväkirjassa oli jonkinlaista keskustelua ns. pakollisesta, romanttisen onnellisesta lopusta. Ilmeisesti Montgomery ei olisi halunnut kirjoittaa niin paljon nuoren naisen rakkaudesta, mutta hänen aikanaan rakkauskuvioita ei voinut oikein jättää poiskaan. Tunnustan, että loppu on melko kömpelö, päälleliimattu. Silti iloitsen hengessä joka kerta lukiessani, kun väärinkäsitykset ja ylpeys voitetaan ja Emialia saa Teddynsä. En kerta kaikkiaan kestäisi kirjan synkkyyden jälkeen onnetonta loppua! Nautiskelen kliseisyydestä häpeämättömästi, vaikka loppu onkin kieltämättä töksähtävä.
     Lopuksi on vielä ylistettävä kieltä. Miten sopiva käännöksen kieli onkaan tähän romaaniin! Se on vanha - vuodelta 1949 - ja juuri sopivasti ajan patinoima. Mitään hirveän vanhahtavia ilmaisuja ei löydy, mutta kieli on kautta linjan entisaikaisen rikasta sisältäessään sanoja, joita enää harvoin ainakaan puhekielessä kuulee. Kunpa tällaista tyyliä käytettäisiin vieläkin! Vertailun vuoksi, Jane ja Saaren kutsu on minulle vaikea kielen vuoksi (itse kirjasta lisää myöhemmin). Käännös on minusta kiusallisen, epäsopivan moderni. Minä haluan vanhan ajan maailmaan Montgomeryn parissa enkä halua löytää moderneja ilmaisuja. Lukiessani näitä kirjoja peräkkäin koin Runotytön entistä suurempana helmenä.
     Turha erikseen mainitakaan, että suosittelen! Arvio paisui yli äyräiden, kuten ounastelinkin, mutta ei se mitään. Pitkä arvio on usein merkki kirjan ansioista.

5 kommenttia:

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Todella hyvä kirjoitus! Minäkin rakastan Runotyttö-trilogiaa ja kaikista eniten tätä viimeistä kirjaa.

Olen aina ihmetellyt, miksi Emilia kenkkuili Teddylle silkkaa ylpeyttään, se on sydäntäsärkevää. Eikä Emilia tosiaan ollut ainoa hupsu kaveriporukasta, kuten tässä kuvaatkin. Ja Dean, mikä konna, joka sai Emilian tuhoamaan käsikirjoituksensakin!

Liisa kirjoitti...

Hieno kirjoitus, kiitos! Runotyttö-trilogia on minullekin todella tärkeä ja rakas: rakkain kirjoista on minulle Runotyttö maineen polulla. Tässä kolmannessa osassa on tosiaan hienosti kuvattu masennusta, eikä kirja tosiaan ole mitään kevyttä luettavaa.

Olen usein miettinyt, olisiko Montgomery halunnut kirjoittaa kirjaan lopetuksen, jossa Emilia ja Teddy eivät saakaan toisiaan. Jossa Emilia olisi jäänyt kirjoittavaksi vanhaksipiiaksi, jonka elämää leimaisi tietty pettymyksen tunne. Viimeinen luku kun tosiaan tuntuu päälleliimatulta. Tavallaanhan sellainen lopetus olisi ollut hieno, mutta eihän sitä varsinkaan lapsena olisi kestänyt!

Anonyymi kirjoitti...

Ihmeellisen älykäs analyysi Runotytön tästä osasta ja samalla hieno analyysi lukemisesta.

Sinulla on ehkä suuri tulevaisuus kirjallisuuden alalla.

Anna

Anki kirjoitti...

Kiitos ihanista kommenteistanne!
Erityisesti Annan sanat sykähdyttivät, kiitos! ♥

Reeta / Les! Lue! kirjoitti...

Tätä kirjaa ei voi kehua liikaa. <3 Minullekin tämä on kaikista Anna- ja Emilia-kirjoista rakkain.