tiistai 30. huhtikuuta 2013

Karin Slaughter - Triptyykki

"Woodyn ansiosta hän oli se, jolla oli aina pilveä. Hän tiesi, missä parhaat juhlat pidettiin ja minne alaikäiset olivat tervetulleita, kunhan toivat mukanaan kauniita tyttöjä. Jo viisitoistavuotiaana hän välitti huumepussjea uusille ystävilleen. Sukukokouksessa Woody tarjosi hänelle ensimmäisen kokaiiniviivan, eikä entiseen ollut enää paluuta.
   Seitsemäntoistavuotiaana John tuomittiin murhasta."

Triptyykki (Triptych 2006, Tammi 2009, suomentanut Annukka Kolehmainen) on ensimmäinen osa Atlanta-sarjaa. Poliisilla on tekemistä, kun prostituoitu löydetään raiskattuna ja tapettuna asunnostaan - kädessään oma kielensä. Apuun kutsutaan erikoisagentti Will Trent, jolla on lapsuudentraumojensa lisäksi vaikea dysleksia. Tutkinta ei ole aivan helppoa, kun työpari ei miellytä ja Angie, vanha on-off-tyttöystävä on mukana tutkinnassa. Samaan aikaan juuri vankilasta päässyt John Shelley saa tietää jonkun käyttävän hänen henkilöllisyyttään.
     Olen lukenut Slaughterilta kaksi Grant County -sarjan osaa, Sokaistun ja Riistetyt. Sokaistu oli mielestäni hyvä, Riistetytkin melko onnistunut. Triptyykki taas ei saanut minua pauloihinsa yhtä varauksettomasti. Alku oli mielestäni jotenkin tylsä, vaikka kaikenlaista tapahtuikin. Kirjan kierous tulee ilmi vasta puolivälissä tai ainakin minä olin ällikällä lyöty tajutessani, miten asiat alkoivat kytkeytyä toisiinsa ja ketkä tekivät mitäkin. Mielestäni on varsin nerokasta antaa kunkin henkilön kertoa asioista omasta näkökulmastaan ja paljastaa hänestä sitten muiden kautta sellaista, mitä hän itse on jättänyt kertomatta. Imu alkoikin löytyä juuri puolivälissä, mikä on kyllä 521-sivuiselta järkäleeltä melko hidasta.
     Slaughterin kirjoissa minua ällöttää graafisesti kuvailtu väkivalta. Siksi en hirveän tiheään tahtiin hänen romaaneihinsa tartukaan. En osaa sanoa, veikö Triptyykki väkivaltaisuudessaan voiton kahdesta edellä mainitusta kirjasta, mutta ei se kaukanakaan ole. Jostain syystä kirjojen murhiin liittyy aina seksuaalinen väkivalta, mikä korottaa hyytävyyden toiseen potenssiin. Valitettavasti raiskaukset ovat totta ja psykopaatteja todella on olemassa. Rikosten tapahtuminen Atlantassa estää vieläpä varsin hyvin epäuskottavuuden tunteen, sillä se on oikeastikin yksi Yhdysvaltojen väkivaltaisimmista kaupungeista. 
      En tavallaan ymmärrä, miksi lukukokemus jäi hieman kylmäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole ja henkilöistä löytyy kiinnostavaa syvyyttä, mikä ei ole kaikkein tunnusomaisin piirre dekkareilla. Suosikkini on ehdottomasti Will Trent; elämässään kovia kokenut, ihmissuhteissaan liian pehmeä ja heikkoja lapsia ja eläimiä ymmärtävä. Eihän tuon ihanampaa miestä voi ollakaan! Trentin omistautuminen epätoivoiselle työlleen on ihailtavaa ja hänen häpeänsä dysleksian vuoksi sydäntäsärkevää. En ole koskaan tajunnutkaan (tietenkään), miten vaikea lukihäiriö voi olla. Jotenkin olen aina ajatellut sen olevan vain lievää kirjainten sotkeutumista ja eräänlainen "pikku harmi". No, sitä se todellakaan aina ole. Williltä kuluu yhden sivun lukemiseen puoli tuntia ja hän kikkailee kaikin mahdollisin tavoin, jotta saisi muut kertomaan raporttien sisältöjä suullisesti. Ymmärrän nyt, miten onnekas olen, kun pystyn lukemaan hyvinkin joutuisasti ja kirjoittamaan myös.
     Angie oli sellainen "siltä-väliltä-henkilö", hänestä tavallaan piti ja tavallan taas ei. Hän kävi minua sääliksi, mutta toisaalta hänen aiheuttamansa tuska erityisesti Willille suututti minua. Sivumennen en voi kuin ihmetellä hännen työnkuvaansa siveysrikosten osastolla - hän soluttautuu päivittäin prostituoitujen joukkoon laittautumalla prostituoiduksi! En ole aivan varma, onko tässä kyseessä kirjailijan mielikuvitus vai onko tuollainen tosiaan mahdollista. Hankala kuvitella ainakaan Suomen oloihin...
    En siis aivan täysin ihastunut kirjaan. Kyllä minä tätä suositella voin, mutta kannattaa ottaa tosiaan huomioon tuo väkivaltaisuus. Ehkäpä se sai minut karsastamaan romaania jonkin verran, sillä Slaughter suorastaan mässäilee raakuuksilla. Siitä huolimatta luulen, että luen hänen kirjojaan edelleen, kunhan olen pitänyt taukoa.

PS: Ehdottakaapas minulle jokin hyvän mielen kirja! Olen jo jonkin aikaa pannut merkille, että lukemistoni on varsin synkkää ja masentavaakin. Vinkatkaa minulle jotain ihanaa ja lohduttavaa!

11 asiaa -haaste

Sain Lukutoukalta tämän haasteen, kiitoksia! Nyt kyllä oion mutkia suoraksi enkä jaa tätä eteenpäin.
Jaoin nimittäin vastottain Liebsterin ja siihenkin oli työlästä löytää tarpeeksi alle 200 lukijan blogeja - varsinkaan sellaisia, joita en ole aikaisemmin haastanut.

1. Olen innostunut ruuanlaitosta ja teenkin nykyään usein perheen syömiset.
2. Kevät on lempivuodenaikani.
3. Olen etsinyt ja löytänyt aiemmin vieraaksi jääneitä bändejä, kuten Amorphisin, Alcestin ja Insomniumin. Suosittelen erityisesti keskimmäistä, sillä yhtyeen musiikki on kuin unimaailmasta!
4. Olen päässyt aika hyvin järkälekirjojen pelostani.
5. Olen hämmästyttävän innostunut klassikoista.
6. Olen ruvennut myös paikkaamaan aukkoja sivistyksessäni elokuvien osalta. Olen katsonut elokuvia suhteellisen vähän.
7. Aion tulevaisuudessa ostaa kunnon kameran ja opetella kuvaamaan. Jospa blogiinkin saisi sitten joskus kuvia. (:
8. Koen muuttuneeni ihmisenä voimakkaasti ja peruuttamattomasti. En ole varma, onko muutos hyvä.
9. Minulla on krooninen suklaanhimo. En käsitä, miten yksittäinen 'tuote' voi aiheuttaa sellaisen tunteen! Painiskelenkin asian kanssa jatkuvasti.
10. Syyllistyn helposti.
11. Pidän paljon kissoista ja minulla onkin kaksi kehräävää karvakasaa.

1. Voice of Finland vai Idols?
Voice of Finland ehdottomasti! Huomattavasti oikeudenmukaisempi ja järkevämpi formaatti. Pidän
myös valmentajien kannustavuudesta ja positiivisuudesta. Idolsin ilkeys ja nöryytys ällöttää minua eivätkä laulajat ole yleensä kaksisia.

2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen?

Kauhea valinta! Näin kirjanäkökulmasta mahdoton sanoa, koska Nousiaiselta en ole lukenut vielä mitään ja Kyröltäkin vain Mielensäpahoittajan. Tv-persoonina Hyvissä ja huonoissa uutisissa molemmat ovat huippuja enkä osaa valita.

3. Kirjeet vai sähköposti?
Kirjeet. Ne ovat ihanasti vanhanaikaisia ja romanttisia. Ne myös säilyvät valtavan kauan, jos niitä säilyttää hyvin. Sähköpostit ovat tylsiä, moderneja ja persoonattomia. Kieltämättä käytännöllisiä, mutta silti.

4. Fantasia vai tositarina?

Taas mahdoton valinta! Mielikuvituksen tuotteet ovat parhaimmillaan kiehtovia ja niin uskottavia, että niihin haluaa uskoa totena. Toisaalta totuus on usein tarua ihmeellisempää ja myös tositarinat ovat usein kiinnostavia.

5. Rock vai pop?

Tavallaan ei kumpikaan, sillä oma genreni on vahvasti metalli. Rock tietystii liittyy siihen, mutta on genrenä minulle usein liian kevyt ja tunteita herättämätön. Poppia vierastan, vaikka sieltäkin löytyy helmensä. Kallistun rockiin kuitenkin.

6. Näytelmä vai elokuva?

Elokuva. Näytelmiä olen nähnyt kyllä hyvin vähän ja nekin vähät ovat olleet ärsyttäviä ja huonosti näyteltyjä lapsille suunnattuja esityksiä. Olen lukenut muutaman näytelmän, joista useimmat ovat olleet melko mitäänsanomattomia. Kuten mainittua, elokuvia olen nähnyt vähän, mutta niihin vähiin lukeutuu useampi helmi.

7. Cheek vai Elastinen?

Artistina en pidä kummastakaan, koska en pidä rapista ja hip hopista. Mediapersoonana Elastinen on mieleeni, sillä hän on niin positiivinen ja innostuva. Hän on ehkä suosikkivalmentajani Voice of Finlandissa. Cheek kyllä yllätti Vain elämää -sarjassa. Ylimielisen julkisuuskuvan takaa tulikin esiin ujohko ja varautunut mies.

8. Tulevaisuus vai menneisyys?

Tulevaisuus, koska se on avoinna ja siihen voi vaikuttaa. Menneisyys on tärkeä, mutta siihen ei saa jäädä jumiin (sen kun muistaisikin).

9. Puhdistus vai Stalinin lehmät?

Stalinin lehmät. Puhdistus oli hieno ja tärkeä kirja, muttei yllä suosikkeihini Oksaselta. Stalinin lehmien teemat tulevat paljon lähemmäs, ja se on minusta kirjana ylipäänsä parempi.

10. Hiljaisuus vai äänet?
Riippuu tilanteesta. Jos äänet ovat miellyttäviä, esimerkiksi lempimusiikkia, niin se käy lähes aina. Silti hiljaisuus on tärkeää, erityisesti nukkumaan mennessä. En saa nukuttua, jos ei ole hiljaista.

11. Komedia vai draama?
Draama, koska ne ovat usein paremmin tehtyjä ja koskettavampia. Hyviä komedioita ei ole varmasti helppo tehdä, huumori on vaikea laji.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Anja Snellman - Lemmikkikaupan tytöt

"Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin."

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2007) sattuu syvälle ja inhottaa. Silti se on pakko lukea loppuun asti. Jasmin ja Linda ovat yläasteikäisiä tyttöjä, joiden elämä on päällisin puolin kuin kenellä tahansa sen ikäisellä. On koulunkäyntiä, ihastuksia, meikkejä, huolta omasta ulkonäöstä, paineita. Kulissien takana on kuitenkin toisin; eläinkaupan takahuoneessa tytöt ovat 'lemmikkejä' ja miehet omistajia. Kun tytöt katoavat, monen elämä suistuu raiteiltaan.
    Kirja on ollut lukulistallani ja hyllyssäni jo pitkään, mutta arastelin siihen tarttumista. Ensinnäkin se jäi jo kerran heti kesken kuvottavan aiheensa vuoksi. Toiseksi en ole tähän asti pitänyt Snellmanin tyylistä kirjoittaa. Päätin silti kokeilla uudelleen ja onnistuinkin. Osin se johtui ehkä siitä, että Karkkipäivän lasten kohtalot olivat jollain tapaa turruttaneet minut (luin tämän kirjan heti perään).
    Teema on tärkeä ja valitettavasti aina ajankohtainen. Tyttöjä on houkuteltu ja pakotettu seksibisnekseen maailman sivu eikä se ole loppunut vieläkään. Jasmin ja Linda ovat ikäistensä tapaan alttiita vaikutteille ja kipeästi huomiota ja arvostusta kaipaavia, siis helppoja saaliita sairaille aikuisille. Äidit ovat autuaan tietämättömiä ja viattomia lastensa tekemisistä, koska he eivät ole koskaan läsnä, ainakaan henkisesti. Lindan äiti on melkoinen tyhjäpää ja Jasminin äiti tekee valtavasti töitä. Tytöt ehtivät olla kateissa viikon, ennen kuin äidit osaavat kaivata heitä.
    Rakenne on varsin mielenkiintoinen ja onnistunut. Suurimman äänenpainon saa Jasmin, joka paljastaa kohtalonsa pala palalta ja kuvaa äitinsä tekemisiä. Jasminin äiti kertoo minäpersoonassa siitä maanantaista, jolloin tyttöjen katoaminen tulee ilmi. Yksi Lemmikkikaupan työntekijöistä, Randi, saa myös puheenvuoron. Tämä ratkaisu valottaa hyvin henkilöiden motiiveja ja ajatuksia sekä näkemyksiä tapahtumista.
    Henkilöt olivat uskottavia. Jasmin ja Linda ovat siitä kiinnostavia päähenkilöitä, että he ovat ärsyttäviä ja rasittavia. Varsinkin Lindaa inhosin koko ajan, vaikka molempien tyttöjen kohtalot tietysti kauhistuttivat ja säälittivät. Linda on klassista huonoa seuraa; hänen myötään kiltti Jasmin alkaa lintsata, varastella ja lopulta työskennellä seksibisneksessä. Myös Lindan äiti on ärsyttävä ulkonäkökeskeisyydessään ja tietynlaisessa vastuuttomuudessaankin. On sinänsä hyvä valinta, että tytöt tulevat erityyppisistä oloista, sillä yleinen myytti on, että vain vastuuttomien vanhempien lapset joutuvat vaikeuksiin.
    Jasminin äidistä oli jotenkin helpompi pitää, vaikka hän tekeekin uraa lapsensa hyvinvoinnin kustannuksella. Silti pätkät, joissa kuvataan hänen näkemyksiään, herättävät sääliä. Näissä kohtauksissa Snellman oli myös tavoittanut uskottavasti turhauttavan arkipäivän todellisuutta ja ihmisen mielenliikkeitä silloin, kun pelko nakertaa ajatuksissa.  Kuvaukset gynekologin työstä olivat kouriintuntuvaa vastapainoa huolestuneen ja ärtyneen äidin ajatuksille.
    Romaanissa on tietynlaista mustavalkoisuutta, mitä henkilöihin tulee. Bisneksessä mukana olevat Lido ja Ringo ovat erittäin vastenmielisiä miehiä eikä heissä oikeastaan ole mitään inhimillistä. Toisaalta, olisiko hyväksikäyttäjiä voitu muunlaisina kuvatakaan? Kastaja oli kuvottavuudessaan ja sairaudessaan omaa luokkaansa. Miehen ajatusmaailma on niin pimeä, ettei häntä kohtaan voi tuntea muuta kuin vastenmielisyyttä ja pelkoa. Randi on ainoa poikkeus; hän on melko naiivi ja ajautunut alalle isoveljensä Ringon kautta, ei omasta halustaan. Nuorukaisessa on liikuttavaa viattomuutta hänen ajatellessaan tytöistä ja erityisesti Jasminista hellästi, ei alistavasti. Toisaalta Randi on ehkä liiankin korostetun siloinen, eräänlainen stereotyyppi.
     Romaani yllätti vetävyydellään. Tämä oli myös ensimmäinen Snellmanin kirja, josta pidin - sillä tavalla, kuin hirveitä asioita kuvaavista kirjoista nyt voi pitää. Sonja O. kävi täällä ja Pelon maantiede olivat minusta tylsiä, kyllästyttäviä ja kiusallisen paatoksellisia. Itse asiassa tämänkin kirjan lopussa kirjailija sortuu paasaamiseen kuvatessaan prostituution historiaa ja nykytilannetta. Äkkiä fiktiivinen romaani muuttuikin historialliseksi esitelmäksi! Siitä en ollenkaan pitänyt, melkein suutuin. Tietysti kirjan teema on tärkeä ja haudanvakava, mutta romaanit romaanina. Loppu toi tunteen, että kirjailija haluaa neuvoa ja opettaa minua, mikä on aina raivostuttavaa. Jasminin ääni korvautui kesken kaiken Snellmanin omalla äänellä.
    Lässähtäneestä lopusta huolimatta kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. En suosittele helposti ahdistuville ja painajaisia näkeville ihmisille, sillä kirjassa on useita graafisia kuvauksia teinityttöjen ja aikuisten miesten välisestä seksistä.   

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Markus Nummi - Karkkipäivä

"Kyllä tädeistä ja mummoista aina selvitään. Tila haltuun. Tilanne haltuun.
    Joulun jälkeen tyttö oli ihan sekaisin. Manipuloitu. Oli pakko ottaa kantaa fyysisesti.
 Nyt on ollut tasaisempaa. Aina vielä tulee näitä... lastentauteja. Puhelimen käyttö. Numerot joihin saa soittaa ja joihin ei. Luottamus. Sitten tulee virhe. Virheestä seuraamus. Luottamuksen palauttaminen."

Markus Nummen Karkkipäivä (Otava 2010) on tärkeä puheenvuoro lasten puolesta. Se kertoo karua tarinaa näkymättömistä, jotka eivät kuulu mihinkään eivätkä saa mistään apua. Miten lasten käy, kun aikuiset ovat tuuliajolla?
     Kirja alkaa erikoisesti pienen pojan, Tomin, näkökulmasta. Tomin maailmassa hän itse on Tok Kilmoore, joka pelastaa Sessa Mirabellan. Sekavat jutut herättävät epäilyksen: onko jossakin oikeasti laiminlyöty pikkutyttö, joka tarvitsee apua? Samaan aikaan keski-ikäinen Ari koettaa ideoida käsikirjoitusta vaimon ja tyttären ollessa poissa. Ajatukset katkeavat Tomin lyöttäytyessä hänen seuraansa. Pian Ari saa huomata, ettei pojalla ole ketään huolehtijaa. Toisaalla tilasuunnittelija Paula mussuttaa suklaata vähän väliä ja koettaa selvitä järjissään stressistään ja työstään. Polut kohtaavat vähä vähältä.
     Nummen kirja iski syvälle. Sen tarina on ahdistava ja tuo voimattoman olon. Tomin kohtalo tuntuu kauhealta ja realistiselta, vaikken olekaan onneksi ollut teeman kanssa henkilökohtaisesti kosketuksissa. Kirjassa tulee myös ilmi lastensuojelun lohduton resurssipula; tapauksia on valtavasti ja laiminlyötyjen lasten kohtaaminen ammatillisesti vaikeaa. Tomi on juuri niitä näkymättömiä lapsia, jotka luiskahtavat kaikkien turvaverkkojen läpi luotettavien aikuisten ulottumattomiin. Lukiessa joutui väistämättä miettimään, kuinka monta tomia maassamme tälläkin hetkellä on.
     Imua ja jännityksen tiivistymistä toivat myös taiten kirjoitetut rivienvälit. Jokaisen keskeisen henkilön saadessa vuorollaan suunvuoron on lukijan pää pian täynnä pahoja aavistuksia, joita ei haluaisi uskoa todeksi. Lukemista onkin siis jatkettava ja jatkettava, jotta totuus tulisi selville.
     Epäonnistuneen vanhemmuuden ja lastensuojelun lisäksi romaanissa on kolmaskin iso ja vaikea teema, kiusaaminen. Tomia kiusataan kotipiirissään todella julmasti ja kiusaaminen saa hurjia seuraamuksia. Ehkä kaikkein vaikeinta oli lukea juuri noita kiusaamiskohtauksia, joissa kymmenvuotiasta poikaa paljon vanhemmat lapset ja nuoret lähtevät joukolla nöyryyttämään yhtä yksinäistä. Pahuus ei ole pelkästään aikuisten ominaisuus.
     Nummen kirjoittaminen on todella taitavaa. Hän pääsee hyvin sisälle niin lapsen kuin aikuisenkin ajatusmaailmaan. Vaikka teemat ovat rankkoja, saa kirjailija lukijan kuitenkin lukemaan kirjan loppuun asti. Haluan ehdottomasti lukea myös Kiinalaisen puutarhan.
    Suosittelen ehdottomasti! Erinomainen kirja tärkeistä ja ajankohtaisista aiheista.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta -trilogia

"Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille, jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin, joka varjojen saartama on."


Taru sormusten herrasta (Lord of the Rings 1954-55, WSOY, suomentaneet Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen) on fantasiakirjallisuuden esikuva ja kulkakivi. Pitkä trilogia kuljettaa lukijaa monien maiden ja seutujen halki pienestä Konnusta aina Mordoriin asti.
    Tarina alkaa Bilbo Reppulin syntymäpäivistä. Hän on säilyttänyt retkeltään saamaansa kummallista sormusta vuosikaudet ja antaa sen perinnöksi veljenpojalleen Frodolle. Pian selviää, ettei näkymättömäksi tekevä sormus ole ollenkaan vaaraton ja että sitä hamuaa yksi jos toinenkin taho. Alkaa pitkä matka pahamaineisen Mordorin Tuomiovuorelle, joka on ainoa mahdollinen paikka sormuksen tuhoamiselle. Matkalle lähtee sekalainen joukko saattamaan Sormuksen kantajaa.
    Olipas melkoinen kertomus! Taisin joskus yläasteella yrittää lukea tätä, mutta hyydyin heti alkuun. Nyt en ymmärrä, miksi. Toisella kerralla trilogia nimittäin imaisi mukaansa aika nopeasti ja pidin seikkailusta kovasti. Fantasia on jäänyt viime vuosina vähälle ja olikin virkistävää lukea tätä genreä pitkästä aikaa. Täytyy tosin myöntää, että toisen kirjan aikana oli melkoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten tarina kulki taas. Ymmärrän nyt hyvin, miksi niin monet rakastavat Sormusten herraa.
     Tarina noudattelee fantasian tavanomaista kaavaa; yksi henkilö saa valtavan vastuullisen tehtävän, jonka onnistumisesta riippuu koko maailman tulevaisuus. On sota hyvän ja pahan välillä ja suurin osa tarinasta on matkustamista. Tämä annettakoon kuitenkin kliseisyydessään anteeksi, sillä Sormusten herrahan on ensimmäisiä fantasiakirjoja ja genren määrittelijöitä. On myös huomionarvoista, ettei pahan ja sankarin välillä ole ratkaisevaa lopputaistelua. Paha, tässä tapauksessa Sauron, ei edes henkilökohtaisesti esiinny missään kohtauksessa! Hän onkin ehkä enemmän eräänlainen pahuuden metafora.
     Henkilöt ovat varsin kiinnostavia ja moniulotteisia. Jako hyviin ja pahoihin ei ole niin mustavalkoinen kuin fantasiakirjoissa yleensä. Sormus herättää kunkin syvimmät halut ja himot sekä luonteen pimeän puolen. Hyvinkin sankarillisista henkilöistä paljastuu inhimillistä heikkoutta, mikä on hyvä. Tosin pahat olennot sitten myös todella ovat pahoja; heistä ei juurikaan löydy pehmeämpiä puolia, tosin kuvaus keskittyykin lähinnä hyvän puolella oleviin.
     Pidin eniten Samista ja Gandalfista. Sam on uskollinen ja vilpitön, hyvin sympaattinen henkilö. Gandalf taas on kunnioitettava ja viisas vanhus, jossa on valtavasti voimaa. Hänestä löytyi myös melko odottamatonta huumoria. Frodo on varsin tylsä päähenkilö yksitotisuudessaan. Hänen tuntojaan kuvataan kyllä runsaasti, mutta seurueen muut jäsenet ovat eloisampia ja mieleenpainuvampia. Aivan erikoismaininta on annettava Klonkulle, koska hän on niin kummallinen tapaus. Kaikista tuon olennon pahoista teoista ja pohjattomasta ahneudesta huolimatta minun kävi häntä valtavasti sääliksi. Klonkku on kiduttavassa pakkomielteessään kertakaikkisen säälittävä.
     Trilogiasta löytyy perinteisen aiheensa puitteissa opettavaisuutta. Useimmat hyvän puolella toimivat ovat varsin esimerkillisiä tehdessään raskaan velvollisuutensa. Elämässä jokaisen kohdalle varmasti sattuu tilanteita, joissa on tehtävä valinta oikean ja väärän väliltä, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Näihin hetkiin liittyy usein sosiaalista painetta toimia moraalia vastaan. Taru sormusten herrastahan on kuvaus juuri tällaisesta tilanteesta mielikuvituksellisessa ja isossa mittakaavassa. Ehkä siksi pidän tämän genren kirjoista. Allegorisuus ja moraalikysymykset ovat mielestäni kiinnostavia.
      Suosittelen lämpimästi. Ei tietysti kevyimmästä päästä genren kirjoja (ainakaan sivumäärässä), mutta mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Liebster Award

 Sain Pihiltä naiselta tämän suloisen tunnustuksen, kiitos! (:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.
2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.
3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.
 
 1. Onko sinulla kirjallisuusgenreä, jota et lue (esim. novellit, sarjakuva, runous, dekkarit, romantiikka, historialliset romaanit, scifi jne.)? 
- Jaa-a... Nykyään suhtaudun genreihin paljon avarakatseisemmin kuin ennen. Sarjakuvia ja scifiä ei tule luettua kyllä oikeastaan ikinä, mutta aikeissa on muuttaa tämäkin asiantila. Scifi jotenkin vaikuttaa minusta kauhean vaikealta, mutta eihän se välttämättä ole. Sarjakuvista pidän, mutta olen niiden suhteen melko ronkeli enkä oikein tiedä, miten bloggaisin niistä... En osaa käyttää skanneria, ja kuvaton sarjispostaus olisi melko outo. :D
 
 2. Huonoin lukemasi kirja?
- Kauhean vaikea kysymys! Tuleehan sitä hutejakin silloin tällöin, mutta useimmiten ne kirjat ovat vain tylsiä tai keskinkertaisia, eivät suorastaan huonoja. Kun selaan blogia, niin oikeasti huonoina tulevat mieleen Jude Deveraux'in Tie unelmiin ja Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. Jälkimmäisen kohdalla olen tosin alkanut miettiä, että taisin olla vain liian nuori ymmärtääkseni. Jo nyt esseet ehkä aukenisivat paremmin. Tie unelmiin oli epäuskottava ja pettymys kirjailijan eroottisten historiallisten romantiikkapokkarien jälkeen. :D
 
3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekee mieli hehkuttaa? Jos, niin mikä?
-  Montakin! Ylitse muiden taitaa olla Herbjørg Wassmon Dinan kirja. Lukekaa se, ihmiset! Hieno ja poikkeuksellinen historiallinen romaani. Olen postauksen jälkeen ollut salaa kauhean pettynyt, koska kukaan ei ole kommentoinut kirjaa millään tavalla. :D Voimakirja-tunnisteen takaa löytyvät itselleni erityisasemassa olevat lukukokemukset. Niitä kaikkia haluan hehkuttaa.
 
4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vai ns. järkäleen?
- Vielä muutama kuukausi sitten olisin epäröimättä vastannut "Ohuen!", mutten enää. Olen innostunut järkäleistä! Niissä on usein mukava rytmi ja ne eivät lopu kesken heti kättelyssä.
 
5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
- Kyllä. Teen kävely/hölkkälenkkejä ja kahvakuulaan. Kirjoitan myös yksityistä blogia ja sen ohella ajoittain päiväkirjaa. 
 
6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?
- Tykkään tietokirjoista, kun vain sattuu mielenkiintoinen aihe. Psykologia kiinnostaa minua erityisesti, ja sen aiheisia opuksia on tullutkin luettua useampi. Minullahan on menossa Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste, jossa on ideana lukea tietokirjoja eri genreistä. Filosofia on toinen genre, kolmatta en vielä tiedä. 
 
7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?
- En yleensä kuljeta lukemista mukanani, koska harvoin menen minnekään, missä olisi tilaisuus lukemiseen. Kaikenlaisissa odotustiloissakin on yleensä lehtiä. Tosin terveyskeskukseen otan aina kirjan, koska siellä on todella huono lukemisto. :D Onneksi äärimmäisen harvoin tarvitsee käydä siellä. 
 
8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?
- Olen lukenut melko lailla aktiivisesti 7-vuotiaasta asti, jolloin opin lukemaan. Viime vuosina on ollut passiivisempia kausia, mutta muuten olen lukenut ns. aina paljon.
 
9. Paras kuuntelemasi äänikirja?
- En ole koskaan tainnut kuunnella äänikirjaa... Ellei niitä radiosta tulevia pikku pätkiä lasketa. En ole tähän mennessä ollut kiinnostunut kuuntelemaan. Luen itse suhteellisen nopeasti enkä todennäköisesti jaksaisi kuunnella kovin kauan.
 
10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?
 - Peter Høegin Norsunhoitajien lapsille nauroin makeasti moneen kertaan. Miina Supisen 
Liha tottelee kuria nauratti myös kauheasti. Apatosauruksen maakin oli hyvä. Ääneen naurattavia kirjoja on muuten melko harvassa!
 
11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?
- Markus Nummen Karkkipäivän. Se on vielä alkutekijöissään, mutta vaikuttaa lupaavalta.

Kysymykset:

1. Millaisen kirjan kirjoittaisit, jos osaisit?
2. Oletko niitä ihmisiä, joilla leipomukset, askartelut yms. projektit menevät kuten Strömsössä vai päinvastoin?
3. Jos sinun pitäisi lahjoittaa iso summa johonkin apua tarvitsevaan kohteeseen, mihin lahjoittaisit?
4. Mikä on oudoin tilanne, johon olet joutunut?
5. Onko suhteesi syömiseen, ruokaan ja herkkuihin rento ja vapautunut vai ei?
6. Mikä on lempiherkkusi?
7. Onko sinulla jonkinlaista "elämänfilosofiaa" (esim. "Kaikki järjestyy lopulta")?
8. Mitä positiivista on tapahtunut viimeisten seitsemän päivän aikana?
9. Noudatatko tarkasti hyviä elämäntapoja vai oletko "rentoilija"?
10. Onko sinulla jokin pieni suuri taito (esim. viheltäminen, muffinssien tekeminen, riippuliito...)?
11. Mihin huomiosi kiinnittyy, kun tapaat uuden ihmisen?

Haastettavat:

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Maaliskuun maailmoja

Maaliskuu oli yllättävän lukuisa kuukausi; yhteensä seitsemän kirjaa! Minä kun luulin koko kuun menevän Sormusten herran parissa... Enkä lopulta saanut sitä loppuun viime kuun aikana.
Ei se mitään, sillä kaikenlaista kiinnostavaa tuli luettua taas:
  • Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi
  • Ray Monk ja Raphael Frederic (toim.) - Suuret filosofit
  • Elina Reenkola - Nainen ja viha ~ Aggressio voimavaraksi
  • L. M. Montgomery - Runotyttö etsii tähteään
  • L. M. Montgomery - Jane ja saaren kutsu
  • Belitz-Henriksson, Oja ja Ranta - Naisen iholla ~ 32 tarinaa tatuoinneista
  • Janne Seppänen - Katseen voima ~ Kohti visuaalista lukutaitoa
Hämmästyin huomatessani, että Monte Cristo ei kuulunutkaan viime kuun luettuihin, mutta sekin oli niin järkäle, etten aivan ehtinyt. Hyvin antoisa lukukokemus! En ymmärrä, miten se ensimmäisellä kerralla jäi nopeasti kesken...
    Suuret filosofit oli alkuvuoden mittainen projekti, mutta tuli luetuksi. Hyvä tekstikokoelma, joskin varsin haastava.
    Reenkolan kirja ei ollut niin hyvä kuin olin toivonut, muttei huonokaan. Kaikenlaista mielenkiintoista löytyi.
     Montgomery on ollut kova sana pitkin kulunutta vuotta. Olen lukenut jo neljä romaania häneltä! Harmittaa aika paljonkin, etten laiskuuksissani tehnyt kahdesta niistä arviota. Saattaa olla, että paikkaan puutteen vielä.
Montgomery on ollut ihanaa luettavaa ja jatkan hänen kirjojensa parissa varmasti edelleen.
    Tatuointikirja oli yllättävä lisä lukemistoon ja valloittava sellainen. Kuvat ja tarinat ovat jääneet mieleen.
Seppäsen kirja on yksi pääsykoekirjoista enkä aio tehdä siitä arviota. Se ei oikein sovi suunnitelmiini kansankynttilähaasteen suhteen.
    Jos nyt paras pitää valita, niin se taitaa kyllä olla tuo Monte Criston kreivi. Nyt romaani on jo etääntynyt, koska sen lukemisesta on jo sen verran aikaa, mutta se on ehdottomasti mieleenpainuva lukukokemus.