torstai 10. joulukuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

"Huomasin sen silloin. Jokin liikahti sisälläni. Jokin mikä vain hetkeä aiemmin oli tarrautunut pihtien lailla mieleni ympärille. Tunsin että jokin erkani minusta, aivan kuin ytimiin asti juuttunut piikki olisi vedetty pihdein irti. Tunsin pakokauhua ja yritin nousta ylös, mutta minut oli sidottu paikalleni. Poika tuijotti minua ja nyökkäsin. Luulin että pyörtyisin tai heräisin, ja silloin näin sen. Näin peilikuvan kirurginpöydän yläpuolelle asennetuista valoista. Kaksi mustaa lankaa pilkotti haavasta ja ryömi iholleni. Se oli nyrkinkokoinen hämähäkki."

Carlos Ruiz Zafónin toista romaania Enkelipeli mainostetaan kirjan kannessa Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Luin Tuulen varjon kun olin 15 (5½ vuotta sitten!) ja minun oli pakko lukea silloinen arvioni kirjasta, koska en muistanut siitä enää juuri mitään. Paljon hullua hurskaammaksi en tullut sittenkään, mutta joitain väläyksiä palasi mieleeni. Sekä Enkelipeliä lukiessa että nyt tätä kirjoittaessa se on aikamoinen sääli, koska tajuan hämärästi joitain yhteyksiä kirjojen välillä, vaikka kyse onkin varsin itsenäisestä jatko-osasta. Ainakin Unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy molemmista. Romaani kertoo siis kirjailija David Martínista, joka sotkeutuu epäilyttävän kustantajan juoniin. Hänen pitää kirjoittaa tälle kokonaan uusi uskonto, hintana terveys ja 100 000 Ranskan frangia. David tarttuu tarjoukseen, mutta saa pian huomata tehneensä peruuttamattoman erehdyksen.
     En oikein tiedä, mitä sanoisin kirjasta. Minusta tuntuu, että olen lukenut sitä koko syksyn ja se onkin melkein totta. Luin sitä aina keittiössä syödessäni, siis hyvin pätkittäin, mikä ei ollut kirjalle aivan oikeudenmukaista. Opiskelu oli jälleen niin intensiivistä, etten juurikaan lukenut mitään ylimääräistä. Enkelipelistä muodostui minulle aika kaksijakoinen jälkimaku: toisaalta se ei ollut hurjan vetävä, koska en tosiaan lukenut sitä muulloin kuin ruoka-aikoina, toisaalta taas tarina on kohtuullisen hyvä ja loppu kosketti minua yllättävänkin paljon. Pidin päähenkilöstä David Martínista kovasti, hän oli sopivan piikikäs ja toisaalta läpeensä traaginen henkilö. Ainakaan täydellisyydellä ei kirjailija ollut häntä pilannut. David oli varsin elämänmakuinen ja uskomattoman sitkeä mies.
    Kirjassa oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia. No, ylipäänsä koko tarina leijailee todellisuuden tuolla puolen kirouksineen ja vanhentumattomine henkilöineen. Toisaalta loppua kohden aloin tottua kummalliset käänteet ja hyväksyä ne kirjaan kuuluviksi. Tämä taisi nyt olla sitä maagista realismia? Toisaalta mietin kyllä vakavasti sitäkin, että päähenkilö oli yksinkertaisesti järjiltään ja eli jossain psykoosissa. Sinänsä hyvä, että kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea auki, vaan luottaa osan tarinasta lukijan käsiin.
    Toinen mieltäni vaivannut seikka oli Cristina ja hänen elämänsä. Cristina ja David jakavat elämän epäreiluuden ja jatkuvan kamppailun sekä epäonnistumisen. Kysymykseni onkin, että miksi se oli totta Cristinankin kohdalla? Hänen elämäänsä ei raotettu juurikaan, kaikki paljastui aina Davidin kautta. Cristina tuli kohtuullisen hyvästä perheestä ja hänellä oli paljon vakaampi tausta kuin hylätyllä Davidilla. Olisin halunnut tietää naisesta enemmän, samoin hänen lopullisesta kohtalostaan, joka jäi lopulta hämärän peittoon. Myös naisen lapsuuskuvan mysteeri kutkutteli mieltäni, mutta se kudottiin tarinaan moitteettomasti enkä olisi kaivannutkaan sille sen tarkempaa selitystä. Hyvä näin.
    Enkelipeli jäi siis hieman hämmentäväksi lukukokemukseksi. Muistan aikoinaan pitäneeni Tuulen varjosta enemmän, mutta olin toisaalta 15-vuotiaana aika erilainen ihminen kuin nyt. Pitänee lukea Taivasten vanki pian, jottei se nyt sitten jäisi irralleen sitä edeltävästä kirjasta.

Enkelipeliä on luettu runsaasti muissakin blogeissa. Ohessa muutama poiminta:
Jokke ei lämmennyt
Kirjaneito lumoutui
Tiina ei aivan vakuuttunut, mutta löysi silti jotain hyvää kirjasta

2 kommenttia:

Jenni/sivu sivulta -kirjablogi kirjoitti...

Kirjan juoni vaikuttaa kiinnostavalta. Saattaisin pitääkkin.

Anki kirjoitti...

Joo, on se ihan mielenkiintoinen. Eikä tosiaan välttämättä vaadi ensimmäisen kirjan lukemista. :)