Hugh Howey - Siilo

 "Hän raahusti kapeaa ramppia pitkin hilseilevät betoniseinät kummallakin puolellaan ja visiiri täynnä hämmentävän kirkasta valoa. Rampin yläpäässä Holston näki taivaan, joka hänet oli tuomittu kohtaamaan, koska hän oli hairahtunut toivon viattomaan syntiin. Hän pyöri ympäri ja tähysti taivaanrantaan, ja häntä huimasi hänen nähdessään niin paljon vihreää!"

Hugh Howeyn Siilo on dystopiakertomus maailmasta, joka on niin pilattu, että ihmisten on pakko asua maanalaisessa siilossa. Maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, on näille ihmisille tuntematon: vain pieni osa menneisyydestä on säilynyt tiedossa. Siilossa on kerroksia pökerryttävän paljon ja rakennelmaa halkovat loputtomat portaat. Asuinpaikka riippuu ammatista ja asemasta: vallan huipulla elävät asuvat aivan ylhäällä, mistä voi nähdä tuhruisesta ikkunasta ulos ja muut asuvat alempana. Siilon elämä koostuu sekä diktatuurisista että demokraattisista piirteistä. Pormestarista äänestetään, mutta tietyt ajatuksetkin ovat rikoksia. Kaikkein pahin rikos on haluta siilon ulkopuolelle, ja siitä seuraa puhdistustuomio. Myös syntyvyyttä säännöstellään ankarasti.

Tämä kirja piti minua otteessaan alusta loppuun asti. Ensin tapahtumia seurataan lainauksessa mainitun Holstonin näkökulmasta ja hänen kuoltuaan uuden seriffin Julesin ja hänen rakkautensa Lukasin kautta. Holston vihaa elämäänsä vaimonsa elämän jälkeen ja valitsee mieluummin puhdistustuomion. Yhden yksilön päätös huojauttaa valtaa käyvien pelinappulat uuteen asentoon ja soppa on valmis. Onko Julesista Holstonin paikalle?

Huwey osaa rakentaa jännitystä. Jo kirjan alussa käy ilmi, ettei siilossa kaikki ole sitä miltä näyttää. Vähitellen Jules saa tietää yhä enemmän ja enemmän siilon salaisuuksista ja siinä on tietysti henki löyhässä, valtaa pitävät kun haluavat pitää salaisuutensa ominaan. Aivan loppumetreillä kirjan jännitys hieman lässähti, kun kuviot setviytyivät turhankin helposti. Tässä suhteessa romaani tuotti pienen pettymyksen, mutta toisaalta en ole varma, olisinko enää kestänyt pitempään kaikkea jännitystä! 

Jules oli lempihahmoni koko kirjassa. Hän on riuska työihmien, joka vetäistään ruumiillisesta työstä puoliväkisin seriffin ammattiin. Julesissa on paljon välittämistä ja rakkautta, mutta hän ei oikein osaa ilmaista sitä. Pidin paljon siitä, että päähenkilö oli rosoinen luonne. 

Myös kirjan kuvaus sen maailmasta oli kiehtovaa. Kirjailija on onnistunut rakentamaan mielenkiintoisen dystopiamaailman, joka eroaa reilusti nykymaailmasta. Ihmisillä on vain muutamia kirjoja, lähinnä lastenkirjoja, joista ihmetellään onko maailmassa todella ollut esimerkiksi vaaleanpunaisia elefantteja. Kukaan kun ei ole käynyt miesmuistiin ulkona katsomassa, mitä siellä on, jos enää ylipäänsä mitään. Kuitenkin ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuten aina: rakkaus, viha, kateus ja muut tunteet ovat läsnä asuivatpa ihmiset sitten siilossa tai tähtitaivaan alla. 

Pahinta kirjassa oli se, että se tuntui jopa realistiselta dystopialta. Me kaikki tiedämme, millainen uhka ilmastonmuutos oikeasti on. Käykö jonain päivänä niin, että hyväosaiset päätyvät siilon kaltaiseen rakennelmaan? Jo nykyteknologialla sellaisen rakentaminen ei varmaankaan olisi mahdotonta. Juuri tämän takia normaalisti välttelen dystopiakirjallisuutta. Se saa helposti pasmat sekaisin ja mielen mustaksi.

Kuitenkin olen iloinen, että luin Siilon. Se on vetävästi kirjoitettu ja älykäs romaani mahdollisesta tulevaisuudesta. Suosittelen ennen kaikkea dystopiakirjallisuuden ja jännityksen ystäville. 

Kommentit