lauantai 24. huhtikuuta 2010

Hilkka Ravilo - Pahan tytär

Olipas se.
Tämä oli lopputunnelmani, kun eilen luin kirjan loppuun. Väkivaltaa, petosta, kiihkoilua ja mielenterveyden horjumista. Kirja on kaikkea tätä.

Aloitetaanpa juonesta. Kirjan alussa palaneesta metsästä löytyy palanut nainen ja marikassi. Siitä päästäänkin mysteerin selvitykseen.
Tarinan päähenkilö on Merja-Leena (tai Marleena, puhuttelijasta riippuen), jota äiti Tiina pahoinpitelee. Tytön varpaat ovat ukkovarpaita lukuunottamatta kasvaneet yhteen ja ahdasmielisen herätysliikkeen sekoittama taikauskoinen äiti kuvittelee lapsensa olevan itse piru. Tähän liittyy muutakin kuin uskonnonvaikutus, mutta en paljastele liikoja. :)
On positiivinen näkökulma, että Marleenan isä Pekka on huolehtivainen ja rakastaa tätä, toisin kuin äiti ja isosisko Raili. Yleensähän se mies kuvataan väkivaltaiseksi ja kylmäksi.
Tyttö on taiteellisesti lahjakas ja se herättää huomiota. Marleenalla ei vain tunnu olevan pikkukylässä mahdollisuutta opiskella taidetta, on mahdollisuus vain typistettyyn kansakouluun.
Lopulta isä alkaa pelätä vaimonsa lapseen kohdistamaa vihaa niin paljon, että lähettää Marleenan tätinsä Kirstin luo Helsinkiin, tytön ollessa vasta 10-vuotias.
Elämä ei ole auvoista, varsinkaan kun pojat ja miehet alkavat astua kuvioihin. Tässä ollaankin nyt kirjan uskottuvusongelman ytimessä. Melkeinpä kaikki miehet on kuvattu inhottaviksi ja petollisiksi, jotka tavalla tai toisella käyttävät Marleenaa hyväkseen; kuka seksuaalisesti, kuka muutoin.
On tietysti hyvä tuoda esille menneiden vuosikymmenien naisten heikot oikeudet, mutta vähän vähempikin ukkomäärä olisi ehkä riittänyt.

Kirja on ankea. On siinä valopilkkunsakin, mutta ei kovin paljon. Tämä lienee Ravilon tyyli; aiemmin lukemani Mesimarjani, pulmuni, pääskyni oli samalla tavalla ahdistava ja ankea.
Mutta tämä ei tarkoita etteikö kirja olisi minusta hyvä! Sillä se oli. Lukuunottamatta pientä uskottavuusongelmaa toimi oikein mainiosti. Kaiken ei tarvitsekaan olla kivaa ja nättiä. Ravilo kuulemma vihaa erityisesti kristinuskoa, enkä osaa ihmetellä sitä yhtään. Uskonnothan ovat olleet - ja ovat - tuomitsematon tapa sortaa eri ihmisryhmiä. Myös kytkökset ihmisten mielenterveyteen on mielenkiintoisesti kuvattu.

Pidin lopusta. Se antoi lukijalle mahdollisuuden pohtia itsenäisesti kirjan tapahtumia.

Suosittelen, jos et ole kovin herkkä ja ahdistu toimintakyvyttömäksi rankoista aiheista.

Tekstinäyte sivulta 35, jossa kuvataan valaisevasti kylän sairasta herätysliikettä:
"Pappia odotettaessa maallikkosaarnaaja kertoi erilaisista synneistä, jotka nuoria tulisivat maailmalla vaanimaan: huorinteosta, tupakoinnista, viinanjuonnista ja kortinpeluusta.
Poikia se varoitti Onanin synnistä joka kasvattaisi karvat kämmeniin ja kaikki näkisivät,mitä poika oli tehnyt. Tuo kammottava synti sulattaisi selkäytimen, niin että synnintekijä romahtaisi kasaan. Eikä sekään vielä riittäisi: aivotkin tyhjenesivät, sydän lakkaisi lyömästä ja lopulta odottaisi helvetin tuli. Näitä piti miettiä ennen sellaiseen syntiin ryhtymistä.
Tytöille saarnaaja kertoi naissukupuolen synneistä: jo paratiisin Eeva oli vietellyt miehen, ja siitä pitäen nainen oli ollut huora. Huoruutta oli kaikki mille ei selitystä löytynyt, ja kammottavin huoruuden muoto oli ristisiitos."

Siinä meille hyvää tahtoa! God bless tai jotain...

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Sofi Oksanen - Puhdistus

No niin, nyt on luettu viimein tämä jo usean vuoden puheenaihe. (Hämmästyin ihan, kun äsken tarkistin, että kirja oli saanut vuoden 2008 Finlandian, että silloinko se jo on julkaistu. Aika lentää!)
Kyllä, se oli todella hyvä. Yhdyn mielihyvin kehujien joukkoon ja mielestäni sekä kirjailija että kirja ovat jokaisen palkintonsa ansainneet.

Ennen teoksen lukemista minulla oli mielikuva, että seksuaalinen väkivalta olisi tosiaan se pääteema ja lähinnä ainut teema. Kyllähän se oli pääteemanakin, mutta kyllä minun mielestäni samassa määrin oli Aliiden petos.
Seksuaalinen väkivalta sodan ja nykyajan aikaan oli hyvin yhdistetty teema. Kirjan raa'immat kohtaukset olivat karmivaa, mutta silmät avaavaa luettavaa. Jotenkin koin kunnantalon kellarissa tapahtuneet kidutukset pelottavimmiksi kuin Zaran kokemukset, vaikka kummatkin toki olivat hirveitä.
Äh, tuntuu että jauhan vain ympäripyöreyksiä.;) Mutta kirja oli niin iso pala, että siitä on hankala selittää tyhjentävästi, varsinkin kun sen vasta tuossa päivemmällä luin loppuun.

Oksanen oli käyttänyt hyviä tyylikeinoja, ja sopivan vähän. Yllätyin siitäkin, miten perinteinen kirjoitustyyli kirjassa oli, toisin kuin Baby Janessa. Mutta se kävi tähän hyvin.
Esimerkki osuvasta tyylikeinosta oli Aliiden mielessä toistuva kuulustelijan sanoma lause: "Oletteko varma, toveri Aliide?"
Nyt tehokeinoista puhuttaessa haluan liittää tähän kirjan ehkä kamalimman kohtauksen, kun Aliide ja tämän sisko Ingel sekä Ingelin tyttö Linda on viety kuulusteltavaksi. Ei heikkohermoisille, vaikka kovin suoraan juttuja ei ilmaistakaan!

"Kunnantalolla sotilaat polttivat mahorkkaa ja joivat viinaa. Lasista. Ja nuuhkaisivat hihaa päälle, niin kuin venäläisillä oli tapana, vaikka puhuivat viroa. Tarjosivat heille. He eivät ottaneet.
- Me tiedämme, että te tiedätte, missä Hans Pekk on, yksi miehistä sanoi.
Joku oli mukamas nähnyt Hansin metsässä. Joku, jota oli kuulusteltu, oli väittänyt, että Hans oli ollut samassa ryhmässä ja samassa korsussa.
- Pääsette kotiin heti, kun kerrotte, missä Hans Pekk on.
- Teillä on niin viehättävä tytär, lisäsi toinen.
Ingel sanoi, että Hans oli kuollut. Ryöstömurha vuonna 1945.
- Mikä tyttärenne nimi on?
Aliide sanoi, että Hansin ystävä, Ristlan Hendrik, oli nähnyt tapahtuman. Hans ja Ristlan Hendrik olivat menneet maantietä hevosella, mutta yhtäkkiä heidän kimppuunsa oli käyty ja Hans oli tapettu, noin vain. Ingel alkoi hermostua. Aliide haistoi sen, vaikka mitään ei näkynyt päälle päin. Ingel seisoi ylpeästi ja suorasti. Yksi miehistä käveli koko ajan heidän takanaan. Käveli ja käveli ja toinen käveli käytävässä. Niiden saappaiden äänet -
- Kuinka sievä nimi sievällä tyttärellä.
Linda oli vasta seitsemän.
- Kohta tyttäreltä kysytään nämä samat asiat.
He olivat hiljaa. Ja sitten sisälle tuli vielä uusi mies. Ja se mies, joka oli kuulustellut heitä, sanoi sisääntulijalle: - Mene juttelemaan tytön kanssa. Se on typerä tyttö, joka ei kuitenkaan sano mitään. Älä haaskaa aikaa. Kierrä kattolamppu irti, varo ettet polta itseäsi. Tai ei. Tuo tyttö tänne. Sitten lasket tuota lamppua, tuota johtoa niin, että se yltää tähän pöydälle. Laitetaan tyttö tähän pöydälle ja sitten vasta.
Mies oli juuri syönyt jotain, pureskeli vielä. Kädet ja suupielet kiiltelivät rasvaisina. Ovet kävivät, saappaat marssivat, nahkatakit narisivat. Pöytä siirrettiin. Linda tuotiin. Lindan paidassa ei ollut enää nappeja, hän piteli sitä kädellään kiinni.
- Tyttö pöydälle.
Linda oli niin hiljaa hänen silmänsä -
- Jalat levälleen. Pitäkää kiinni.
Ingel uikutti nurkassa.
- Aliide Tamm saa hoitaa homman. Tuokaa se pöydän luokse.
He eivät sanoneet mitään, he eivät sanoneet mitään.
- Pankaa se ottamaan se lamppu.
He eivät sanoneet mitään he eivät sanoneet mitään mitään mitään.
- Ota, lunttu, se lamppu!"

Luku siis päättyy tuohon, eikä tapahtumia kuvailla myöhemminkään, mutta jokainen varmasti tietää, mitä Lindalle tehdään.
Kuvottavaa. Niin kuvottavaa, että sitä on lähes mahdotonta käsittää. Miten kukaan voi tehdä noin? Pakottaa ketään tuollaiseen? Ehkä en edes halua tietää.

Loppu tyydytti minua hyvin. Tuli sellainen olo, että "juuri noin sen pitääkin mennä". Vaikka jotenkin se loppu tuli hirveän äkkiä. Sen jälkeinen viides osa oli minusta hieman turha. (Kirja siis on jaettu osiin) Kommunistien asiakirjoja kommunismin vastustajien etsimiseksi ja sellaista. Tosin Hansin viimeinen kirjoitus oli koskettava ja surullinen, ja hyvä siinä mukana.

Suosittelen. Aihe ei ole hilpeimmästä päästä, mutta antaa varmasti ihan jokaiselle ajattelemisen aihetta.
PS: Luin tätä ennen näytelmäversion. Siitä ehkä myöhemmin.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Jari Tervo - Koljatti

Tulipa tuossa viime viikolla lukaistua loppuun tämä kohukirja. Nyt ajatukset ovat - toivottavasti - vähän ehtineet muhia ja tulee järkevää tekstiä.

Eli kyse on siis poliittisesta satiirista, jossa Matti Vanhanen (naamioituna Pekka Lahnasen nimen taakse) pyörii sirkuksen keskuksessa. Keski-ikäinen, pitkä ja suht. huonon itsetunnon omaava naurettava mies, jota alkaa n. puolivälin jälkeen käydä sääliksi. Media on armoton, samoin ihmiset.

Niin. Tässä oli hetkensä, hyviä huomioita mediasta ja Suomesta, hauskaakin tekstiä, mutta. Ei ole kovin hyvän kirjan merkki, jos koko ajan selaa paljonko on vielä luettavaa ja jättää koko opuksen lukemisen suht myöhään (kyseessä on siis lainastokirja). Tämä ei ihan auennut niin kuin oli varmaan tarkoitus. Siellä oli sellaisia surullisia ihmiskohtaloita, joiden oli varmaan tarkoitus olla hauskaksi väännettyjä, mutta surullisina minä ne vain näin (esimerkkinä Kirsikka Tannerin häiriköivä mies, samoin Lahnasen kellarin nainen). Loppupuolella oli kivaa irrottelua, mutta sekin vähän lässähti. Paitsi se lopetus, joka oli hyvin tehty. Ei se olisi voinut päättyä muuten.

Ei kai auta kuin lukea ainakin yksi kirja vielä tältä mieheltä, nimittäin syksyllä lukemani (ja minulle ensimmäinen Tervon kirja) Pyhiesi yhteyteen oli riemukasta luettavaa. Sitä lukiessa tosissaan nauroi ääneen, toisin kuin tälle Koljatille.
No, ens kerralla sitten. :)

PS: Tietysti on sellainen positiivinen puoli, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi: yhteiskunta, joka sallii jopa virkamiesten kustannuksella nauramisen ja siis tällaisten kirjojen julkaisun!

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Slavenka Drakulic´ - Aivan kuin minua ei olisi

Kirjoitan tämän merkinnän turhan myöhään - lukemisesta on melkein kuukausi - mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kirja on järkyttävä kuvaus Balkanin sodan vankileiriltä, jonne kirjan henkilö S. joutuu. Kuvaus siitä, miten ihmiseltä voidaan tuosta vain viedä ihmisoikeudet, jos hän sattuu sodan syttyessä olemaan väärää kansallisuutta. Käsittääkseni henkilä S. on fiktiivinen, samoin tarina sellaisenaan, mutta tuo leiri ja sota ovat olleet täyttä totta, eivätkä missään muinaisella 40- vaan 90-luvulla.

Tarina alkaa, kun S. ja muut kylän asukkaat käsketään kylän koulun liikuntasaliin. Jo siinä vaiheessa kirjan avainteema, itsensä ulkopuoliseksi maailmasta tunteminen, alkaa. S:tä tuntuu mahdottomalta, että tämä tapahtuu heille. Viimeiseen asti he uskottelivat itselleen, ettei sota heitä koske.
Peli on armoton; kylän miehet viedään ulos ja ammutaan. Voi vain kuvitella sitä järkytyksen määrää mikä salissa on vallinnut, kun laukaukset ovat kuuluneet.
Naiset ja lapset lastataan linjaautoihin ja kuskataan "työ"leirille. Onhan se sitäkin, joillekin, aluksi. Sitten alkaakin käydä huhu naisista, jotka sotilaat ovat käskeneet mukaansa, ja joita ei ole sen jälkeen nähty. Pian huhut osoittautuvatkin aivan paikkansa pitäviksi, kun salista viedään naisia (ja itse asiassa vielä tyttöjä) yöllä. Ei tarvitse olla mikään Eistein tajutakseen mitä varten naiset ja tytöt haetaan. Sotilaiden panopuiksi, joilla ei olem itään arvoa.
Vielä S. uskoo, ettei häntä varmasti oteta mukaan, tuskin kukaan hänestä on kiinnostunut. Niin, väärin menee taas. S. otetaan mukaan kesken työpäivän ja raiskataan pöydän päällä useamman miehen toimesta. Silloin itsensä ulkopuoliseksi tunteminen vasta tuleekin todeksi; maatessaan sidottuna ja raiskattavana S. katselee seinällä olevaa ötökkää, irtaantuu tilanteesta. Aivan kuin häntä ei olisi.

En viitsi paljastaa sen enempää, lukuun ottamatta takakansitekstissäkin olevaa paljastusta ja S:lle polttavaa tuskaa aiheuttavaa seikkaa: hän tulee raskaaksi. Toisin sanoen hän on täysin häväisty kantaessaan vihollisen lasta. Sitä, miten asia etenee, en paljasta.

Niin, miten tästä voisi avautua. On sanomattakin selvää, että kirja oli ahdistava. Silti en itkenyt. Kuulostaa hyvin tunteettomalta, mutta totuus on että tarina oli niin shokki ja järkytys, etten aluksi osannut edes pohtia sitä tarkemmin. Johtuneeko siitäkin, että luin sen melkein putkeen?
No kyynel tirahti kyllä kahdessa kohtaa, teeman puitteissa ehkä tavallaan oudoissa kohdissa. Minulle ne kohdat olivat koskettavia juuri teemaa vasten.
Kunpa voisikin vain huokaista helpotuksesta ja ajatella: "No se oli onneksi vain kirja, ei se ole totta!" Mutta kun se on. Kirjailija on julkaissut myöskin tietokirjan (jota en ole lukenut) näistä järjettömistä sotarikollisista, jotka raiskausleirejäkin pitivät yllä. Kirjan alku oli nimeltään "Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään", mutta siinä taisi olla vielä jotain muuta. Mutta eiköhän se tuolla nimellä kirjastosta löydy, jos kiinnostaa lukea.

Ai niin, se pitää vielä mainita, että tosiaan kaikkien henkilöjen nimet ovat tuommoisia "yksi iso kirjain ja piste"-mallisia, kuten S. Poikkeuksena eräs Kapteeni ja joku paikan nimikin taisi olla kokonaisella nimellä.
Ja vielä se, että Sofi Oksanen oli saanut jonkinlaista pontta kirjoittaa Puhdistus tästä romaanista. Samoja teemojahan tässä pyöritellään, tosin eri puitteissa.

Suosittelen. Vaikka se oli hirveä, kamala ja iljettävä, jokaisen pitäisi lukea se, jos vain hermot kestävät. Jokaisen pitäisi olla näistä leireistä ja raiskauksen käyttämisestä sota-aseena tietoinen, ja vastustaa niitä.

PS: Tuo pilkku tuossa Drakulicin nimessä pitäisi olla c:n päällä, en sitä sinne kuitenkaan saanut.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Uusi kuosi

Kyllästyin vanhaan ja alun perinkin tylsään blogipohjaani, ja sain onneksi avun sivustolta Keisarin uudet vaatteet (linkki sivuni yläkulmassa). Löysin sivuston Hreathemuksen kirjablogin kautta. Kiitoksia myös sinne päin!

Blogini on jäänyt täysin huomiotta ja viimeisin merkintä on yli vuoden takaa. Pahoitteluni siitä. Aion ottaa nyt itseäni niskasta kiinni ja laittaa ajatuksiani ylös. Sofi Oksasen Puhdistus sekä Jari Tervon Koljatti ovat tällä hetkellä kesken, joten niistä voisi sitten avautua aikanaan.