Vigdís Grímsdóttir - Valosta valoon (Lenni & Rósa -trilogia 1)
Tämän kirjan lukemisesta saan kiittää Reeta Karoliinaa. Hänen kiehtovan arvionsa pohjalta sain kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan ja sipsutin kirjastoon. Kävipä ilmi sekin, että islantilaiset kirjalijat luokitellaankin etu- eikä sukunimen mukaan.
Kirja oli ihana ja loistava! Koskaan ennen en ole lukenut niin kaunista tekstiä. Kaunis on nimenomaan avainsana koko teokseen. Kirjassa ei ole pahoja ihmisiä. Silti se ei ole tylsä ja kyllästyttävä. Jokaisella teolla on ikään kuin korkeampi merkitys, ja normaalisti ahdistavista, jopa kammottavista (=kirjan loppu) on taiottu kauniita ja nautittavia. Enpä ole koskaan lukenut näin upeasti ja suloisesti kirjoitettuja seksikohtauksiaan.
Poikkeuksellisesti en kerro juonesta yhtään mitään, sillä tämä yksinkertaisesti on sellaista mikä pitää itse kokea.
Mutta tekstinäytteen toki saatte, sivulta 72:
" - Ne ovat ihan samanlaiset, Rósa sanoi katsellessaan ristejä, jotka seisoivat hautausmaalla vierekkäin tuuhean puun alla käytävän vieressä neljännellä sivukadulla. Hän ajatteli: Todella hyvä, että he makaavat tässä rinnakkain. He kaksi viihtyivät niin hyvin yhdessä, nauroivat paljon yhdessä, jakoivat kaikki salaisuudet keskenään, värjäsivät toistensa hiukset, viilasivat kyntensä ja tarkastelivat aina toisiaan. Voi, miten he nauttivatkaan siitä, kun he istuivat ja juttelivat vain jostain, ennustivat korteista ja pelasivat šakkia, joivat kahvia, mittasivat äidin mahanympärystää ja kuuntelivat minun sydämenlyöntejäni. Ja miten paljon he rakastivatkaan isää.
- Kaipaatko sinäkin häntä? Lenni kysyi ja koska Rósa tiesi, ettei hän välttämättä odottanut vastausta, hän ei sanonut mitään, vaan tarttui isäänsä kädestä ja piti siitä kiinni niin kauan kuin he seisoivat haudalla. Rósa ei halunnut sanoa isälleen niin kuin asia oli, hän ei aikoisi surra Evaa, sillä tämä oli opettanut hänelle, että joka askelta seuraa toinen eikä Rósan tullut koskaan kaivata mitään. Se olisi yksinkertaisinta. Niin he olivat tehneet. Hän ja Magdalena.
- Kun kuolen, muista vain, miten mukavaa meillä oli yhdessä. Niin minä tein, kun sinun äitisi kuoli.
- Rakastitko sinä häntäkin?
- Rakastin heitä kumpaakin.
- Minä en jää sinua kaipaamaan, Rósa sanoi ja sen hän oli pitänyt, vaikka toisinaan oli sattunut, että hänen rinnassaan värisi jokin kieli hänen ajatellessaan Evaa. Mutta silloin hän penkoi nopeasti mielensä kätköjä ja muisteli, miten Eva opetti hänelle šakkipelin siirrot."
Kirja oli ihana ja loistava! Koskaan ennen en ole lukenut niin kaunista tekstiä. Kaunis on nimenomaan avainsana koko teokseen. Kirjassa ei ole pahoja ihmisiä. Silti se ei ole tylsä ja kyllästyttävä. Jokaisella teolla on ikään kuin korkeampi merkitys, ja normaalisti ahdistavista, jopa kammottavista (=kirjan loppu) on taiottu kauniita ja nautittavia. Enpä ole koskaan lukenut näin upeasti ja suloisesti kirjoitettuja seksikohtauksiaan.
Poikkeuksellisesti en kerro juonesta yhtään mitään, sillä tämä yksinkertaisesti on sellaista mikä pitää itse kokea.
Mutta tekstinäytteen toki saatte, sivulta 72:
" - Ne ovat ihan samanlaiset, Rósa sanoi katsellessaan ristejä, jotka seisoivat hautausmaalla vierekkäin tuuhean puun alla käytävän vieressä neljännellä sivukadulla. Hän ajatteli: Todella hyvä, että he makaavat tässä rinnakkain. He kaksi viihtyivät niin hyvin yhdessä, nauroivat paljon yhdessä, jakoivat kaikki salaisuudet keskenään, värjäsivät toistensa hiukset, viilasivat kyntensä ja tarkastelivat aina toisiaan. Voi, miten he nauttivatkaan siitä, kun he istuivat ja juttelivat vain jostain, ennustivat korteista ja pelasivat šakkia, joivat kahvia, mittasivat äidin mahanympärystää ja kuuntelivat minun sydämenlyöntejäni. Ja miten paljon he rakastivatkaan isää.
- Kaipaatko sinäkin häntä? Lenni kysyi ja koska Rósa tiesi, ettei hän välttämättä odottanut vastausta, hän ei sanonut mitään, vaan tarttui isäänsä kädestä ja piti siitä kiinni niin kauan kuin he seisoivat haudalla. Rósa ei halunnut sanoa isälleen niin kuin asia oli, hän ei aikoisi surra Evaa, sillä tämä oli opettanut hänelle, että joka askelta seuraa toinen eikä Rósan tullut koskaan kaivata mitään. Se olisi yksinkertaisinta. Niin he olivat tehneet. Hän ja Magdalena.
- Kun kuolen, muista vain, miten mukavaa meillä oli yhdessä. Niin minä tein, kun sinun äitisi kuoli.
- Rakastitko sinä häntäkin?
- Rakastin heitä kumpaakin.
- Minä en jää sinua kaipaamaan, Rósa sanoi ja sen hän oli pitänyt, vaikka toisinaan oli sattunut, että hänen rinnassaan värisi jokin kieli hänen ajatellessaan Evaa. Mutta silloin hän penkoi nopeasti mielensä kätköjä ja muisteli, miten Eva opetti hänelle šakkipelin siirrot."
Kommentit