maanantai 12. heinäkuuta 2010

Herbjørg Wassmo - Dinan kirja

Joskus, kun tuuri käy, sattuu eteen sellainen kirja, johon rakastuu ja jonka maailmaan haluaa uppoutua ikiajoiksi. Dinan kirja on minun kohdallani semmoinen.

Yleensä välttelen takakansitekstien laittoa, mutta tämä pätkä jonka laitan ei varsinaisesti olekaan sellainen. En oikein tiedä, että mistä se on, tähän se oli viimeiselle lehdelle liimattu (kyseessä on siis kirjaston kirja). Mutta tämä summaa kaiken niin upeasti, paljon paremmin mitä itse osaan sanoa, joten käytetään nyt tätä:

"Dina tulee kuusivuotiaana vahingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.
Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.
Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.
Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.
Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dina on ihana hahmo; raivokas, oikukas, väkivaltainen ja himokas, aivan kuin myyttien Lilith. Hänen käytöksensä on vielä silmiinpistävämpää, kun kirja sijoittuu 1800-luvulle. Kukaan ei saa Dinaa alistumaan, hän ei suostu asettumaan miestä alemmaksi. Kirjan loppukin oli täydellinen, pelkäsin jo kirjailijan tekevän siitä lässähtävän.

Dina siis juttelee kuolleelle äidilleen. Juttelee hän muillekin kuolleille läheisilleen. Siinä on minusta jotain lohdullista. Ajatus siitä, että kuolleet ovat edelleen lähellämme ja heille voi puhua. Haluan uskoa, että se on kirjassa totta, eikä Dinan hourailua.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä. Jatko-osiakin kuulemma on, mutta en tiedä uskallanko lukea niitä. Voiko tarinan lumous olla niissä yhtä vahva, voivatko ne olla yhtä hyviä? En tiedä, pelkään pettymystä.

Ja sitten vielä lukunäyte. Tämä on minusta ihanan voimakas kohta, joten halusin liittää sen tähän. (S. 227-228)
"Vallesmanni lähetti yhden rengeistään viemään kirjeen Dinalle. Se oli lyhyt. Ikään kuin jokainen lause olisi vaivalloisesti kaiverrettu kallioon:

Rakkahin Dina!
Oleskelen kuninkaan kaupungissa. Teen vihdoinkin kuolemaa.
Keuhkoni ovat näivettyneet. Minulta ei jää mitään. Muuta kuin hyviä toivotuksia sinulle. Joka ainoa päivä kadun lähtöäni. Minulla ei ole terveyttä eikä varoja palata. Mutta selloni elää. Dina! Voitko huolehtia sen kuljetuksesta kotiin? Tee se hellävaroen! Se on jaloa merkkiä.
Sinun Lorchisi.

Dina käyskenteli ranta-aitoissa. Kaikissa kolmessa vuoron perään. Kaikissa kerroksissa.
Hän ei huomannut Hjertrudia koko päivänä. Jacob oli pelkkä pölypyörre.
Dina ulisi hiljaa itsekseen. Kengät takoivat tunnit palasiksi. Päivänvalo oli toivottoman ikuinen. Heittäytyi sisään pienistä ristikkoikkuinoista pitkin lattiaa.
Hän astui tuonelan valtakuntaan. Valokeilojen läpi. Se oli painajainen ja kaunis uni.
Lopulta Lorch nojautui hänen ohimoaan vasten.

Sen jälkeen Dina kohtasi Lorchin aina ku kaipasi rauhaa.
Lorch oli ujo ja kömpelö kuoltuaan, niin kuin oli ollut eläessäänkin.
Joka vuosi sireenin kukkiessa hän vaelsi simpukankuorisoralla silattuja puutarhapolkuja pitkin. Suurilla vierinkivillä reunustettujen kukkapenkkien välissä. Meri oli hionut ja muotoillut kivet, nuollut sileksi ja tuupannut sylistään.
Siellä Lorch oli. Dina oli saanut heidät kaikki Reinsnesiin. Myös Lorchin. Lorch oli hänen. Havainto oli jyrisevä sävel valtamereltä. Sellon alakuloinen sointi. Louhikosta ja tunturista kantautuivat bassosävelet. Himon ja välttämättömyyden estoton elämys."

Ei kommentteja: