maanantai 19. heinäkuuta 2010

Mika Waltari - Suuri illusioni

Oi, tunnen itseni oikein hyväksi ja kunnolliseksi ihmiseksi ja lukijaksi. Olen nimittäin lukenut Waltarin! Ja kokonaan... Aiemmin yritin Johannes Angelosta, mutta kesken jäi.

Samaa ei voi sanoa tästä. Teksti oli oikein nautittavaa ja sanojen paikoin voimakaskin ajanpatina oli ihanaa! Olen kiinnostunut kielestä ja sen vivahteista ja vanhahtava kieli kiinnostaa minua. Esimerkiksi tuo nimi 'Suuri illusioni' ei tarkoita 'minun suuri illuusioni', vaan pelkästään 'suuri illuusio'. Aina nimen kuullessani olen ihmetellyt, että miksi kirjan nimi on 'väärin' - sehän pitäisi olla Suuri illuusioni eikä illusioni. No, selvisipähän tämäkin. Muita hauskoja sanoja olivat gramofooni, traditsioni (=traditio) ja inhoittava.

Tarinan päähenkilö herra Hart rakastuu Caritakseen ja ystävystyy Hellakseen, joka on myös rakastunut. Kumpi mahtaa voittaa?

Kirjassa kuvataan ihastuttavasti 20-luvun kiihkeää elämänmenoa. Romaani keskittyy Helsinkiin ja Pariisiin. Panin merkille, että kirjan alussa esiintynyt rouva Spindel lähenteli Caritasta ja hänestä liikkui kaikenlaisia juttuja. Samoin Pariisissa Hart huomaa ystävänsä Mäen kanssa kahvilassa istuessaan vanhemman miehen selvän kiinnostuksen nuoreen poikaan. Mitenkäkö nämä asiat liittyvät 20-lukuun? Siten, että ainakin Pariisissa on kuulemma siihen aikaan ollut ilmeisesti melko suvaitseva ilmapiiri, ja eri seksuaalivähemmistöt ovat luoneet oman alakulttuurinsa.

En tiedä johtuuko omasta suuntautumisestani vai vainoharhaisuudesta, että nyt olen useissa kirjoissa ollut huomaavinani homoseksuaalisia suhteita ja tuntemuksia. Miten lie? Siinäkin Morriganin ristissä Kingin ja Cianin välit olivat minusta silmiinpistävän läheiset.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita haluttaa lukea "joku Waltari", mutta kirjastonhyllyn tiiliskivet pyörryttävät jo olemassaolollaan. Kirja oli yllättävä, kuin myös loppu. Lisäksi siinä on viisasta ja filosofista pohdintaa. Hämmennyin myös siitä, että kirjassa esiintyi asioita, jotka ovat vahvasti leimautuneet omaan aikaamme. Tämä voitaisiin ainakin osittain kirjoittaa nykyaikanakin, tietysti nykyaikaisella kielellä. Ei suotta klassikko.

S. 62:
>>Hänet on luotu kärsimään maailmassa>>, jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. >>Hän on pohjimmiltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo hänelle itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. - Ja jos joskus... te tulisitte... niin olkaa hyvä hänelle. Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin...>>

3 kommenttia:

Salla Brunou kirjoitti...

Waltarin kielenkäyttö on tosiaan ihanaa ja hurmaavaa! Lukiessa pääsee ikään kuin johonkin ihan omaan maailmaansa tuon viehättävän kielen vuoksi, joka tuntuu yhtä aikaa vanhalta ja tuoreelta.

santtu kirjoitti...

kiitti tästä oli apua.

Anki kirjoitti...

Salla: Todella myöhäinen vastaus, mutta kiitoksia kommentista! :D Vanhoissa kirjoissa on ihanaa juurikin se menneen maailman tunnelma.

Santtu: Öh, ole hyvä?