Katja Kaukonen - Odelma

"Myös minä olen läikkyvää vettä, syvyyksiin kiskovaa epävarmuutta, käsyttämättömiä pohjavirtauksia. Upotan, jos luovutat. Työnnän pois luotani, jos yrität hallita."

Odelma on kaunis ja vähän karmivakin tarina naisesta, joka nousee joen sylistä takaisin kotiinsa ja tutustuu mieheen, Freydmaniin. Ketulta hän saa uudelleen nimensä Odelma.
  Kirjan maailma on salaperäinen, kuin unta. Se kietoo sisäänsä ja taikoo esiin myyttejä ja uskomuksia. Se kertoo ulkopuolisuudesta, vihasta, katkeruudesta ja lopulta anteeksiannosta ja parantamisesta. Ja kaiken taustalla vilistää salaperäinen punainen kettu...
  Tarina lumosi minut, mutta sitä piti lukea hitaasti, sana sanalta, maistellen. Kirjailija on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja se näkyy taitavana sanojen käyttönä. Jokainen sana tuntuu sisältävän jotain enemmän ja tarinaa lukeekin tulkiten. Symboloiko Odelman nouseminen vedestä maalle jotakin? Selviytymistä, askelta kohti anteeksiantoa? Entäs ne hetket ruuhessa merellä, kun jäälautat tulivat kohti? Kirjassa on aimo annos taikuutta ja realistisuutta vain vähän. Tai ainakin niin pinnalle päin näyttää...
  Tämä on suloinen pieni suuri kirja, mutta en osaa sanoa siitä kovinkaan paljoa. Enkä oikeastaan haluakaan, sillä koskaan ei pidä paljastaa kirjoista liikaa. Lukekaa tämä itse ja rakastukaa! Eihän tällaisista lauseista voi olla lumoutumatta:
 "Kylmä lipoi lämpöä tykönsä ja sai Odelman palelemaan." 
 "Syksy uupui, lumituulet saapuivat." 
"Pitäisi pestä iholta virta ja pelto, pois viimeiset hopeat, kammata hiuksista ahvenvita ja kortteet, etsiä lisää ihmisen vaatteita, ottaa vastuu elämästään."

Täytyy ehdottomasti panna Kaukosen nimi korvan taakse, sillä aion tarttua hänen mahdollisiin tuleviin kirjoihinsa.