sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Radclyffe Hall - Yksinäisyyden kaivo

"Me olemme kumpikin Mortonin vanhan rauhan pauloissa, koska me rakastamme toisiamme niin syvästi - ja koska me olemme täydellisiä, täydellinen asia, sinä ja minä - emme kaksi erillistä ihmistä vaan yksi. Ja meidän rakkautemme on sytyttänyt suuren, lohdullisen merkkitulen, joten meidän ei tarvitse enää koskaan pelätä pimeää - voimme lämmitellä rakkautemme loimussa, voimme maata yhdessä, ja minun käteni ovat sinun ympärilläsi..."

Näin kuvaa Yksinäisyyden kaivon päähenkilö Stephen Gordon rakkauttaan rakastamaansa Angela Crossbya kohtaan. Rakkauden kuvauksena se on suloinen ja saa eityisen merkityksen lukijan tietäessä, ettei Stephen suinkaan ole mies...
  Joku saattaa muistaakin valitukseni tämän kirjan puisevuudesta ja siitä, kuinka se jäi kesken. Sisuuntuneena otin sen nyt lainaan uudelleen ja koin äimistyttävän hämmästyksen: eihän se ole tylsä ollenkaan! En tosiaankaan voi ymmärtää, miten saatoin pitää sitä ensimmäisellä yrittämällä jotenkin pitkäveteisenä. Hidastempoinenhan tämä tietysti on, mutta mitä se haittaa? Se on alun perin ilmestynyt jo vuonna 1928, jolloin kirjojen tunnelma oli yleensä paljon rauhallisempi nykykirjoihin verrattuna. Mielipiteeseeni on täytynyt yksinkertaisesti vaikuttaa mieliala: silloin kun tämän ensi kerran aloitin, olin rauhattomampi enkä oikein muutenkaan jaksanut keskittyä lukemiseen. Se tekee tällaiselle klassikolle hallaa, koska se vaatii paneutumista.
  Kirja on loppua kohden suorastaan raivokas manifesti inverttien eli homoseksuaalien puolesta. Stephen on pienestä pitäen oikea poikatyttö, mikä ei järin herätä ymmärrystä jäykässä englantilaisessa yläluokassa. Äiti alkaa pian inhota häntä ja ainut joka ymmärtää, on isä. Lukija huomaa isän olevan perillä Stephenin erilaisuudesta, mutta mies ei saa kerrottua sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Stephen rakastuu tulisesti ja joutuu lopulta karkotetuksi kotoaan. Yhdessä uskollisen kotiopettajattarensa Puddlen kanssa hän matkustaa ulkomaille, kunnes kohtalo kuljettaa hänet ensimmäisen maailmansodan melskeisiin, joissa hän kohtaa Maryn...
  Kirja herätti paljon ajatuksia ja ensimmäisenä on tartuttava Stephenin henkilöhahmoon. Kirja on saanut lesboilta kritiikkiä stereotypisestä lesbouden kuvauksesta ja monen mielestä Stephen on enemmänkin transsukupuolinen. Sille kannalle minäkin kallistun. Hän on niin täydellisen maskuliininen ja jo lapsena haaveilee olevansa poika, että se on luultavampaa. Tosin on otettava huomioon, ettei tuohon aikaan asiasta ilmeisesti ole tiedetty oikeastaan mitään. Tähän liittyvä seikka on myös tuo kummallinen termi 'invertti'. Se on ilmeisesti ollut aikansa lääketieteellinen termi, joka on tarkoittanut homoseksuaalia. Muussa yhteydessä kuin tässä en muista sitä kuulleeni.
  Sananen on sanottava myös Stephenin suhteista. Nekin ovat erittäin stereotyyppisiä: Stephen on selkeästi 'suhteen mies' ja Angela ja Mary voimakkaassa naisellisuudessaan niitä hauraita naisia. Myös toinen, loppupuolella oleva traaginen pariskunta Barbara ja Jamie, on tällainen. Taustalla paistaa rasittava heterokaava, jonka mukaan loppujen lopuksi suhteessa ei voi olla kahta naista ja kahta miestä, ja jossa roolit ovat patavanhoillisia miehen ollessa vahva johtaja ja naisen hauras johdateltava. Kaiken lisäksi tässä on mukana freudilaiselta haiskahtava traumatisoiva etäinen äiti-läheinen isä-suhde, jolla ikään kuin koetetaan selittää homoseksuaalisuuden "syytä".
  Siinä oikeastaan kirjan miinuspuolet. Sävähdyttävää ja kamalaa luettavaa oli Stephenin äidin Annan kylmyys, inho ja suoranainen viha lastaan kohtaan, varsinkin sitten kun hän saa tietää Stephenin suuntaumisesta. Kauna ja katkeruus ei missään vaiheessa katoa Stephenin mielestä eikä se ole ihmekään. Kamalampaa kohtaloa ei oikeastaan voi ollakaan kuin vanhempien viha.
  Pidin myös kertojan tarkasta kerronnasta ja korostetusta henkisestä puolesta, mikä on vanhoissa kirjoissa yleistä. Stephenin mielenliikkeitä kuvataan hyvin ja niihin on helppo samastua. Ilo, suru ja maailman halveksunnan aiheuttama mielipaha ja katkeruus koskettavat. Mieleen jäävä seikka oli myös seksin siveä peittely kielikuviin ja ikään kuin kiertoilmaisuihin, kuten "sinä yönä he olivat yhtä."
  Ei voi muuta sanoa kuin että tämä kirja on tärkeä ja täydellisesti ansainnut paikkansa lesbokirjallisuuden klassikkona. Se kuvaa aikaa ja olosuhteita, joista ei ole vielä kovin kauan ja jotka ovat liian monissa paikoissa edelleen totta. Kirja joutui ennenkuulumattoman suureen siveysoikeudenkäyntiin ja oli pitkään kielletty Britanniassa. Ikävä kyllä tällaista tapahtuu maailmalla edelleen."Nouse siis ja puolusta meitä!"

3 kommenttia:

Zephyr kirjoitti...

Hieno arvio, kiva että pidit tästä kuitenkin. Joskus toinen lukukerta kannattaa! :)

Minäkin mietin tuota Stephenin mahdollista transsukupuolisuutta, joka kävi suht selvästi ilmi. Toisaalta sillekään ei varmasti ollut tuona aikana mitään nimeä, joten kaikki 'erilaiset' vain niputettiin saman invertti-termin alle. Tai ehkä mieheksi pukeutuminen oli tuolloin yleisempi trendi lesbojen keskuudessa muutenkin. Ainakin Sarah Watersin samaan aikakauteen sijoittuvissa kirjoissa esiintyy samaa.

penjami kirjoitti...

Totta tuo mitä sanot tuosta Freud-näkökulmasta. Niin hyvä näkökulma, että olisikohan sittenkin pitänyt jatkaa omaa juttua vielä yhdellä postaukseslla ;)

- Stephen on todellakin melko stereotyyppinen hahmo butch-roolissaan. Zephyrin kommentti "ajan hengestä" on osuva, ja esimerkiksi Judith Halberstamin kirjassa Female Masculinity on mielestäni hyvin valotettu noita trendejä nimenomaan maskuliinisuuden näkymisen kannalta.

Toisaalta mietin sitäkin, että kuinka poikkeava Stephen itse asiassa olisi, jos hänet siirrettäisiin tähän päivään. Tai toisinpäin: aika moni täysin heteroseksuaali, nykyajan naisellinen nainen tulkittaisiin luultavasti 20-luvun Lontoossa/Pariisissa niin käytökseltään, puheiltaan kuin jopa pukeutumiseltaankin ylimaskuliiniseksi.

Trans/bi/lesbo-määritelmien siirtäminen ajasta toiseen on jotenkin hankalaa, sillä normit nuo rajat muuttuvat siinä missä aika ja kulttuurikin. - Toisaalta kyllä minäkin Stephenin luen jonkinasteisesksi transsukupuoliseksi, sillä tuntuu siltä, että hänen pyrkimyksensä mieheksi on niin perustavanlaatuista, monella eri tasolla. Naisena Stephen ei voi saavuttaa onnea, eikä se pelkästään johdu hänen aikakautensa ahdasmielisyydestä naisten välisiä suhteita kohtaan.

- Jos intoa riittää, kannattaa kulttuurihistoriallisen yleissivistyksen kannalta tutustua tuohon Natalie Barneyn piiriin, ihan vaikkapa Internetiä tutkailemalla. Sen kautta muodostuu aivan toisenlainen kuva 20-luvun lesbokulttuurista.

Anki kirjoitti...

Kiitos kommenteista!
Zephyr: Arvelusi vaikuttavat paikkansapitäviltä. Voi tosiaan olla, että invertti-termin alle laitettiin kaikki, mikä ei sopinut "kaavaan".

Penjami: Voin yhtyä sinunkin mietteisiisi. Tosiaan tämän päivän housuja käyttävä länsimainen nainen olisi tuon ajan ihmisten mielestä varmasti hyvin maskuliininen.

Itse asiassa taisin jotain tuosta Barneystä lukea Wikipediasta ajat sitten. Sain itse asiassa tietää tästä kirjasta suomenkielisen "Luettelo homo- ja biseksuaaleista" -listan kautta! Tällaista sattuu joskus. :)