torstai 28. kesäkuuta 2012

Johanna Venho - Tässä on valo ja Syntysanat

"Suruisa, kokonaan pitsiä tänä yönä: matkustaa kesäyön läpi , usvapellon.
Ei koskaan pidä kurkottaa kauas rannasta, ei rajalle, jolta sinilevä alkaa.
Järjestys on kaikki kaikessa, pysy aloillasi, pidä kieli kurissa,
ilme lukossa, nurkat rojusta vapaina! Vuosi vuodelta sitä arvotaa 
enemmän."
(Tässä on valo)

"Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään, mahtuuko syliin. Vai onko hän likainen lintu, tautien kylväjä. Inhottavat kirppuiset sulat."
(Syntysanat)

Johanna Venho on palkittu runoilija ja viime vuonna hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Syntysanat. "Yllättäen" sain tämän runokokoelman vinkin Reeta Karoliinan blogista, hän on blogannut Venhosta useammankin. Koska luin näitä samaan aikaan, käsittelen niitä tässä samassa arviossa.
      Tässä on valo on tarina äidistä ja lapsesta, äidin loputtomasta huolesta ja irtipäästämisen kivusta. Äiti toimii runonpuhujana, milloin hellänä, milloin katkerin sananpainoin ("Valon voi vielä kasvattaa oikeaan suuntaan. Olisi voinut. Ehtinyt. Olisi ollut käsissä voimaa."). Venhon kieli on viehättävää, se on proosan ja runon sekoitusta, mikä on viehättävää ja vaikuttavaa. Syntysanoissa proosa tietysti painottuu, mutta väliin mahtuu lyyrisempiäkin sanankäänteitä.

"Turha oli sanoa sille noin. Jaksatko kantaa unesi, en minäkään jaksanut.
Kaukaa näkee: sen unelma on ilmapallo niin kuin lapsen on, jokaisen mustikka kuolee marjaa näkemättä. Sieniä tammikuussa, taas vihreätä joulua, maaliskuussa kukkinut mustikka kuolee marjaa näkemättä. Kantaisin Valon tästä yli mutta jalat painuvat polvia myöten mutaan, etsitään askelmia, kiviä, kaivataan aikaa jolloin Valo vasta syntyi aamuille auki, olin ja hengitin sitä ja minäkin valaisin päivää. Sen sormille oli mahdollista mikä vain. Nyt niiden muoto alkaa näkyä, jalkojen luusto alta lapsuuden silkin. Peruuttamaton kulku: rentukat, kesät kukkivan pihlajan alla, helmikuun hitaat hiutaleet, onko meillä vielä sormiväriä, onko yhtään tyhjää lehteä?"

Syntysanat on oikeastaan kahden keski-ikäisen naisen tarina, Mesin ja Hannan. Hanna Zuleima on kirjailija, joka tunnetaan Venetsia-trilogiastaan. Hän on ollut eksyksissä oikeastaan aina ja neljäkymmentä täytettyään hän lähtee Ouran luota Kourankorven kylään, vanhaan pappilaan, johon liittyy epämääräisiä huhuja. Naapurissa asuu Mesi, leski ja kolmen lapsen äiti, joka on rakentanut minuutensa ja elämänsä olemalla täydellinen vaimo ja äiti. Äitiyden kautta hän suorittaa elämänsä ja räpiköi pintaan, kun päänsisäinen tuska uhkaa kiskoa pinnan alle. Naiset tarkkailevat toisiaan, kunnes alkavat hiljalleen tutustua, Hanna uteliaana, Mesi varautuneena ja umpimielisenä.
     Tämä romaani oli vaikeaa saada alkuun. Aloitin tämän kahdesti, mutten pysynyt kärryillä ollenkaan ja unohdin lukemani. Silti halusin kiihkeästi lukea tämän, sillä kieli oli ihanaa ja tarina sinänsä kiehtova. Onneksi jatkoin sinnikkäästi siitä, mihin jäin, sillä kun paneuduin oikeasti, kirja alkoi vetää ja lukukokemus oli palkitseva.
      Venhon henkilöissä ja maailmassa on jotain unenomaista ja fantasiamaista, mikä saattaa johtua lyyrisestä kielestä ja fantasialle tyypillisistä nimistä, kuten Mesi, Aarni, Oura... Nimet jopa hieman häiritsivät tietynlaisella hupsuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mutta joka tapauksessa Venholla on aivan oma äänensä, jonka tunnistaa niin runoissa kuin romaanissakin. Molemmissa on jotain samaa, omanlaistaan tapaa nähdä ja kokea maailma.
      Mesin ja Hannan tarinoissa on useita kipupisteitä, jotka lukija tuntee ihollaan. Molempien puolesta sattuu ja heitä haluaisi auttaa. Kirjan lukemisessa oli myös hieman jotain katharttista; on suurten asioiden käsittelyn aika, puhdistautumisen ja parantumisen aika, minkä koin samastuttavana. Hanna kirjoittaa Mesistä ja tuntee purkavansa itsestään samalla asioita. Kirjoittaminen puhdistaa siinä missä puhuminenkin.

"Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä."

3 kommenttia:

Reeta Karoliina kirjoitti...

Hauskaa, että blogini on innoittanut näin! :-) Minä en ole vielä lukenut tätä Venhon romaania. Täytyy varmaan heinäkuussa ostaa se Suomesta, kun tulen käymään. Kieli kuulostaa, kyllä kauniilta ja runolliselta tässäkin!

Elma Ilona kirjoitti...

Oih miten ihanasti kirjoitit molemmista näistä! Nyt kun luin nuo näytteesi, on pakko kipittää kirjastoon hakemaan Tässä on valo.... tai oikeastaan tekisi mieli ostaa omaksi sekä se että Syntysanat. Voih! <3

Anki kirjoitti...

Reeta: Olisi ihanaa kuulla mielipiteesi romaanistakin! :)

Elma: Tässä on valo kannattaa lukea, miksei vaikka omistaakin. :)