torstai 7. kesäkuuta 2012

Minä palan sinulle pakkasessa

Heipä hei! Olen taas kerran viettänyt hiljaiseloa, niin blogissa kuin oikeastaan elämässänikin. Vointini on ollut jälleen todella huono, mutta säiden parannuttua olen minäkin piristynyt hiljalleen. Minua on myös puraissut runokärpänen ja runous on auttanut minua valtavasti jaksamaan. Olen pitänyt runoista jo kauan, mutta niiden lukeminen on todella kausittaista jostain syystä. Viime aikoina olen rullaillut Reeta Karoliinan runopostauksia hulluna ja huokaillut, miten samanlainen maku meillä onkaan. Monet Reetan esille tuomista runoista ovat jättäneet jäljen ja sattuneet sillä tavalla ihanasti, tiedättehän, vähän niin kuin melankolisen kaunis musiikki. Olen saanut paljon vinkkejä, keiden tuotantoon olisi syytä tutustua ja olenkin tässä lueskellut Johanna Venhoa, Arja Tiaista, Eeva Tikkaa ja nyt tuoreimpana Satu Mannisen lupaavalta vaikuttavaa kokoelmaa Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa (kyllä, juuri sen Virginian :D).
       Tämän pitkän ja polveilevan sepustuksen jälkeen voisinkin esitellä pari vaikuttavinta runoa. Ehkä vavahduttavin on ollut Eeva Tikan Odotus ja ilo (2003). Alkupuolella runonpuhujana on aikuinen mies, joka suree kuollutta äitiään ja ikään kuin näiden runojen kautta käsittelee asiaa. Runot ovat haikeita ja kauniita, niin ettei itku ole aina kaukana. Oma äitini on onneksi elossa ja kunnossa, mutta yli vuoden takainen mummoni kuolema on edelleen käsittelemättä ja toissapäivänä näitä rivejä lukiessani tunsin niiden helpottavan.
       Tämän oheisen runon tarina mietityttää minua. Mitä tapahtuu oikeasti? Tuleeko äiti jonkinlaisena aaveena vai kokeeko poika mielessään tämän läsnäolon? Mistä juontuu tuo miehen tietynlainen puhdistuminen ja mielenrauha? Tuo miehen odotus sattuu kipeästi ja on niin tuttua. Pitkään sitä odottaa sen tutun ihmisen tulevan vastaan tai soittavan ja karu todellisuus on aina yhtä raastava.

Kun äiti oli kuollut
minä odotin häntä yhä.
Koska olimme olleet yhdessä kauan,
                                   minä odotin.
Ja ikkunat tummuivat
verhot hajosivat hitaasti pois
ja minä, hänen poikansa, odotin häntä
ja uusia verhoja.
Ja kerran täyden kuun noustua korkealle
istuin saunan jälkeen yöllä tuvassa
                    ja katsoin tummaa kuuta.
Sen väri oli outo, äidin kuoltua se oli
pimentynyt minulle.

Silloin tunsin hänen tulevan.
Ja hänellä oli pesuvati ja valkea riepu,
hän pesi ikkunat ja lauloi iltavirttä
                    sitä vanhaa, vanhoilla sanoilla.
Hän kaatoi veden viemäriin
kiersi kuivaksi rievun
ja poistui.

Minä istuin melkein hengittämättä.
Kuu oli jälleen kirkas
ja sen valo kutoi puhtaat verhot huurteen kukista.
Se oli kirkas, vahva, pyöreä ja kaunis.
Ja äiti sai taas levätä.

Sinä yönä
hän pesi minulle kuun.

Toinen oikein hyvä kokoelma on ollut Arja Tiaisen Saatanan tytär (1977). Kiinnostuin siitä hyvän ystäväni luettua sen ja suositeltua sitä. Olenkin löytänyt monia hyviä runoja ja säkeitä jo tähän mennessä. Pidän erityisesti Talvesta, mutta laitan vain mieluisimmat pätkät, koska se(kin) on hyvin pitkä. Erityisesti kaksi viimeistä säettä ovat minusta uskomattoman hienoja ja näin voinee meistä jokainen todeta ainakin joskus.

Minä palan sinulle pakkasessa.
Sinä kuljet toisilla teillä.
Nikamat kutsuvat sinua, holvit ja kaaret.
Ja sitten ne vain väsyvät.
Ne kyyhöttävät hiljaisuudessa.
Ne rupeavat viettämään pitkää talvea.
Talven kansi laskeutuu lähelle päälakea.
Tuskin mahtuu kääntymään.
Kääntyä ei voikaan.
Voi vain kuunnella kun lumi laulaa. 
(...)
Kädet ovat kuin paperiset kukat.
Ne lepäävät tyhjinä ja turhina.
Tämä pimeys.
En voi taata järkeäni.
Ei se aina isännöi.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin! Tämä oli vähän tämmöinen haahuilupostaus, mutta toisaalta runoudestahan ei voi pitää liikaa melua. Mahdollisesti palaan aiheeseen myöhemminkin!

5 kommenttia:

Elma Ilona kirjoitti...

Upeita runoja! Onkin tehnyt mieleni pitkän aikaa lukea runoutta taas...

Leena Lumi kirjoitti...

Kiva, että olet palannut ja vielä runojen kera. Runo on minun lapseni...pienoisin. Oudoin. Sydäntä liki.

Liikun nyt oudoissa vesissä, mutta sitä ennen yritän saada Kai Nieminen Lumiin;-) Baudelaire ja pahan kukat...

Talvi ja lumi koskettavat minua aina. Talvi laulaa...ja myös tuoksuu.

Anki kirjoitti...

Elma Ilona: Runot ovat parhaita! Olisi kivaa, jos runojen lukeminen yleistyisi - edes sentään meidän kirjabloggaajien keskuudessa!

Leena: Sinulla on kauniita runolapsia, olen joskus blogistasi lukenut. :) Oi, Kai Nieminen! Häntä ja isäänsä Perttiä pitäisi lukea ehdottomasti enemmän.
Itse en erityisemmin pidä talvesta, tosin on siinä oma lumouksensakin.^^

Reeta Karoliina kirjoitti...

Oi, nyt vasta huomasin, että täällähän löytyi mainita minusta :-) Meillä on tosiaan hyvin usein samanlainen kirjamaku, joten miksei sitten runomakukin.

Minä en muuten ole kai koskaan lukenut mitään Eeva Tikalta! Jospa vaikka tänä kesänä vihdoin lukisin. Niin kaunis tuo kuun pesu runo <3

Anki kirjoitti...

Reeta: Kappas, etkö olekaan? Hämmentävää, kun muuten olet lukenut niin paljon suomalaista runoutta. :)