lauantai 14. heinäkuuta 2012

Kun tyttö vihasi ja tuhosi

"- Rukoile Jumalaa että hän pesee pois sinun syntisi.
- Päästä minut, äiti.
- Rukoile, nainen.
- Äiti, minä teen taas kivet."

Stephen Kingin klassikko Carrie (Tammi 2010, suomentanut Tuula Saarikoski) on vaikuttava kirja sairaasta uskonnollisuudesta, koulusiusaamisesta ja sorretun vihasta. Carrie on 17-vuotias tynnyrissä kasvatettu, julmasti koulukiusattu tyttö. Jo kirjan alussa käy ilmi, että hän on tulee tekemään jotain hirveää. Pitkin kirjaa on Carrien tapausta käsittelevien kirjojen otteita ja raportteja. Tytön tunteneita myös haastatellaan.
Tarina alkaa kuitenkin tyttöjen pukukopista, jossa Carrien kuukautiset alkavat yllättäen. Muut tytöt tekevät jotain sellaista, mikä saa aikaan peruuttamattoman ja tuhoisan tapahtumaketjun. Kiusaajien hymy hyytyy, kun Carrien pelottavat voimat pääsevät irti.
     Muistan lukeneeni kirjaan liittyneen esseen joskus vuosia sitten, jolloin kiinnostukseni heräsi. Kirjoittaja kiinnitti huomiota naiseuteen ja sen voimaan. Niin minäkin. On jotenkin käsittämättömän tyylikästä, että tytön voimat heräävät unestaan silloin, kun hänestä on tullut sukukypsä. Siinä on hienoa symboliikkaa.
Carrien tuhovoimassa on jotain lumoavaa, niin kauheaa kuin se onkin. Kiusaajia on todellakaan sääli, niin julmia he olivat, mutta muut ihmiset ovatkin eri juttu. He eivät olleet tehneet Carrielle mitään.
     Lievästi sanottuna vaikeasta äitisuhteestakin joku etevä saisi irti vaikka mitä. Äiti on sekaisin päästään, täysin fundamentalistisen kristinuskonsa pauloissa. Lapsesta asti Carrien on pitänyt osallistua äidin mestaroimiin jumalanpalveluksiin ja rukoilla pelottavassa komerossa syntejään anteeksi. Äiti pitää seksiä jopa avioliitossa syntinä ja tuntee tehneensä hirveän synnin nautittuaan siitä yhdestä kerrasta, kun sitä harrasti ja sai tyttärensä. Carrieta hän pitää saatanan sikiönä tämän alkaessa vastustaa häntä ja käyttää voimiaan. Ei mikään ihme, että tytöstä tuli niin vaarallinen kuin tuli...
      Sue oli Carrien ohella ehkä mieleenpainuvin ja kiintoisin henkilö. Hän tuntuu olevan joukosta ainoa, jolla on omatunto ja moraali. Hän ei ole yleensä kiusannut Carrieta niin paljon ja pahasti kuin muut ystävänsä, mutta osallistuu kuitenkin pukuhuoneen tilanteeseen. Se saa hänet pohtimaan vakavasti arvojaan ja elämäänsä. Sue kasvaakin tarinan mittaan siinä missä hänen suhtautumisensa Carrieen.
     Olen lukenut siis aiemmin vain Hohdon ja pidin tästä kyllä enemmän, vaikken pelännytkään, niin kuin ensin mainitun parissa. Yksi syy on yksinkertaisesti tiiviys. Ystäväni, joka on King-fani, on useasti marissut kirjailijan tavasta jaaritella joutavia kirjoissaan. Sen kyllä huomasi Hohtoa lukiessa; välillä tapahtui kaikkea kiinnostavaa ja pelottavaa, välillä taas mielenkiinto oli herpaantua kertakaikkiseen tylsyyteen. Carrie on niin ohut, ettei sinne ole mahtunut ylimääräistä. Tilanne seuraa toistaan hyvässä tahdissa ja välissä on henkilöiden asiaankuuluvaa ja mielenkiintoista pohdintaa.
     "Pieni kirja pahuudesta", voisi sanoa. Kaikenlaisesta, eri tilanteissa ilmenevästä pahuudesta, joka johtaa entistä pahempiin asioihin. Suosittelen!

9 kommenttia:

Calendula kirjoitti...

En ole lukenut kirjaa, mutta luin Kingin kirjoitusoppaasta (On Writing) tarinan siitä, mistä hän sai ideat Carrien hahmoon ja alun pukuhuonekohtauksiin. On aina kiinnostavaa tietää mistä tuollaiset jutut kumpuavat.

Suketus kirjoitti...

Pitäisiköhän meikäläisen korkata King-neitsyyteni tällä kirjalla, vaikuttaa nimittäin sen verran kiinnostavalta tapaukselta! En tosiaan ole lukenut mitään Kingin kirjoja koskaan vielä, en oikeastaan edes tiedä, miksen. Voisi olla aika.

Booksy kirjoitti...

Kivaa kun otit Suen esille; hän oli minulle läheisin hahmo tässä kirjassa, vaikka Carrie toki oli voimakkaimmin mieleenpainuva...

Laura / Lukuisa kirjoitti...

Luin Carrien joskus ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa, en enää muista tarkalleen, ja kirja oli ensimmäiseni Kingiltä. Tykkäsin! Sittemmin olen lukenut pari Kingiä lisää, esimerkiksi Hohdon, ja tunnistin hyvin tuon mitä sanoit siitä ja Carriesta! Hohto on tosiaan paikoitellen aika puuduttava hitaudessaan. Voisikin lukea Carrien joskus tässä uudelleen :)

Anki kirjoitti...

Calendula: Kiintoisaa! Viitsisitkö spoilata, mistä hän ideansa siis sai? :D

Suketus: Uskaltaisin kyllä suositella tätä aloituskirjaksi, kun on niin lyhytkin. :)

Booksy: Suessa oli jotain tietynlaista... lämpöä(?), joka toi sellaista läheisyyttä. Ja olihan hän kaiken kaikkiaan hyvin inhimillinen virheineen.

Laura: Jep, juuri tuo Hohdon junnaavuus on saanut minut karsastamaan Kingin kirjoja, mutta jos sitä vielä jotain lukisi. Uinu, uinu lemmikkini on tietysti myös jo klassikko...

Hreathemus/NDSL kirjoitti...

Oli teininä King-vaihe päällä ja luin silloin lähes kaikki käsiini saamat Kingit. Carrie oli poikkeus, sillä sen luin uudestaan ja uudestaan yläasteen aikana. Olin itse koulukiusattu, joten sain kirjasta tietynlaista katharsista. Fantasioin pahimpina päivinä juuri tällaisesta "loppuunpalamisesta"; kuulostaa näinä koulumurhien aikoina aika kamalalta sanoa ääneen, mutta se oli tietynlainen apu jokapäiväiseen stressiin. Ei siis liene yllättävää, että Carrie on edelleen King-suosikkini.

Anki kirjoitti...

Hreathemus: Minuakin kiusattiin peruskoulussa, lähinnä syrjimällä. Ymmärrän hyvin fantasiasi, vaikka muistaakseni itselläni ei niitä ollutkaan.

Villasukka kirjahyllyssä kirjoitti...

Pöh, kommenttini katosi taas kesken kaiken :( Uusi yritys...

Carrie tosiaan on yksi tiiveimmistä Kingin kirjoista. King-fanina tunnistan minäkin tuon jaarittelun, mutta se on silti mielestäni yksi hänen vahvuuksiaan kirjailijana, sen verran omaleimaisesti hän sen tekee. Tarkan kuvauksen ansiosta henkilöt ja tapahtumapaikat piirtyvät tarkasti mieleen ja tarinaan uppoaa ihan erillä tavalla. Ymmärrän silti, että monia tämä ärsyttää :)

Hieno kirjoitus Carriesta :)

Anki kirjoitti...

Kiitos, Villasukka!
Niin, voihan joku pitää jaarittelua positiivisenakin asiana, itse en osaa suhtautua niin. :)