maanantai 9. heinäkuuta 2012

"Näetkö sinä kuinka avaruus sataa?"

"Tullessani paikalle näen sokaistuneiden silmieni läpi:
sinä makaat metsässä lumessa kiven juurella silmät kiinni kasvoissa levollinen ilme.
     Näen nukkuvan enkelin."

Petter Sairasen neljäs romaani Muisti on unta (Helsinki-kirjat 2012) on haikea tositarina vaimonsa ja lapsensa menettäneestä miehestä. Sairanen muistelee lämmöllä menneitä päiviä, lähinnä tytärtään, mutta myös jo aiemmin kuollutta vaimoaan. Hän on ammattimainen purjehtija ja kulkiessaan vesillä hän kertoo preesensissä tuntojaan. Heti emme saa tietää, minne hän on matkalla. Hyvin alussa kuljemme hänen mukanaan Saran viimeiseen päivään, kun hän hymyilee isälleen illalla viimeisen kerran sanoen "Tulen kohta takaisin" ja lähtee yöpakkaseen. Parin päivän etsinnän jälkeen isä löytää metsästä jäätyneen enkelin.
     Pidin kovasti tästä kirjasta. Lukukokemus tosin oli mitä oli, sillä tämä teos sai olla epäkiitollisesti viimeinen maratonini kirja. Kisaväsymys alkoi painaa ja pitkään ajattelin jättää maratonin kesken, niin hyvä kuin kirja olikin. Sinnillä jatkoin ja kirja imikin mukaansa. Kuten maraton-postauksessani mainitsinkin, oli luultavasti turtumuksen syy, etten vetistellyt tälle kirjalle. Yleensä olen aina vähintään kyynelten partaalla, kun olen tekemisissä tällaisen aiheen kanssa.
      Kirja on hyvin kaunis kansia myöten, jotka minut houkuttelivatkin tarttumaan kirjaan. Tekstin lomaan on laitettu pätkiä Saran Värityskirjasta, jonne hän on koonnut runomuodossa muistojaan ja toiveitaan. Hänellä on ollut selvästi lahjoja kirjoittamisen suhteen, ja sitä hän harrastikin lapsesta asti. Sara on osannut kuvata runoissaan isänsäkin muistoja asettuen jonkun siihen liittyvän henkilön osaan. Myös äidistään, mamástaan, hänellä on sanottavaa ja kova ikävä.
     Saran kuolema on luonnollisesti läsnä koko ajan, mutta siinä ei ryvetä eikä sillä mässäillä. Isä vain kuvaa kauniisti suruaan ja kaipaustaan, selviytymistään. Välillä hän kertoo muistoja tyttärestään ja vaimostaan, lähinnä onnellisia, mikä hieman keventää kirjaa. Voimaa tuo myös intohimo liikuntaan ja luontoon, jota harrastettiin koko perheen voimin, myöhemmin tyttären kanssa.
      Muistan, että luin kirjailijan haastattelun joko Seurasta tai Avusta ja kirja kiinnitti silloin huomioni. Muistelen, että haastattelu kyllä sai kyyneleet silmiin ja halusin lukea kirjan. Sittemmin se vain unohtui, kun en romaanista kuullut missään. Ihmettelen, ettei se ole esiintynyt blogeissakaan tai sitten se on vain mennyt minulta ohi. Koko ajan lukiessani mietin, tekikö Sara tosiaan itsemurhan. Sitä ei mainita ollenkaan, mutta toisaalta tapaus vaikuttaa selkeästi siltä. Sairasen mukaan tyttö ei laita talvisaappaiden alle sukkia ollenkaan ja hän ihmettelee tytön äkkilähtöä ulos. Kauhea tapaus joka tapauksessa. Lapsen kuolema on varmasti se pahin asia, mitä voi elämässä sattua.
       Suosittelen lämpimästi! Voi olla kivulias lapsensa menettäneille, mutta myös lohtu. 

Ei kommentteja: