torstai 19. heinäkuuta 2012

Oikeus väkivaltaan?

"Hän oli raatanut koko sunnuntain jotta oikeus toteutuisi, ja inhottava Jumala taivaassa oli palkinnut hänet raiskatulla lapsella. Hänen uskonsa armeliaaseen lähimmäisenrakkauteen oli poissa, se oli kadonnut viisivuotiaan lapsen lohduttomaan katseeseen, ja toinen, alkuperäisempi totuus vaati hänen huomiotaan. Jokamiehen oikeustaju, kansan syvien rivien mielipide, vanha kunnon kosto."

Lotte ja Søren Hammer sohaisevat suoraan mehiläispesään esikoisromaanillaan Saastat (Svinehunde, Bazar 2011, suomentanut Sanna Manninen). Lapset löytävät koulun liikuntasalista viisi hirtettyä ja silvottua miestä ja Konrad Simonsenin murharyhmä on kädet täynnä työtä tapauksen selvittämisessä. Pian julkisuuteen leviää tieto murhattujen sekaatumisista lapsiin ja kohu on valmis. Suuri yleisö alkaa tehdä kaikkensa, jottei poliisi saisi murhaajaa koskaan selville. Samalla se tarttuu oman käden oikeuteen ja yksi jos toinenkin mies joutuu sakinhivutukseen, oli pedofiili tai ei.
      Odotin tämän romaanin lukemista kuin kuuta nousevaa ja melkein jo ostin sen alennuspokkarina. Sitten kuitenkin se lopulta oli kirjastossa paikalla ja sain sen käsiini. Ennakko-odotukset olivat korkealla, mutten joutunut pettymään. Saastat on taitavasti kirjoitettu, vetävä tarina, joka pistää ajattelemaan.
       Käsittääkseni pohjoismaiset dekkarit ovat täynnä ihmiskauppaa ja prostituutiota, mutta pedofilia ei taida olla yhtä kaluttu aihe. On aina uskaliasta ottaa näin kovasti tunteita herättävä teema, koska sen käsittely on vaikeaa. Hammerit ovat kuitenkin onnistuneet hyvin. Kaikenlaisia näkökantoja esitellään; ääni annetaan niin poliiseille, pedofilian uhreille, suurelle yleisölle kuin itse pedofiileillekin. Neutraalia ääntä ei löydy, mutta se ei olisikaan realistista. En usko, että kukaan on neutraali tämän aiheen suhteen.
Rehellisesti sanottuna en pitänyt kirjan pedofiilien murhia vääryytenä. Lapsen hyväksikäyttö on alhaisin teko, mitä maan päältä löytyy ja osa hyväksikäyttäjistä oli levittänyt tai käyttänyt lapsipornoa. Kuitenkin ihmisten turvautuminen oman käden oikeuteen on todella vaarallista. Se johtaa anarkiaan ja harkitsemattomuuten, turvattomaan yhteiskuntaan. Sellaisessa valtiossa kukaan ei voi olla asemastaan varma; jokaisesta voi tulla yleisen mielipiteen inhon kohde. Tähdennän siis, etten hyväksy murhaa enkä kuolemanrangaistuksia, en edes pedofilien kohdalla. Mutta silti, lukiessani tätä kirjaa en osannut tuntea sääliä murhattuja kohtaan.
      Kirjan henkilöt olivat "ihan jees". Lihava ja tupakoiva Simonsen ei ole täysin kliseinen rikosylikomisario, sillä hänellä ei ole alkoholismia eikä kaiketi masennustakaan, vain tupakkariippuvuus. Kreivitär oli yksi lempihahmoistani, topakka ja pätevä nainen, joka pistää tarvittaessa kenet vain aisoihin. Pauline oli jotenkin ärsyttävä pyrkimyksissään ja erityisesti varatun Arnen kanssa heilastellessaan. Arne itse oli jotenkin tuuliajolla koko ajan. Hieman tässä oli dekkarien "ammattitautia" eli henkilöiden ohuutta ja kaavamaisuutta. Suurin osa ainakin murharyhmästä oli epäkiinnostavia ja tavallisia tyyppejä. Kiipeilijä oli jo toista maata. Minun kävi häntä hirveästi sääliksi. Myös teoriassa eläkkeellä olevasta Kasper Planckista tykkäsin hirveästi. Rakastan vanhoja viisaita miehiä!
 Kirja oli muuten siitä hämmentävä, että tuntui kuin tätä esikoista olisikin edeltänyt ainakin yksi kirja. Mitään alkavan sarjan tuntua ei ollut, vaan oli kuin olisin lukenut sarjaa vahingossa keskeltä. Hämmentävää.
      Onnistunut lukukokemus siis! Suosittelen dekkarinnälkäisille ja niillekin, jotka eivät yleensä dekkareista kauheasti perusta. Tässä saa nimittäin käydä itsensä kanssa jatkuvaa moraalista pohdintaa.

Saastat on lukenut mm. Jokke, Hanna, Susa, Keskisuomalainen, Jori ja Juulianna.

3 kommenttia:

Jokke kirjoitti...

Hyvä arvio teoksesta, joka todellakin haastaa lukijan miettimään. Yllättävän rankasta aiheesta huolimatta aika viileä ote, jään kyllä odottamaan sarjalle jatkoa.

Paula / Luen ja kirjoitan kirjoitti...

Hui, kuulostaa todella rankalta kirjalta! Minua ahdistavat raskaat dekkarit, ja luenkin niitä vain todella vähän. Rankat aiheet eivät kuitenkaan ole minulle missään nimessä vieraita vaan päin vastoin. En tiedä silti, uskaltaisinkohan tarttua tähän...

Anki kirjoitti...

Jokke: Kiitos! Totta, mitään kiihkoa ei kerronnassa ole.

Paula: Hmm, vaikea sanoa toisen ihmisen puolesta... Itse suhtaudun pitkälti kuten Leena Lumi: minä voin kyllä lukea siitä, mitä jotkut joutuvat oikeasti kokemaan.