keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Torey Hayden - Häkkipoika

""Mitä hän pelkää? Luuletko, että hän pelkää nimenomaan puhumista? Oman äänensä kuulemista?" Jeff piti taas pienen tauon ja vilkaisi minua. "Vai sitä, mitä se ääni voisi sanoa, jos hän rupeaisi puhumaan?"

Torey Haydenin järjestyksessään kolmas kirja Häkkipoika (Murphy's Boy, Otava 2008, suomentanut Seppo Raudaskoski) kertoo 16-vuotiaasta Kevinistä, joka on sulkenut itsensä häkkiin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Puhumisen lopettanut teinipoika piiloutuu pöydän alle ja tekee ympärilleen tuoleista vankilan. Vaikeammin murrettava on kuitenkin väkivallan ja laiminlyöntien sävyttämän lapsuuden tekemä psyykkinen vankila. Haydenin on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen pojan irti peloistaan ja pakkomielteistään.
     Olipas kiehtova ja mukaansatempaava kirja! Olen lukenut Haydenilta aiemmin vain Nukkelapsen, josta pidin myös, mutta Häkkipoika on huomattavasti kiinnostavampi. Siinä missä Nukkelapsi on ilmeisesti fiktiota (löytyy kirjastosta fiktion puolelta kuten Sähkökissakin) on Kevinin tarina kaiketi ainakin tositapahtumiin perustuva. Se tekee kirjasta selkäpiitä karmivamman. Kevinin menneisyydestä paljastuu vähitellen todella kauheita asioita, jotka ovat lukemattomille ihmisille todellisuutta. Aina sitä epäonnistuu ihmisen julmuuden aliarvioimaan.
      Haydenin työprosessiin imeytyy mukaan ja eläydyin hyvin vahvasti. Pidättelin henkeäni hiljaisuuden kaikuessa äänekkäästi terapiahuoneessa ja myöhemmin aavistaessani vaikeiden ja pahojen asioiden tulevan ilmoille. En voi kuin ihmetellä Haydenin taitoja. Jopa ammattilaisten silmissä Kevin on toivoton tapaus, josta ei saada kunnon eläjää millään. Välillä Haydenin omakin usko horjuu, mutta aina vain hän palaa ja jatkaa. Hän on erikoistunut puhumattomiin lapsiin ja toivon sydämestäni, että kollegat käyttävät hänen menetelmiään, jos hänen tapauksensa tosiaan selviävät läheskään yhtä hyvin kuin hänen kirjoissaan.
      Hayden on ainakin kirjoissaan minusta miellyttävä persoona, koska hän ei ole täydellinen, vaan tiedostaa kyllä puutteitaan. Pidin kovasti hänen työparistaan Jeffista, joka ammattitaidostaan huolimatta savustetaan työstään lasten parissa, koska hän on homoseksuaali! Kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi 1983 selittää tietysti montakin asiaa, mutta sokkina se silti tuli pohjoismaiseen, verrattain suvaitsevaiseen ilmapiiriin tottuneelle. Tuota samaa tapahtuu silti varmasti koko ajan, ei varmaan vähiten juuri Amerikassa.
      Hayden ei kirjoita mitenkään hirveän erikoisesti, mutta hänen ei tarvitsekaan; tapaukset itsessään riittävät. Kekseliäitä kielikuvia oli muutama ("sisään tullessamme kosteanrasvainen lämpö tervehti meitä kuin lihavan sukulaistädin suukko") ja ne rytmittivät muuten vakavaa tarinaa hyvin. Elämänmakuinen lienee sopiva laatusana kuvaamaan tätä kirjaa. Ihmiset ovat inhimillisiä ja kirjassa elämä näyttää kaikki puolensa, hyvät ja huonot. Kauheista asioista huolimatta toivoakin on, ja rakkautta.
       Suosittelen kaikille traumoista ja psykologiasta kiinnostuneille! Kirjastosta suurin osa Haydenin kirjoista löytyy siis psykologian, ei fiktion puolelta.

Häkkipojan on lukenut mm. Zephyr, MeRzU, Cathy, Hreathemus ja Sasa.

3 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Torey Haydenin kirjat, ne on hyviä! :)

Anki kirjoitti...

Kyllä, ainakin nämä kaksi luettua ovat olleet! Kunhan saan aiemmat lainat luettua, tartun varmaan ainakin Aavetyttöön.^^

Anonyymi kirjoitti...

Hei Anki!

Molemmat kirjat ovat tositarinoita! :)
Itse luen tällä hetkellä Nukkelapsi kirjaa.