tiistai 30. huhtikuuta 2013

Karin Slaughter - Triptyykki

"Woodyn ansiosta hän oli se, jolla oli aina pilveä. Hän tiesi, missä parhaat juhlat pidettiin ja minne alaikäiset olivat tervetulleita, kunhan toivat mukanaan kauniita tyttöjä. Jo viisitoistavuotiaana hän välitti huumepussjea uusille ystävilleen. Sukukokouksessa Woody tarjosi hänelle ensimmäisen kokaiiniviivan, eikä entiseen ollut enää paluuta.
   Seitsemäntoistavuotiaana John tuomittiin murhasta."

Triptyykki (Triptych 2006, Tammi 2009, suomentanut Annukka Kolehmainen) on ensimmäinen osa Atlanta-sarjaa. Poliisilla on tekemistä, kun prostituoitu löydetään raiskattuna ja tapettuna asunnostaan - kädessään oma kielensä. Apuun kutsutaan erikoisagentti Will Trent, jolla on lapsuudentraumojensa lisäksi vaikea dysleksia. Tutkinta ei ole aivan helppoa, kun työpari ei miellytä ja Angie, vanha on-off-tyttöystävä on mukana tutkinnassa. Samaan aikaan juuri vankilasta päässyt John Shelley saa tietää jonkun käyttävän hänen henkilöllisyyttään.
     Olen lukenut Slaughterilta kaksi Grant County -sarjan osaa, Sokaistun ja Riistetyt. Sokaistu oli mielestäni hyvä, Riistetytkin melko onnistunut. Triptyykki taas ei saanut minua pauloihinsa yhtä varauksettomasti. Alku oli mielestäni jotenkin tylsä, vaikka kaikenlaista tapahtuikin. Kirjan kierous tulee ilmi vasta puolivälissä tai ainakin minä olin ällikällä lyöty tajutessani, miten asiat alkoivat kytkeytyä toisiinsa ja ketkä tekivät mitäkin. Mielestäni on varsin nerokasta antaa kunkin henkilön kertoa asioista omasta näkökulmastaan ja paljastaa hänestä sitten muiden kautta sellaista, mitä hän itse on jättänyt kertomatta. Imu alkoikin löytyä juuri puolivälissä, mikä on kyllä 521-sivuiselta järkäleeltä melko hidasta.
     Slaughterin kirjoissa minua ällöttää graafisesti kuvailtu väkivalta. Siksi en hirveän tiheään tahtiin hänen romaaneihinsa tartukaan. En osaa sanoa, veikö Triptyykki väkivaltaisuudessaan voiton kahdesta edellä mainitusta kirjasta, mutta ei se kaukanakaan ole. Jostain syystä kirjojen murhiin liittyy aina seksuaalinen väkivalta, mikä korottaa hyytävyyden toiseen potenssiin. Valitettavasti raiskaukset ovat totta ja psykopaatteja todella on olemassa. Rikosten tapahtuminen Atlantassa estää vieläpä varsin hyvin epäuskottavuuden tunteen, sillä se on oikeastikin yksi Yhdysvaltojen väkivaltaisimmista kaupungeista. 
      En tavallaan ymmärrä, miksi lukukokemus jäi hieman kylmäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole ja henkilöistä löytyy kiinnostavaa syvyyttä, mikä ei ole kaikkein tunnusomaisin piirre dekkareilla. Suosikkini on ehdottomasti Will Trent; elämässään kovia kokenut, ihmissuhteissaan liian pehmeä ja heikkoja lapsia ja eläimiä ymmärtävä. Eihän tuon ihanampaa miestä voi ollakaan! Trentin omistautuminen epätoivoiselle työlleen on ihailtavaa ja hänen häpeänsä dysleksian vuoksi sydäntäsärkevää. En ole koskaan tajunnutkaan (tietenkään), miten vaikea lukihäiriö voi olla. Jotenkin olen aina ajatellut sen olevan vain lievää kirjainten sotkeutumista ja eräänlainen "pikku harmi". No, sitä se todellakaan aina ole. Williltä kuluu yhden sivun lukemiseen puoli tuntia ja hän kikkailee kaikin mahdollisin tavoin, jotta saisi muut kertomaan raporttien sisältöjä suullisesti. Ymmärrän nyt, miten onnekas olen, kun pystyn lukemaan hyvinkin joutuisasti ja kirjoittamaan myös.
     Angie oli sellainen "siltä-väliltä-henkilö", hänestä tavallaan piti ja tavallan taas ei. Hän kävi minua sääliksi, mutta toisaalta hänen aiheuttamansa tuska erityisesti Willille suututti minua. Sivumennen en voi kuin ihmetellä hännen työnkuvaansa siveysrikosten osastolla - hän soluttautuu päivittäin prostituoitujen joukkoon laittautumalla prostituoiduksi! En ole aivan varma, onko tässä kyseessä kirjailijan mielikuvitus vai onko tuollainen tosiaan mahdollista. Hankala kuvitella ainakaan Suomen oloihin...
    En siis aivan täysin ihastunut kirjaan. Kyllä minä tätä suositella voin, mutta kannattaa ottaa tosiaan huomioon tuo väkivaltaisuus. Ehkäpä se sai minut karsastamaan romaania jonkin verran, sillä Slaughter suorastaan mässäilee raakuuksilla. Siitä huolimatta luulen, että luen hänen kirjojaan edelleen, kunhan olen pitänyt taukoa.

PS: Ehdottakaapas minulle jokin hyvän mielen kirja! Olen jo jonkin aikaa pannut merkille, että lukemistoni on varsin synkkää ja masentavaakin. Vinkatkaa minulle jotain ihanaa ja lohduttavaa!

10 kommenttia:

Annika K kirjoitti...

Ellet vierasta mummokirjoja, Kuolema Ehtoolehdossa on hyvä!

Villasukka kirjahyllyssä kirjoitti...

H.E. Batesin Oi ihana toukokuu -kirja on varsinainen hyvän mielen ja leppoisan tunnelman runsaudensarvi :)

Anonyymi kirjoitti...

Kaikki Deborah Smithin kirjat.
-päivi-

Hannelen kirja-paratiisi kirjoitti...

minä ilahdun Rosamunde Pilcherin kirjoista, ei taida olla suomeksi

Hannelen kirja-paratiisi kirjoitti...

minä ilahdun Rosamunde Pilcherin kirjoista, ei taida olla suomeksi

Jeeni kirjoitti...

Lueppa Piiat. Tai sitten tietysti Muumit,ne auttaa aina :) En kyllä keksi kirjoja,jotka ei jollain tavalla olisi synkkiä. Pitäisi varmaan itsekkin alkaa laajentaa lukemistoa. Ainiin,Terry Prachett!! Hänen kirjat eivät ainakaan ole synkkiä.

Anu Holopainen kirjoitti...

Terry Pratchettia äänestän minäkin :) Ja semmoinen kuin Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat - hieman outo, mutta älyttömän hauska!

Anki kirjoitti...

Kiitos ihanista vinkeistä! Pitääpä laittaa listalle. (:

Terry Pratchett on tosiaan hyvää lohtukirjallisuutta!

Leena Lumi kirjoitti...

Minä olen ihan koukussa Slaughteriin ja se taisi alkaa tästä Triptyykistä, jonka paras ystäväni painosti minut lukemaan;)

Anki kirjoitti...

Jo, Triptyykki voi olla kohtalokas! Nyt on luettu koko tähänastinen tuotanto, pitää odotella uusia ilmestyväksi. :)