maanantai 10. kesäkuuta 2013

L. M. Montgomery - Anna-sarja (IV-VI)


Ihastuttavat Anna-kirjat sulostuttivat viime viikkoani. Satuin kirjastossa törmäämään oikeaan hyllyyn ja aloin hetken mielijohteesta lukea sarjan neljättä osaa, johon viime kesänä jäin. Turha mainitakaan, että innostuin taas ja lainasin pian kaksi seuraavaa osaa.

Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) kattaa kolme vuotta Annan elämästä Summersiden rehtorina. Hän kirjoittaa kirjeitä Gilbertille, joka on romaanissa muutoin lähes poissaoleva. Anna on vielä nuori ja joutuu jos jonkinmoisiin kommelluksiin.
    Tämä osa ei ollut jäänyt minulle kovin hyvin mieleen, mikä ihmetyttää nyt toisen lukukerran jälkeen. Kirjahan on täynnä hauskoja sattumuksia! Anna on viehättävä henkilö; hyväsydäminen ja aina valmis auttamaan niitä, joiden katsoo tarvitsevan apua. Kirjan aikana yksi jos toinenkin pari päätyy naimisiin Annan avustuksella. Esme Taylorin ja ja herra Carterin juttu on suosikkini. Koko liitto on mennä mönkään, kun Esmen isä murjottaa mitään puhumatta koko illallisen ajan ja kaikki pelkäävät, ettei Carter sen jälkeen tohdi kosia Esmeä. Anna kuitenkin pistää tuulemaan ja pamauttaa Esmen isän tulleen kuuroksi. Tapahtumat lähtevät vyörymään arvaamattomasti ja ilkikuriset sisaret Trix ja Pringle kertovat isästään aivan päättömiä asioita - tai ainakin vihjaavat niin. Lopulta isä hermostuu täysin ja lakkaa mykkäkoulunsa raivonpuuskaan. Hän ei kuitenkaan ole huumorintajua vailla, vaan alkaa auttamatta nauraa tilanteelle, ja tunnelma muuttuu lämpimäksi.
    Juuri tällaiset seikat tekevät Montgomeryn kirjoista niin hyviä. Hänellä on todellakin ollut silmää huumorille, ja nautin siitä täysillä. Kirjoihin on ripoteltu hauskoja sattuvia puheenparsia milloin kenenkin suusta. Parhaimmat möläytykset tulevat ärsyttäviltä ja epämiellyttäviltä ihmisiltä, joita on pitkin poikin kirjaa. Montgomery on osannut löytää inhottavista henkilöistä heidän koomisuutensa, kuten esimerkiksi Nenä-tädistä, joka on varsinainen pahanilmanlintu - häissäkin:
>>Suokaa anteeksi hänelle, neiti Shirley. Hän ei ole tottunut menemään naimisiin. No, täytyy vain toivoa, ettei sulhanen näytä ahdistuneelta, niin kuin niin monet alttarilla näyttävät. Kai heillä saattaa olla ahdistunut olo, mutta tarvitseeko sitä niin selvästi näyttää. Ja täytyy vain toivoa, että hän ei unohda sormusta. Upton Hardy unohti. Hänet ja Flora piti vihkiä verhotangon renkaalla. Mutta minäpä käyn vilkaisemassa häälahjoja uudestaan. Te olette saaneet paljon hyviä lahjoja, Sally. Täytyy vain toivoa, ettei niiden lusikoiden kiillottaminen ole niin vaikeaa kuin arvelen.>>

Vielä pahempi on Ernestine Bugle, joka ei löydä mistään eikä kenestäkään mitään hyvää. Vieraillessaan Annan täysihoitolassa hän todella panee parastaan:
>>Eikä nauramisessa sinänsä mitään pahaa ole, neiti Shirley, ei niin kauan kuin on nauramista, mutta pahoin pelkään, että härnäätte sallimusta olemalla niin hilpeä. Muistutatte kovasti edellisen kirkkoherran vaimon tätiä... hän jaksoi nauraa koko ajan, mutta niin vain halvasi hänetkin. Se on se kolmas halvaus joka vie hengen.
Ettei vain Lowvalen uusi kirkkoherra olisi huikenteluun taipuvainen. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin heti Louisylle: 'Pahoin pelkään, ettei mies voi olla tanssimatta, jos hänellä on tuollaiset jalat.' Kai hän on lopettanut tanssimisen ruvettuaan kirkkoherraksi, mutta pahoin pelkään, että se on sukuvika.>>

Anna-kirjoissa on sekin hyvä puoli, että ne antavat elämään uuden suhtautumistavan. Anna on sopivasti optimistinen ja huumorintajuinen, ja hänen maailmankatsomuksensa tarttuu aivan huomaamatta. Elämä on tietysti täynnä ikäviä ja surullisiakin asioita, mutta niissä ei ole syytä rypeä. On kuitenkin niin paljon ilon ja naurun aihetta. Aion vakaasti yrittää suhtautua inhoamiini ihmisiin "montgomerylaisittain" etsien heistä sen koomisuuden, minkä ärsyttävät piirteet ja tavat heihin usein tuovat.

Pahoitteluni, kuva ei suostu näkymään oikein päin...
 Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917, Suomentanut Hilja Walldén, Wsoy 2008) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen romaani jäi. Vihervaaralla käy kuhina, sillä Anna ja Gilbert ovat menossa naimisiin. Häiden jälkeen he muuttavat Neljän tuulen niemeen, Haavemajaansa. Siellä aviopari viettää ikimuistoisia aikoja kokien onnea ja tuskaakin.
    Viidennessä osassa Montgomery pääsee vauhtiin, mitä ihmistuntemukseen ja pikkukylän nurkkakuntaisuuteen tulee. Ihmiset tietävät toisistaan kaiken - tai luulevat ainakin niin - ja juorut liikkuvat yltympäriinsä. Asukkailta vaaditaan tiettyä sovinnaisuutta ja normien mukaista käytöstä, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa erityisesti tapakristillisyyttä. Tällaisista aihioista kirjailija saa kaiken irti; tärkeilystä, pikkusieluisuudesta, mutta myös hyväsydämisyydestä. Pidän siitä, miten lempeitä Montgomeryn luomat maailmat oikeastaan ovat. Ne ovat myös varsin elämänmakuisia, sillä niissä on edustettuna elämän koko kirjo. Tietysti niissä on tiettyä epäuskottavuuttakin - valitettavasti elämässä kaikki ei suju aivan niin kuin Annan maailmassa - mutta sen antaa mielellään anteeksi.
    Kirjassa on myös paljon kauneutta, kirjailijahan on tunnettu lumoavista luontokuvauksistaan. Sitä paitsi hän on keksinyt maailman hienoimman ilmaisun sielunsisaruudelle; "he, jotka tuntevat Joosefin"!
"- Te olette nuori ja minä olen vanha, mutta luulen että meidän sielumme sittenkin ovat samanikäiset. Me olemme molemmat niitä ihmisiä, jotka tuntevat Joosefin, kuten Cornelia Bryant sanoisi.
   - Tuntevat Joosefin? Toisti Anna hämmästyneenä.
   - Niin. Cornelia jakaa kaikki ihmiset kahteen ryhmään, niihin jotka tuntevat Joosefin, ja toisiin jotka eivät tunne. Jos joku ajattelee suunnilleen samalla tavalla kuin te, harrastaa samoja asoita, ymmärtää samanlaista leikkiä - niin, silloin hän on niitä, jotka 'tuntevat Joosefin'."
Luulenpa tietäväni muutaman rakkaan henkilön, jotka myös tuntevat Joosefin! Vaikkeivat olekaan uskonnollisia (kuten en minäkään).

Anna omassa kodissaan on selvästi kypsempi kuin aiemmat osat. Annan kehityskaari etenee jäntevästi ja aikuisuus tuo eteen myös tragedioita, joista kauhein on esikoisen kuolema. Anna tapaa myös onnettoman rouva Leslie Mooren, jonka elämää leimaavat jatkuvat vastoinkäymiset. Silti kirjan perusvire on hyvin optimistinen ja onnellinen, niin kuin pitääkin olla. Surut eivät helpota ainakaan pessimismillä.
    Kirjassa esitellään myös yksi suosikkini, neiti Cornelia, armoitettu miesteninhoaja. Hänen juttunsa pitävät huolen siitä, ettei huumori jää sivuun tässäkään osassa:
"- Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon hyviä ihmisiä kuolee alinomaa? Oikein säälittää. Tässä on kymmenen kuollutta, hurskasta ja esikuvallista väkeä kaikki tyynni, yksin miehetkin. Tuokin tuossa, ukko Stimson - >>laaja ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoaan>>. Siunatkoon, tuo mies oli kahdeksankymmenen, ja kaikki jotka hänet tunsivat ovat jo vuosikymmeniä toivoneet pääsevänsä hänestä. Hänellä oli naamakin kuin kuolinilmoitus. Lue sinä näitä palstoja, kun olet surkealla tuulella, Anna. Jos sinulla on vähänkin huumorintajua, ne piristävät mieltäsi, usko pois. Vanhanapiikana voin jo etukäteen nauttia siitä, ettei minun kuolinilmoituksessani ole tuota sanahirviötä 'jälkeen jättämä'. Minustapas ei tule kenenkään miehen 'jälkeen jättämää'."

Annan perhe (Anne of Ingleside 1939, suomentanut Paula Herranen, Wsoy 2002) harppaa ajassa useita vuosia eteenpäin. Anna on ja Gilbert asuvat Kotikunnaalla ja ovat suurperheen vanhempia. Kirjan sivut täyttyvätkin pitkälti lasten hupsuilla ja hassuilla kommelluksilla.
   Annan perhe on ihana kuten muutkin sarjan osat, mutta aivan niin korkealle se ei yllä. Sitä lukee mielellään, mutta siinä on rahtusen liikaa epäuskottavuutta. Anna on kovin täydellinen äiti. Lapset kertovat hänelle kaikki murheensa ja ongelmansa, ja hän osaa aina sanoa juuri oikeat sanat ja suhtautua ymmärtäväisesti. Hän on hyväntuulinen ja kärsivällinen, vaikka hänellä on sentään kuusi lasta! Lapsetkin ovat silmiinpistävän kunnollisia ja kilttejä. He kyllä silloin tällöin tekevät kolttosia, mutta ovat siitä huolimatta vähän liian hyviä. Perheen arki poikkeaa ainakin nykypäivästä melko paljon. Kuinka moni kuuden lapsen kotiäiti voisi olla niin kärsivällinen kuin Anna?
   Tästä huolimatta kirja on ihana. Lapset keksivät kaikenlaista hupsua ja vaarallistakin, kuten Walter ja Di, jotka molemmat kävelevät yökyläpaikastaan keskellä yötä kotiin kylmässä säässä. Montgomeryllä on myös ymmärrystä lasten maailmaa ja heidän eriskummallista logiikkaansa kohtaan. Lukiessa muistin omiakin hassuja ajatuksiani. Lapsethan pelkäävät usein outoja asioita eivätkä osaa laittaa niitä oikeisiin mittasuhteisiin.
Sain myös muistutuksen koulutyttöjen raadollisesta maailmasta; huijareita ja pinnallisia ystävyksiä on nykymaailmakin pullollaan. Valitettavasti tiedän Jenny Pennyn kaltaisen ihmisen, joka keksii päästään aivan järjettömiä tarinoita saadakseen huomiota.
   Ehkäpä ajattomuus on yksi syy, miksi näitä kirjoja yhä luetaan. Elämän peruspilarit, syntymä, parisuhde, kuolema, elämän pienet ja suuret tapahtumat, ovat aina olleet olennaisia ihmisille. Vaikka ympäröivä maailma ja kulttuurikin muuttuu, on tiettyjä pysyviä asioita. Toisaalta taas Anna-kirjoissa on ihanaa vanhanaikaisuutta. Lukiessani haaveilin useasti, että pääsisipä hetkeksi tuohon maailmaan, jossa taloissa loimottaa takkatuli, naiset pukeutuvat hameisiin, melkein kaikkia teititellään ja yhteisöllisyys on voimissaan. On tietysti totta, ettei elämä silloin(kaan) ollut mitään ruusuilla tanssimista ja moni asia on nyt paremmin. Silti en voi estää pientä haikeutta tietäessäni, että tuo aika on peruuttamattomasti ohi.

En ymmärrä, miten pystyin olemaan näin kauan ilman Annan maailmaa! Nämä kirjat ovat kirjallisuuden parhaimmistoa, ja niistä saa jokaisella lukukerralla lisää irti. Näissä kirjoissa on jotakin, mitä kutsun sielunmaisemakseni; minä ymmärrän tällaisen maailman. En voi myöskään kehua liikaa kirjojen kieltä. Valloittavaa, rikasta suomen kieltä! Lukiessa huomaa, miten oma sanavarasto aivan varkain laajenee ja koen halua käyttää monia nyt jo harvinaseksi käyneitä ilmaisuja. Olen parantumaton "kielinatsi" ja suren kielemme köyhtymistä. Kunpa tietäisin keinon, jolla saada kaikki suomalaiset lukemaan näitä kirjoja! Ne tekevät hvää monella tavalla.
   Lopuksi on mainittava, että aina ennen Runotyttö on ollut minulle läheisempi; ajattelin aina etäisemmän ja pidättäytyvän Emilian olevan enemmän minunlaiseni. Nyt olen toista mieltä. Olen alkanut huomata olevani sittenkin enemmän Anna, mikä on mahtavaa. Kyse ei oikeastaan ole luonteesta, vaan asenteesta elämää kohtaan. Ja asenteethan ovat aina muutettavissa.

2 kommenttia:

minttis kirjoitti...

Näistä kirjoista tuli jotenkin tosi nostalginen olo. Heräsi ajatuksia, että voisi tarttua uudelleenkin ja kahlata toiseen maailmaan. Ehkäpä sieltä löytäisi jotain uutta niin kuin sinäkin löysit.

Anki kirjoitti...

Lue ihmeessä uudestaan, minttis! Näistä kirjoista nimittäin löytää aina uutta, kun itse kasvaa ja kehittyy.