tiistai 18. kesäkuuta 2013

L.M. Montgomery - Anna-sarja (VII-IX) + yhteenveto


"- Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen - pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
  - Me lähdemme kaikki, huudahti Di innostuen Walterin kuvitelmaan, ja hän melkein uskoi näkevänsä salaperäisen soittajan varjon viittoillen lähestyvän laakson kultaisesta hämärästä.
  - Ei. Te jäätte tänne odottamaan, sanoi Walter, jonka suurissa kauniissa silmissä paloi outo hehku. - Te odotatte meitä takaisin. Emmekä me ehkä tulekaan, sillä emme voi tulla niin kauan kuin huiluniekka soittaa. Ehkä hänen soittonsa vie meidät maailman ympäri. Ja te vain istutte täällä ja odotatte."

Olen taas vieraillut Annan maailmassa ja nyt olen kolunnut sen läpi kokonaan. Kirjat imaisivat minut taas mukaansa, ja sehän on hyvän kirjallisuuden merkki.
    Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919, suomentanut Alli Wiherheimo, Wsoy 1972) jatkaa Annan perheen tarinaa ja keskittyy lähinnä neljään vanhimpaan lapseen. Jem, Walter, Di ja Nan elävät lapsuuden humussa ja leikkivät ihanassa Sateenkaarinotkossaan. He tutustuvat pian uuden presbyteeripastorin vilkkaaseen ja hieman ajattelemattomaan jälkikasvuun Unaan, FaithiinJerryyn ja Karliin. Kirjailija kuvaa lasten mielenmaisemaa ja heidän sekä hassuja että traagisia kommelluksiaan.
    Montgomery on tunnettu kyvystään kuvata lasten maailmaa eikä suotta. Kuten Annan perheessäkin, myös tässä kirjassa lapset kokevat isoja ja pieniä kriisejä ja koettavat sopeutua aikuisten hallitsemaan maailmaan, jossa on otettava huomioon kaikenlaisia sovinnaisuuksia. Jälkimmäinen ei onnistu pastorin lapsilta aivan kivuttomasti, sillä he ovat saaneet kasvaa varsin vapaasti ilman kasvatusta. Pastori on kiltti, mutta omissa maailmoissaan haahuileva mies, joka suuresta isänrakkaudestaan huolimatta ei usein ymmärrä lastensa tarpeita. Niinpä lapsukaiset antavat kylälle juorujen aihetta varsin ylenpalttisesti.
    Pidin kovasti Faithista, jolla on hyvin temperamenttinen luonne. Temperamenttiset ihmiset ovat aina herättäneet minussa ihailua. Faith myös erottuu joukosta, sillä hänen veljensä Karl ja Jerry ovat oikeastaan aika ohuita henkilöitä siinä missä Di, Nan ja Jemkin. Una on hauras, kiltti tyttö, joka Montgomeryn henkilökavalkadissa vastaa hieman Patin ystävää Betsiä ja Tarinatyttö-kirjojen Cecilyä. Tosin sillä erotuksella, että jälkimmäiset ovat sairaalloisia nuoresta asti.
Mary Vance taas on todellinen inhokkini. Orpotyttö on kerskaileva ja kaikkitietävä, mikä raivostuttaa minua. Rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että hän tarkoittaa useimmiten hyvää, mutta aiheuttaa höpötyksillään muille lapsille arvaamatonta pelkoa ja tuskaa.
Walter on kuitenkin ehdoton suosikkini. Jo lapsena pidin tuosta haavesilmäisestä ja uneksivasta runoilijasta, jota kovinkaan moni ei ymmärtänyt. Pojan kauneudentaju ja rakkaus kaikkea elämän kauneutta kohtaan on mykistävää.
    Jostain syystä en kuitenkaan ollut tästä kirjasta aivan niin innoissani kuin alkupään kirjoista. Syy lienee se, että vanha tuttu Anna jää sivuosaan lasten varastaessa show'n. Ei sillä, ettenkö mielelläni lukisi heistäkin; Montgomeryn tekstit ovat aina kiinnostavia ja ihania. Kuitenkin jäin kaipaamaan Anna opettajana -kirjasta tuttuja räiskyviä episodeja. Löytyy niitä onneksi sentään muutama, kuten Faithin puolustuspuhe kirkossa ja hänen raivokohtauksensa Norman Douglasille. Panenkin tähän pätkän tuosta mainiosta kohtauksesta:

"Pelottomasti tyttö tuijotti vihaisiin silmiin, joiden katsetta vain harvat kestivät.
   - Tulin sanomaan mitä teistä ajattelen, sanoi Faith kirkkaalla, kaikuvalla äänellä. - Minä en pelkää teitä. Te olette raaka, ilkeä, määräilevä ja epämiellyttävä ukko. Susan sanoo, että te joudutte varmasti helvettiin, ja tähän asti minä olen säälinyt teitä, mutta en nyt enää. Ei ihme, että teidän vaimonnekin kuoli, kun ei saanut uutta hattua kymmeneen vuoteen. Tästä lähin minä irvistän teille joka kerta, kun näen teidät. Aina kun kuljen takananne, tiedätte mitä tapahtuu. Isällä on kotona eräässä kirjassa paholaisen kuva, ja nyt minä menen ja kirjoitan teidän nimenne sen alle. Te olette vanha verenimijä, ja minä toivon, että saatte vielä syyhyn."






" - Siitä muistankin, että minä näin myös kummallisen unen, sanoi neiti Oliver poissaolevan näköisenä. - Se oli hyvin selvä uni, jollaisia joskus näen; se oli yhtä elävä kuin valvenäky.
  - Minkälainen se oli?
  - Seisoin Kotikunnaan kuistin rappusilla ja katselin Glenin suuntaan peltojen ja niittyjen yli. Äkkiä näin kaukana pitkän hopeanhohtoisen aallon. se vyöryi lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sitä seurasi jono valkoharjaisia pikkuaaltoja, samanlaisia kuin ne, joita joskus lyö rantahiekkaan. Glen näytti olevan hautautumaisillaan aaltoihin. Minä ajattelin: >>Eivät aallot tule toki Kotikunnaalle asti.>> Mutta ne lähestyivät yhä nopeammin, ja ennen kuin ehdin liikahtaa tai edes huutaa, ne löivät jo jalkoihini, ja kaikki hävisi niiden alle. Entisen Glenin paikalla vyöryivät nyt aavat vesimassat. Koetin vetäytyä taaksepäin ja silloin huomasin, että hameenhelmani oli märkä verestä, ja heräsin vapisten kuin horkassa. Hui, se oli ilkeä uni. Siinä oli jotain pahanenteistä. Olen huomannut, että tämäntapaiset unet ovat aina merkinneet jotakin."

Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920, lyhentäen suomentanut Kerttu Piskonen, Wsoy 1982) ei jatka suoraan Sateenkaarinotkon tarinaa, vaan hyppää noin yhdeksän vuotta ajassa eteenpäin. Lapsista on kasvanut nuoria aikuisia, ja pikkuinen Rillakin täyttää pian 15 vuotta. Eletään kohtalon vuotta 1914, vaikkei melko pinnallinen ja lapellinen Rilla sitä osaa aavistaakaan. Jokaisen elämä mullistuu, kun ensimmäinen maailmansota syttyy, ja Kanada lähtee Englannin tueksi. Nuorukainen toisensa perään lähtee sotaan huilunsoittajan laulu korvissaan.
    Olen aina pitänyt tästä osasta kovasti. Yksi syy on rakas muisto minusta ja mummosta lukemassa tätä äänen vuoronperään, kun olin yläkouluiän kynnyksellä. Toinen on Rilla henkilönä ja hänen kehityksensä; hupsusta tytönhupakosta kasvaa kypsä ja työteliäs nuori nainen. Rilla on luonteeltaan melkeinpä Annan vastakohta; hänellä ei ole kunnianhimoa, hän ei ole samalla tavalla kauneutta rakastava haaveilija eikä hän ole niin tohelo kuin hänen äitinsä nuorena oli tehdessään kotitöitä. Rilla kyllä haaveilee, mutta hänen unelmiaan voisi kutsua ehkä modernimmiksi. Vaikka Annallakin oli rakkaushaaveensa, hänen ajatuksissaan oli paljon luonnon ja satujen lumousta, joka ei ole Rillalle yhtä olennaista. Pidän siitä luonteenlujuudesta ja riuskuudesta, joka Rillasta vähitellen paljastuu. Hän on käytännöllinen ja reipas.
    Kirja on myös aina sävähdyttänyt minua sotateemansa myötä. Tietenkään en lapsena ollut erityisen hyvin perillä historiasta ja luulinkin kauan sodan olevan toinen maailmansota. Kuitenkin mummon lukuisat tarinat talvi- ja jatkosodan ajoilta sekoittuivat kirjaan ja toivat niihin erikoista omakohtaisuutta, joka oli jäljellä vielä nytkin. Lisäksi tällä lukukerralla sain enemmän irti yläkoulun ja lukion pohjalta. Kun kirjan alussa Susan jättää lukematta tylsän uutisen, jossa "arkkiherttua Ferninand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa", alkaa sydäntä kylmätä. Sodan merkit ovat selkeinä ilmassa ja särkevät nuoruuden ilon Rillan ensimmäisissä tanssiaisissa.
    Monet kohdat romaanissa ovat vaikuttavia. Saan aina väristyksiä selkääni lukiessani neiti Oliverin enneunista, jotka käyvät toteen. Lisäksi Maanantai-koiran uskollisuus ja ulvonta kuoleman edellä on hurjaa luettavaa. Moni varmaankin tuhahtaa moiselle yliluonnollisuudelle, mutta minä uskon jollain tapaa tuollaisissa tapauksissa olevan perää. Oli miten oli, ne tuovat mukavaa lisämaustetta tarinaan.
    Vaikuttavuutta tulee myös ihmisten surusta ja tuskasta, jonka kirjailija on onnistunut kuvaamaan ilman häiritsevää melodramaattisuutta. Perheenjäsenten ja rakastettujen pelko ja kauhu miestensä ja poikiensa puolesta on raastavaa luettavaa aina ja valitettavasti todellisuutta joka päivä jossain päin maailmaa.Walterin kohtalo järkytti minua lapsena ja surettaa se vieläkin. Toisaalta nykyään en enää osaisi kuvitella hänelle toisenlaista loppua. Häntähän kuvattiin jo lapsuudesta kertovissa kirjoissa kuin toisesta maailmasta tulleeksi. Hän on niitä, jotka ovat ikään kuin liian herkkiä ja puhtaita tähän maailmaan. Walterin kohtaloon liittyen Unan salainen ja loputon suru on hirvittävää - en ymmärtänyt sitä aikoinaan. Walter ei koskaan saa tietää tytön tunteista eikä heillä ole rakkaustarinaa, mikä merkitsee sitä, että Una ei voi koskaan ilmaista suruaan julkisesti ja saada lohdutusta muiden naisten ja tyttöjen tapaan.
    Onneksi kirja ei ole pelkkää itkua ja murhetta, vaan siinä on myös arkipäivän valoa ja kommelluksia. Rillan mielipiteet eivät aina mene yksi yhteen muiden Punaisen Ristin järjestön tyttöjen kanssa ja joutuupa hän nielemään katkeraa kalkkiakin pistävän kielensä vuoksi. Omat vaivansa ja ilonsa tuo myös puoliksi orpo Jims, joka hiljalleen sulattaa Rillankin sydämen.
     Kotikunnaan Rilla on siis mielestäni kaikin puolin onnistunut romaani. Onhan siinä ehkä melko korostunutta isänmaallisuutta mukana, mutta sen voi antaa anteeksi. Sen lopetuskin on yksi onnistuneimmista kirjojen lopuista, mikä on melko paljon sanottu.




Viimein tuo paljon puhuttu Anna-sarjan päätösosa! Olin odottanut sen lukemista kauan ja sen vuoksi luinkin sarjan uudestaan, jotta tapahtumat olisivat tuoreessa muistissa.
    Annan jäähyväiset (The Blythes Are Quoted 2009, suomentanut Marja Helanen-Ahtola, Wsoy 2010) on kaksiosainen päätös Annan ja hänen perheensä tarinalle. Romaani koostuu novelleista sekä Annan ja Walterin runoista. Ensimmäinen osa ajoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin lapset olivat vielä pieniä, toinen osa puolestaan toisen maailmansodan aikaan. Runoja rytmittävät Annan perheen kommentit niistä, mikä pitää kirjaa paremmin kasassa.
    Voi, valitettavasti jouduin hieman pettymään. Kirja ei aivan täyttänyt odotuksiani. Onhan se suloinen, täynnä ihania runoja ja hyviä novelleja, mutta jotenkin kaipasin enemmän itse Blythen perhettä. Heitä tosiaan siteerataan novelleissa alvariinsa, mutta heistä itsestään ei kerrota kovin paljon. Kirjassa on myös hieman synkkä tunnelma, mikä ei toisaalta ajankohtaan nähden ole outoa. Silti se jotenkin suretti, sillä sarjassa on aina kuitenkin ollut päällimmäisenä tietty toivo ja ilo. Lisäksi suurin osa novelleista oli tuttuja jo Tie eiliseen -kokoelmasta.
    En silti väitä kirjaa ollenkaan huonoksi. Siinä todella on hetkensä, ja on toisaalta virkistävää, että perheen täydellinen julkisivu saa pieniä säröjä, kun gleniläiset pääsevät ääneen. Kaikki eivät suinkaan pidä Annasta, mikä on hyvä. Annaa on minusta aina hieman vaivannut liiallinen täydellisyys. On toisaalta myös mukava lukea muista kyläläisistä, ovathan he osa kirjojen maailmaa. Tosin parissa kohtaa uskottavuus hieman horjahtelee, kuten Hupsuutta ja hurskautta -novellissa, jossa nainen huijaa kaikkia esiintymällä liikuntakyvyttömänä.
    En oikein osaa sanoa tästä muuta. Olen todella iloinen, että kirja lopultakin julkaistiin ja että se on päätösosa, sillä Kotikunnaan Rillassa ei ole päätösosan tunnelmaa. Tämä on omalla tavallaan napakka lopetus Annan tarinalle. Silti pettymys hieman kirpaisee.

Kokonaisuutena sarja on todella hyvä, parhaimpia kirjoja maailmassa. Annan kehitys on loogista ja uskottavaa ja hänen maailmansa on kerta kaikkiaan ihana. Montgomeryllä on ollut poikkeuksellinen lahja nähdä kauneutta siinä missä huumoriakin. Ihmistuntemuksessa hän on lyömätön. Anna opettajana ja Annan perhe on kirjoitettu jälkikäteen ja monien mielestä niissä on välityön makua. Itse en aivan yhdy tähän. Anna opettajana nousi minulle koko sarjan parhaimmaksi, sillä siinä Anna on vielä pääosassa ja Montgomeryn ilkikurinen huumori kukkii siellä sun täällä. Annan perhe ei kieltämättä yllä aivan muiden osien tasolle, mutta silläkin on minusta paikkansa sarjassa. Sateenkaarinotko ei myöskään ollut parhaimmistoa, mutta hyvä romaani siitä huolimatta. Vaikka päätösosa ei lumonnut minua, sai sarja tosiaan arvoisensa päätöksen. Sarjan uudelleenlukeminen ei todellakaan ollut ajanhukkaa!

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Annat on ihania! Lempikirjani on varmaan Annan unelmavuodet. Mutta en tiedä. Tuota Annan jäähyväisiä,en ole lukenut, mutta jos joskus kuitenkin. Muut kirjat on luettu ja monta kertaa :) kiva tietää, et joku muukin tykkää näistä yhtä paljon kuin allekirjoittanut.... (Kukaan kaveri yhtä lukunottamatta ei ole lukenut näitä, koska "ne on tylsiä ja vanhanaikaisia". Ja pöh, sanon minä. )

T. Marilla

Aino kirjoitti...

Hienosti olet kuvannut näitä tyttökirjallisuuden helmiä. Minullekin Kotikunnaan Rilla on merkittävimpiä tässä sarjassa ja Walterin kohtalo on surullinen ja koskettava. Montgomeryn ihmiset elävät ja heidän myötään lukija elää heidän iloissaan ja suruissaan. Olisi hienoa, kun tällaisia lukupaketteja olisi enemmänkin löydettävissä.

tsirp kirjoitti...

Ihanaa, että Walter-faneja löytyy myös muita! :) Jotenkin voin allekirjoittaa melkein kaiken muunkin mitä kirjoitit... Ja nyt on vastustamaton halua alkaa itsekin kahalta Annat taas läpi, alusta loppuun!

Anna J/ Matkalla Mikä-Mikä-Maahan kirjoitti...

Kiva, että olit käynyt kommentoimassa Sudemorsian bloggaustani, niin löysin ihanaan blogiisi! Mukavaa löytää muita Anna-faneja.

Koko muun sarjan olen uudelleen lukenut noin viimeisen vuoden sisällä englanniksi, mutta Rilla of Ingleside on vielä lukematta. Ja tuota Annan jäähyväiset -teosta en olekaan ikinä vielä lukenut, mutta olen jo pidemmän aikaa sen lukemisesta haaveillut. Uskoisin, että pitäisin sitä, vaikka itse Anna ja muut Blythet ovatkin niin minimaalisessa osassa ja siinä on synkkiä sävyjä.

Sateenkaarinotko oli minusta jotenkin todella ihana kirja. Ehdottomasti paras on kuitenkin mielestäni eka osa, Annan nuoruusvuodet. Sen parissa tulenkin viettämään paljon aikaa, sillä kirjoitan siitä parhaillaan proseminaarityötäni (parikymmensivuinen tutkimus), ja varmaan jatkan samasta aiheesta vielä gradussakin. :)

Anki kirjoitti...

Kiitos kommentista, Anna J!

Minäkin voisin joskus lukea sarjan englanniksi. Suomenkielisistä laitoksista on kuulemma leikattu aika paljonkin pois.

Miten ihanaa, että joku tekee proseminaarityön Annasta! :)