keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Elif Shafak - Rakkauden aikakirja

"Maailmankaikkeus on yksi olemus. Kaikki ja jokainen on yhteydessä tarinoiden näkymättömän kudoksen kautta. Olimmepa siitä tietoisia tai emme, me kaikki käymme hiljaista keskustelua keskenämme. Älä aiheuta vahinkoa. Osoita myötätuntoa. Älä juoruile kenenkään selän takana - älä lausu edes viattomalta vaikuttavaa huomautusta. Suustamme tulevat sanat eivät katoa, vaan ne varastoidaan ikuisiksi ajoiksi loputtomaan avaruuteen, ja ne palaavat tykömme aikanaan. Yhden miehen tuska satuttaa meitä kaikkia. Yhden riemu saa kaikki hymyilemään", hän mutisi. "Näin yksi neljästäkymmenestä säännöstä muistuttaa meitä."

Rakkauden aikakirja oli minulle niin syvä kokemus, että siitä on vaikea kirjoittaa, mutta koetan kuitenkin.
   Romaani kertoo amerikkalaisesta kotirouva Ellasta, joka saa luettavakseen salaperäisen Azizin käsikirjoituksen Suloinen rienaus. Se kertoo kahdesta 1200-luvun valaistuneesta suufista, Rumista ja Shams i-Tabrizista, jotka avaavat rakkaudellisen tason toisensa jälkeen. Tätä tarinaa lukijakin pääsee osittain lukemaan. Ella on järjestänyt elämänsä pintapuolisen täydelliseksi: hänellä on varakas aviomies, kolme lasta ja kaunis koti. Silti kulissien takana mikään ei ole hyvin. Azizin romaani saa kuitenkin hänen elämänsä muuttumaan, ja hän aloittaa vilkkaan sähköpostiviestittelyn kirjailijan kanssa. Uskaltaako Ella avata rakkauden mysteerin vai onko se varattu vain oppineille ja valaistuneille?
    Kirja oli minulle monessakin mielessä suuri elämys. Ensinnäkin uskonnollisuus on itselleni hieman vieras ja vaikea teema, varsinkin islamilainen uskonnollisuus. Suhtautumiseni kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen on jo vuosia ollut ristiriitainen. Toisaalta niihin sisältyy lähimmäisenrakkauden periaate, toisaalta taas miehen kohottaminen selkeästi naisen yläpuolelle. Uskonnoilla on myös muita epätoivottavia vaikutuksia yhteiskuntiin, tällä hetkellä erityisesti islamilla. Islamin haarasta suufilaisuudesta en tiedä mitään, mutta kirja avasi tätä suuntausta jonkin verran. Kirjan perusteella kyseinen suuntaus vaikuttaa positiivisella tavalla radikaalilta etsiessään kokonaisuuden merkitystä yksittäisten sääntöjen sijaan.
     Suufi Shams i-Tabriz oli kirja vaikuttavin henkilö. Hän on täysin Jumalalle ja rakkaudellisuudelle omistautunut mies, joka on luopunut sosiaalisista normeista ja odotuksista yksi kerrallaan. Hän ei kaihda ihmisten järkyttämistä, jos totuudellisuus sitä vaatii. Pitkin matkaa hän kertoo aina yhden neljästäkymmenestä säännöstä, joiden varaan hänen ajatusmaailmansa ja elämänsä pohjautuu. Ne kaikki olivat mielestäni hyvin vaikuttavia ja vaativia, tietenkin. Kun asiaa tarkemmin pohtii, mikään ei ole vaikeampaa kuin rakastaminen, koska siihen väistämättä sisältyy myös anteeksianto. On helppo rakastaa läheisiä, mukavia ihmisiä, mutta entä kun rakkaus pitäisi ulottaa aivan kaikkiin ihmisiin jossain muodossa? Romaanissa Shams näyttää esimerkkiä kohtaamalla kunnioittavasti spitaalisen kerjäläisen, juopon ja prostituoidun, joita sivumennen useimmat meistä väistävät vielä tänäkin päivänä. Shams muistutti minusta huomattavasti Jeesusta. Kumpikin kohtasi kaikki ihmiset samalta tasolta suostumatta pokkuroimaan tai katsomaan alaspäin. Kirjailija lienee saanut innoitusta Koraanin ohella Raamatusta.
    Toinen kantava ja itselleni hyvin merkityksellinen teema oli irti päästämisen ja luottamuksen taito. Ella on fakkiutunut vanhoihin tapoihinsa ja kaikki uusi kauhistuttaa häntä (kröhöm, tunnistin hieman itseäni tästä...). Ellan onkin kasvettava ja tehtävä lopulta suuri päätös: jatkaako vanhaa elämää kuten ennenkin vai muuttaako kaikki päälaelleen. Huomaan näiden teemojen tulevan eteeni nyt jatkuvasti, Siinäkin mielessä tämä kirja oli hyvin tärkeä kokemus.
    Kirjassa oli valtavasti eri ihmisten näkökulmia, ja se oli toimiva ratkaisu. Ihmisten luonteet ja motiivit tulivat hyvin ilmi ja rikastuttivat tarinaa. Minulle tosin Rumin ja Shamsin tarina oli paljon kiinnostavampi kuin Ellan. Mahdollisesti romaani olisi toiminut myös ilman Ellan osuutta, mutta näinkin on hyvä. Nykyajan osuus tuo kontrastia 1200-luvun Lähi-idälle.
    Mukaansa tempaava ja täyteläinen lukuromaani. Suorastaan luksusta! Suosittelen ehdottomasti enkä ihmettele, että tästä kirjasta on pidetty. Aion lukea kirjailijan muutkin kirjat.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä

"Surukauris oli ollut niin kaunis. Se oli pieni, pienempi kuin Uli oli odottanut, vaikka olihan hän nähnyt joskus sorkkien jälkiä Virtaavan vesiputousten savisilla alajuoksuilla. Kauris oli oikeastaan samankokoinen kuin Uli, he olivat katsoneet toisiaan silmiin samalta korkeudelta. Uli oli kävellyt niitylle, ja kauris oli tullut siinä samassa niityn toisesta laidasta he olivat pysähtyneet katsomaan toisiaan pitkäksi toviksi. Silloin Uli ei ollut vielä pelännyt, ei ollut enää surrut, hän oli jopa toivonut - oliko hän ehkä toivonut sitä? - että kauris jäisi hetkeksi, että hän voisi katsella sitä rauhassa."

Siiri Enoranta tekee sen jälleen! Surunhauras, lasinterävä on erinomainen romaani.
     Kirjassa on kaksi varsin erilaista maailmaa: Surukauriiden saaret, joilla elävät ihmiset ovat tasa-arvoisia ja pitävät yllä tärkeää perinnettä. Jokainen lapsi viedään kuusivuotiaana Surukauriin niitylle, jossa hän näkee surukauriin. Siitä, miten kauan lapsi surukauriin kanssa on, riippuu se, kuinka paljon surua ja murhetta hänen elämässään tulee olemaan. Toisaalla taas on Sidrineian valtakunta, jota johtaa 16-vuotias Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineiassa naiset ovat johtava sukupuoli ja miehiä pidetään lähinnä välttämättömänä pahana, liian hillittöminä vallan käyttöön. Sadeia on tyranni, joka johtaa maataan tiukalla otteellaan. Eräänä päivänä hän kuulee huhun kultaisista kauriista kaukana idässä ja kaiken järjen vastaisesti hän päättää lähteä meren yli etsimään niitä.
      Pitkästä aikaa kirja vetäisi minut kunnolla mukaansa. Enoranta on jälleen luonut uuden kiehtovan maailman, johon on helppo uppoutua. Kahden eri maailman erilaisuus luo hienon kontrastin, joskin minua hieman häiritsi eristäytyneen ihmisyhteisön kliseemäinen turmeltumattomuus. Se oli toisaalta melkein ainoa heikkous kirjassa. Kirjailijan kyky valottaa tarinaa erittäin monen henkilön näkökulmasta on myös taitavaa. Monen kertojan valitseminen on aina riski, sillä useinkaan eri äänet eivät erotu luontevasti toisistaan tai tuo romaaniin varsinaisesti mitään tarpeellista. Nämä sudenkuopat Enoranta on osannut välttää. On myös hämmästyttävää, miten tarkka psykologinen silmä hänellä on ihmisten epämääräisten tuntemusten ja motiivien suhteen. Sidrineia on täynnä juonittelua, joten oli kiinnostavaa lukea eri tahojen ajatuksia.
     Prinsessa Sadeian henkilökuva on mielenkiintoinen. Orvosta tytöstä on kasvanut nopeasti sulkeutunut ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka kuitenkin kuvittelee toimivansa epäitsekkäästi valtakunnan parhaaksi. Sadeia tekee jo pelkällä läsnäolollaan valtaisan vaikutuksen lähes kaikkiin ihmisiin. Ulkoapäin katsottuna hän vaikuttaa täydelliseltä kauneudessaan ja kurinalaisuudessaan, ja hänen ympärilleen onkin muodostanut aikamoinen henkilökultti. Erityisesti Sadeian kautta tulee ilmi kirjan tärkeä teema, rakkaus ja sen vastaanottamisen pelottavuus. Moni muukin henkilö kamppailee hylkäämisen pelon ja rakkauteen ja luottamukseen uskaltamisen välillä. Toiset pelkäävät rakastaa toisia ihmisiä, jotkut luottaa elämään. Enoranta on kuvannut taitavasti myös sen, miten syvä suru voi sekä hajottaa että yhdistää ihmisiä. Samoin sitä, miten puhumattomat ajatukset voivat saada ihmisen luomaan älyttömiä kuvitelmia itsestä ja maailmasta.
     En voi kuin suositella! Enoranta on siitä miellyttävä kirjailija, ettei hän toista itseään. Aina löytyy uusi maailma ja uudet henkilöt. Jos hän tätä vauhtia jatkaa kirjoittamistaan, voi seuraava romaani olla aivan täysi napakymppi. Surunhauras, lasinterävä on jo melkein sitä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón - Enkelipeli

"Huomasin sen silloin. Jokin liikahti sisälläni. Jokin mikä vain hetkeä aiemmin oli tarrautunut pihtien lailla mieleni ympärille. Tunsin että jokin erkani minusta, aivan kuin ytimiin asti juuttunut piikki olisi vedetty pihdein irti. Tunsin pakokauhua ja yritin nousta ylös, mutta minut oli sidottu paikalleni. Poika tuijotti minua ja nyökkäsin. Luulin että pyörtyisin tai heräisin, ja silloin näin sen. Näin peilikuvan kirurginpöydän yläpuolelle asennetuista valoista. Kaksi mustaa lankaa pilkotti haavasta ja ryömi iholleni. Se oli nyrkinkokoinen hämähäkki."

Carlos Ruiz Zafónin toista romaania Enkelipeli mainostetaan kirjan kannessa Tuulen varjon pahana sisarpuolena. Luin Tuulen varjon kun olin 15 (5½ vuotta sitten!) ja minun oli pakko lukea silloinen arvioni kirjasta, koska en muistanut siitä enää juuri mitään. Paljon hullua hurskaammaksi en tullut sittenkään, mutta joitain väläyksiä palasi mieleeni. Sekä Enkelipeliä lukiessa että nyt tätä kirjoittaessa se on aikamoinen sääli, koska tajuan hämärästi joitain yhteyksiä kirjojen välillä, vaikka kyse onkin varsin itsenäisestä jatko-osasta. Ainakin Unohdettujen kirjojen hautausmaa löytyy molemmista. Romaani kertoo siis kirjailija David Martínista, joka sotkeutuu epäilyttävän kustantajan juoniin. Hänen pitää kirjoittaa tälle kokonaan uusi uskonto, hintana terveys ja 100 000 Ranskan frangia. David tarttuu tarjoukseen, mutta saa pian huomata tehneensä peruuttamattoman erehdyksen.
     En oikein tiedä, mitä sanoisin kirjasta. Minusta tuntuu, että olen lukenut sitä koko syksyn ja se onkin melkein totta. Luin sitä aina keittiössä syödessäni, siis hyvin pätkittäin, mikä ei ollut kirjalle aivan oikeudenmukaista. Opiskelu oli jälleen niin intensiivistä, etten juurikaan lukenut mitään ylimääräistä. Enkelipelistä muodostui minulle aika kaksijakoinen jälkimaku: toisaalta se ei ollut hurjan vetävä, koska en tosiaan lukenut sitä muulloin kuin ruoka-aikoina, toisaalta taas tarina on kohtuullisen hyvä ja loppu kosketti minua yllättävänkin paljon. Pidin päähenkilöstä David Martínista kovasti, hän oli sopivan piikikäs ja toisaalta läpeensä traaginen henkilö. Ainakaan täydellisyydellä ei kirjailija ollut häntä pilannut. David oli varsin elämänmakuinen ja uskomattoman sitkeä mies.
    Kirjassa oli kuitenkin joitain häiritseviä kohtia. No, ylipäänsä koko tarina leijailee todellisuuden tuolla puolen kirouksineen ja vanhentumattomine henkilöineen. Toisaalta loppua kohden aloin tottua kummalliset käänteet ja hyväksyä ne kirjaan kuuluviksi. Tämä taisi nyt olla sitä maagista realismia? Toisaalta mietin kyllä vakavasti sitäkin, että päähenkilö oli yksinkertaisesti järjiltään ja eli jossain psykoosissa. Sinänsä hyvä, että kirjailija ei ole kirjoittanut kaikkea auki, vaan luottaa osan tarinasta lukijan käsiin.
    Toinen mieltäni vaivannut seikka oli Cristina ja hänen elämänsä. Cristina ja David jakavat elämän epäreiluuden ja jatkuvan kamppailun sekä epäonnistumisen. Kysymykseni onkin, että miksi se oli totta Cristinankin kohdalla? Hänen elämäänsä ei raotettu juurikaan, kaikki paljastui aina Davidin kautta. Cristina tuli kohtuullisen hyvästä perheestä ja hänellä oli paljon vakaampi tausta kuin hylätyllä Davidilla. Olisin halunnut tietää naisesta enemmän, samoin hänen lopullisesta kohtalostaan, joka jäi lopulta hämärän peittoon. Myös naisen lapsuuskuvan mysteeri kutkutteli mieltäni, mutta se kudottiin tarinaan moitteettomasti enkä olisi kaivannutkaan sille sen tarkempaa selitystä. Hyvä näin.
    Enkelipeli jäi siis hieman hämmentäväksi lukukokemukseksi. Muistan aikoinaan pitäneeni Tuulen varjosta enemmän, mutta olin toisaalta 15-vuotiaana aika erilainen ihminen kuin nyt. Pitänee lukea Taivasten vanki pian, jottei se nyt sitten jäisi irralleen sitä edeltävästä kirjasta.

Enkelipeliä on luettu runsaasti muissakin blogeissa. Ohessa muutama poiminta:
Jokke ei lämmennyt
Kirjaneito lumoutui
Tiina ei aivan vakuuttunut, mutta löysi silti jotain hyvää kirjasta

tiistai 13. lokakuuta 2015

Siiri Enoranta - Painajaisten lintukoto

"Niin minulla yhtäkkiä oli uusi lintu ja matkakumppanina rakastettuni, ja minun olisi pitänyt olla onnellisin olento maan päällä. Mutta T23 oli kuin sileää kangasta, sellaista jota ei voinut pitää kädessään saati laskostaa. Hän lipui minulta pois ja hän oli läpikuultava, hänessä oli surua josta en saanut kiinni ja välinpitämättömyyttä johon olin tukehtumaisillani. Mutta minä päätinm että pääsisin hänestä vielä selville."

Siiri Enorannan romaani Painajaisten lintukoto on kipeänkaunis ja monikerroksinen tarina. Kuten Enorannan kirjat yleensäkin, myös Painajaisten lintukoto on tavallaan sekoitus lasten/nuorten ja aikuisten kirjaa. Puitteet ja koko tarina ovat päällisin puolin sadulle tyypillisiä: päähenkilön nimi on Lunni, hän matkustaa unissa ja seikkailee eliksiirillä isoksi kasvatetun linnun, Pikipuhkojan, kanssa. Hänen tehtävänsä on pelastaa tyttö tai oikeastaan kone nimeltä T23 - ja lopulta pelastaa koko maailma. Hyvin tyypillinen juonikuvio sadulle siis. Tätä tukee myös Lunnin valitseminen kertojaksi, jolloin kertojanääni on varsin lapsekas. Toisaalta kirjassa mennään syvemmälle kuin lasten ja nuorten kirjoissa on tapana. Rehellisyys, pelko omasta huonoudesta, epätoivoinen rakkaus; kaikki jo sinällään varsin syvällisiä teemoja. Lunni ei osaa aina erottaa oikeaa ja väärää eikä myöskään uskalla aina olla T23:lle rehellinen, koska pelkää menettävänsä tämän. Tätä asiaa varmasti moni aikuinenkin miettii elämässään. Lunnin rakkaus on kirjaimellisesti epätoivoista, sillä T23 on tosiaan kone, ei ihminen. Lunnin tuskaa on kuvattu mielestäni varsin hyvin hänen hauraiden toiveidensa ja tuudittautumistensa kautta. Vaikka lasten, nuorten ja aikuisten kypsyydet ovat varsin eri luokkaa, ovat tunnetilat sinänsä varmasti varsin samanlaisia: on valtavan kivuliasta toivoa sellaista, mitä ei voi saada ja jonka saaminen ei ole omassa vallassa. Tässäkin mielessä Enorannan romaani sopii monenikäisille lukijoille. Se varmasti avautuu kaikille kunkin kehitystason ja ymmärryksen mukaan.
     Enorannan kuvaama maailma on yhtä aikaa kaunis ja karmiva. Osa maailmasta on saduille ja fantasiakirjallisuudelle tyypillistä viehättävää kylämaisemaa pienine toreineen ja ihmisineen. Samoin löytyy monia epärealistisia olentoja, kuten itse päähenkilöt Lunni ja T23 sekä eliksiirillä kasvatetut linnut. Toisaalta taas Horroskehrääjä omine maailmoineen on painajaismainen luomus. Kirjailija on onneksi välttänyt genrelle tyypillisen mustavalkoisuuden, Yksikään henkilö ei ole täysin hyvä tai paha.
     Painajaisten lintukoto oli suloinen ja mielenkiintoinen lukukokemus kaiken kaikkiaan. Enoranta osaa vaihdella tyylejä sujuvasti. Nokkosvallankumous ja Gisellen kuolema olivat molemmat tähän kirjaan verrattuna hyvin erilaisia. Aion lukea Enorannan muutkin kirjat. Suosittelen lämpimästi!

lauantai 5. syyskuuta 2015

Herbjörg Wassmo - Dinan kirja (2. kierros!)

"Minä olen Dina. Ihmiset ovat olemassa. Minä kohtaan heidät. Ennemmin tai myöhemmin tiemme eroavat. Sen minä tiedän.
     Kerran minä näin sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Kahden ikäihmisen välillä, piispan ja piispattaren. Rakkaus lienee merenaalto, joka on olemassa vain sitä rantaa varten, jota vasten se lyö. Minä olen Dina. Minä tarkkailen sellaisia aaltoja. En voi antaa veden huuhtoa ylitseni."


Joskus on hauskaa lukea jokin kirja uudelleen vuosien jälkeen. Aina on vaarana, että se ammoin niin loistava kirja ei tunnukaan enää niin hyvältä, mutta lukukokemuksia on aina mukavaa verrata.
     Olin aikoinani aivan haltioissani tästä kirjasta ja bloggasin siitä. Olin tuolloin 16-vuotias ja monet asiat olivat toisin. Dinan äärimmäisen voimakas persoona ja luja tahto kiehtoivat minua, joka olin vielä tuolloin hyvin arka ja ylikiltti. Olin hurmoksessa kirjan alusta sen loppuun. Nyt 21-vuotiaana tuo näkemys on hieman saanut sävyjä. Pakko myöntää, että Dina herätti minussa vieläkin ihailua, mutta ei rajattomasti. Nyt huomaan, että hän on lapsesta asti traumatisoitunut ja varsin tyranni luonteeltaan. Hän ei epäile havitella tahtomaansa eikä käyttää muita hyväkseen. Ei kuulostakaan enää ihan niin ihailtavalta.
      Kirja sijoittuu 1800-luvun Pohjois-Norjaan. Dina aiheuttaa lapsena tahattomasti äitinsä kivuliaan kuoleman ja traumatisoituu. Hänen isänsä vallesmanni ei osaa käsitellä asiaa, vaan lähettää tytön pois silmistään. Lopulta Dinalle annetaan ihmismäisempää kasvatusta, mutta se on jo myöhäistä. Dinasta on tullut oman elämänsä ja toisten ihmisten valtiatar.
       Dina on epäilemättä erikoisuus sen ajan miljöössä, sillä tuolloin naisilla ei tosiaankaan ollut sitä vapautta mitä nyt. Tällä lukukerralla tämä seikka vähän pisti silmäänkin. Miten uskottavaa on, että nainen olisi pystynyt noissa oloissa toimimaan kuten Dina? Tietysti fiktiota ei pitäisi tuomita niin tiukasti. Kirjassa on voimakkaana sivujuonteena myös kuolleiden läsnäolo maan päällä, Kuten ensimmäisellä kerrallakaan, en nytkään ole täysin varma siitä, ovatko haamut ikään kuin kirjan maailman todellisuutta vai Dinan harhoja. Tällä haavaa kallistun ehkä enemmän jälkimmäisen kannan puolelle. Äiti Hjertrud ei suinkaan ole ainoa, jonka kuoleman Dina aiheuttaa. Kirjan loppua kohden haamujen joukko on jo aika iso.
       Hjertrud on Dinan elämän keskipiste ja pyhyys. Dina miettii elämäänsä loppujen lopuksi aina Hjertrudin kautta ja kuulee vähän väliä äitinsä tuskan kirkaisut korvissaan. Raamattuakin hän kutsuu "Hjertrudin kirjaksi", koska perii äitinsä Raamatun. Suhde isään on aina enemmän tai vähemmän kompleksinen. Aikuisena Dina panee isänsä tilille syyllistämisestään koko perhekunnan kuullen. Vallesmannista piirtyy kuva sinänsä viisaana ja ymmärtäväisenä, mutta isänä hyvin avuttomana ihmisenä. Ei olekaan mikään ihme, että Dinan miessuhteet ovat vinksahtaneita.
      Virkistävä seikka oli Dinan lihallisuus ja se, ettei hän suinkaan ole mikään hento ja pikkuinen kaunotar. Päinvastoin, Dina on pitkä, vankka ja painava, runsas jos näin voidaan ihmisestä sanoa. Hän saakin suoranaisella eläimellisyydellään miehet aivan sekaisin. Minua kiehtoo varmaan ajasta aikaan se mysteeri, joka naisen ja miehen välillä on. Kaikki kemia, aistit ja vietit, pimeän puolen sekoittuminen seksuaalisuuteemme. Tätä mysteeriä on kuvattu kirjassa varsin hienosti.
        Toinen lukukerta siis poikkesi aika paljon ensimmäisestä. En silti ole pettynyt; oli hauskaa tarkastella kirjan kautta omaakin kasvamista. Suosittelen kirjaa edelleen painavasti. Se ei ole tarinaltaan eikä kieleltään todellakaan mitään peruskauraa.

lauantai 22. elokuuta 2015

Tuula Karjalainen - Tove Jansson ~ Tee työtä ja rakasta

"Koska minulla, kaikesta huolimatta, on kaikki naisen synnynnäiset vaistot lohduttaa, ihailla, alistua ja luopua omastaan. Joko minusta tulee huono taitelija tai huono vaimo. Jos minusta tulisi hyvä vaimo, niin mieheni työ olisi tärkeämpää kuin omani, minulla on kyky alistua hänelle ja synnyttäisin lapsia hänelle, lapsia, jotka sitten tapettaisiin jossain tulevassa sodassa. Minulla ei ole aikaa, ei halua eikä varaa avioitua."


Tuula Karjailaisen elämäkerta Tove Janssonista on saanut Suomessa huomiota ja aivan syystäkin. Teos on rikas ja huolella tehty, taiteilijaa tarkoin syväluotaava. Useimmat meistä mieltävät Janssonin vain muumien luojana, mutta kirja paljastaa hänen olleen niin paljon muutakin. Voi vain hämmästellä, miten hänen muu taiteensa on jäänyt niin pahasti muumien varjoon. Jansson piti itseään ensisijaisesti kuvataiteilijana, ei muumikirjailijana, ja hän tekikin mittavan taideuran. Lisäksi hän toimi teatterin puolella.

     Kuten kirjan nimestä voi päätellä, rakkauselämä oli työn lisäksi taiteilijalle keskeistä. Mielestäni ihan nykymittapuullakin Jansson on elänyt aikamoisen boheemia elämää; hän rakasti yhtä aikaa miestä ja naista ja myös oli heidän kanssaan yhtä aikaa. Hämmentävintä on se, miten syvät ystävyyssuhteet Jansson kykeni luomaan entisiin rakastettuihinsa. He myös tulivat keskenään yllättävän hyvin toimeen. Minun on vaikea käsittää, miten nykyiset kumppanit kykenivät sietämään Janssonin entisi. sen verrran iso osa hänen elämäänsä he kuitenkin olivat. Sellaiseen suvaitsevaisuuteen harvemmat kykenevät.
Tove ja Tuulikki Pietilä
    Oli kiehtovaa seurata kuvausta Janssonin persoonasta. Hän oli jännittävä sekoitus kilttiä ja alistuvaa sekä toisaalta hullunrohkeaa ihmistä. Hän antoi miestensä kohdella itseään kaltoin ja antoi valtavasti anteeksi varsinkin Tapio Tapiovaaralle, mutta kuitenkin rustasi sattuvia pilakuvia Stalinista ja Hitleristä maailman palaessa. Niin, ja eli puoli vuosisataa naisen kanssa sitä peittelemättä tai korostamatta. Kirjaa lukiessa tuntui, että pääsi Janssonia varsin lähelle, mikä johtui varmasti ennen kaikkea runsaista kirjekatkelmista.
    Upea taiteilija ja nainen, jonka olisi halunnut tavata. Elämäkerran kirjoittaminen on Karjalaiselta kulttuuriteko.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Jessica Brockmole - Kirjeitä saarelta

"Mitä minun pitäisi sanoa? Minun pitäisi sanoa, että sinun on hirvittävän julkeaa kirjoittaa naimisissa olevalle naiselle ja väittää, että olet rakastunut häneen. Mutta mitä minä tahtoisin sanoa? Tahtoisin sanoa, etten usko, että olisit kirjoittanut niin, ellet olisi jokseenkin varma minun tunteistani.
      Mitä minä ajattelin, kun se valokuva otettiin? Luulin, että tiesit, Davey. Minä ajattelin sinua."
   

Nuori opiskelijapoika David Graham tuskin tietää, mitä sysää liikkeelle, kun kirjoittaa ihailijakirjeen arvostamalleen runoilijalle Elspeth Dunnille. Eletään vuotta 1912 eikä kukaan osaa arvata maailman syttyvän tuleen vain kaksi vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaan Margaret Dunn tahtoo tietää taustastaan enemmän ja alkaa selvittää äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän jahdatessa aaveita Lontoon kaduilla.
     Kirjeitä saarelta on virkistävästi kirjeromaani! Näinä Facebook-aikoina on ihanaa lukea jotain vanhanaikaista. Tarina avautuu kahdessa tasossa, 10-luvulla Elspethin ja Davidin kirjeissä sekä 40-luvulla Margaretin käymän kirjeenvaihdon kautta. Kaikki kerrotaan kirjeiden muodossa. Niistä käy hyvin ilmi aikakausien vaihtelu henkilöiden kehityksen kautta: aivan ensi kirjeissään sekä David että Elspeth ovat vielä varsin viattomia ja toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Sodan puhjettua tuskan ja pelon tuoma taakka vanhentaa ja syventää heitä. Elspethin ja Davidin tarina vertautuu Margaretin ja tämän sulhasen Paulin tarinaan. Molemmat parit rakastuvat ja rakastavat maailmansotien kynnyksellä ja käyvät kirjeenvaihtoa rintaman ja kodin välillä.
    Romaani on minulle hieman kaksijakoinen. Välillä se oli hieman puuduttava ja mielenkiintoni herpaantui, vaikka aihe sinänsä oli vetävä. Tällaiset rakkaustarinat ovat minulle aina kohtalokkaita. Silti luin tätä kirjaa yllättävän pitkään ja monissa pätkissä. Sitten kun luin, luin kuitenkin aina uuden ja uuden luvun. Loppupuolella liikutuin syvästi ja vetistelin antaumuksella, mikä on yleisesti ottaen minulle todella onnistuneen kirjan merkki. Tarina oli koskettava ja kaunis, kieli ja puheenparsi suloisen vanhanaikaista - silti jotain jäi ehkä puuttumaan. Kirjeromaani on kyllä epäilemättä haastava laji, on varmasti vaikeaa saada tarina kantamaan koko ajan. Tai sitten en aina lukiessani ollut juuri oikeassa mielentilassa.
     Suosittelen kuitenkin tarttumaan tähän, jos vanhanaikaiset, sentimentaaliset rakkaustarinat miellyttävät. Kirjan lukeminen ei suinkaan ole ajanhukkaa. Skotlannin romanttisista ja salaperäisistä puitteista annan plussaa.

tiistai 11. elokuuta 2015

Peter Høeg - Susanin vaikutus

"Pelko on luottamuksen hinta. Lahjani ei niinkään herätä vilpittömyyttä joka tiivistyy ja konvergoi asymptoottisesti mukavuuden ja läheisyyden kanssa. Pikemminkin on tiedettävä milloin on päässyt suojakuoren läpi ja on aika käyttää purkinavaajaa. Ja mikäli purkinavaaja ei riitä, mukana on myös kulmahiomakone."


Susan Svendsen on fyysikko, vaimo ja äiti. Hänellä on ihmeellinen kyky vetää ihmisiä puoleensa ja saada heidät avautumaan vilpittömästi itsestään. Sitä kykyä todella tarvitaankin, kun hän palaa perheineen Intian-matkaltaan Tanskaan vakavat syytteet niskassaan. Iso kiho Hegn lupaa heille mahdollisuuden vapautua syytteistä, jos he toimittavat hänelle salaperäisen Tulevaisuuskomission viimeisen kokouksen pöytäkirjan. Alkaa hurja tapahtumain vyyhti, kun Susan koettaa perheensä kanssa onnistua tehtävässään ja yksi jos toinenkin komission jäsen alkaa löytyä kuolleena.
      Susanin vaikutusta on verrattu kirjailijan menestysromaaniin Lumen tajuun kirjojen päähenkilöiden samankaltaisuuden vuoksi. Minä olen aika jäävi sanomaan asiaan mitään varmaa kantaa, koska en päässyt Lumen tajua alkua pidemmälle (lupaan kyllä lukea sen vielä joskus!), mutta minäkin huomasin samanlaisuuden. Susan, kuten ilmeisesti Smillakin, on itsenäinen, päättäväinen ja äärettömän järkevä naisihminen, jolla ei mene sormi suuhun yllättävässäkään tilanteessa. Juuri sellainen hahmo, josta pidän kirjoissa! Mielestäni tällainen järkevän ja itsenäisen naishahmon tyyppi esiintyy kirjallisuudessa silloin tällöin muutenkin. Ainakin Terry Pratchettin Tiffany Särkynen kuuluu tähän kategoriaan, mahdollisesti myös hänen noitahahmonsa Muori Säävirkku. Pratchettia ja Høegia yhdistää sekin, että heidän kirjansa ovat parhaimmillaan hurjien ja riemastuttavien farssien kuvausta, joissa on vakavuutta, mutta myös alati ilmi pirskahtelevaa koomisuutta. Susan uskoo fysiikkaan, kemiaan ja biologiaan, kaikkeen pysyväiseen eikä lähde haihattelemaan uskomuksilla, kuten muu perheensä. Hän ei ole sellainen kuin minä, mutta hän muistuttaa sitä mitä haluaisin ehkä olla. Juuri siksi pidän hänestä.
       Kirja on kohtuullisen onnistunut. Høegilla on mielestäni silmää elämän perimmäisille oivalluksille, joista yksi on juuri tämä Susanin vaikutus muihin ihmisiin. Kirjassa se on sen verran voimakas, että se pysyy fiktiona, mutta varmasti me kaikki tunnemme tai ainakin tiedämme ihmisiä, joilla on poikkeuksellista vaikutusta muihin. Tiedättehän, heissä on jotain kiihdyttävää vetovoimaa, joka kiskoo puoleensa niin miehiä kuin naisia, ystäviä ja rakastajia. He eivät välttämättä herätä ulkonäöllään valtaisaa huomiota; he ovat ehkä hyvännäköisiä mutteivat hätkähdyttävällä tavalla. He eivät välttämättä ole pohjimmiltaan kovin sosiaalisiakaan. Silti ihmiset pyrkivät heidän seuraansa ja saadessaan näiltä henkilöiltä huomiota kokevat saavansa ilahduttavan lahjan. Oli hämmästyttävää lukea tätä kirjaa oivaltaessani omassa lähipiirissäni olevan tällaisia henkilöitä, jotka ovat minulle vieläpä hyvin rakkaita. Puhuinkin asiasta yhden kanssa. Tuota vaikutusta voi käyttää oikein tai väärin. Toivottavasti edes useimmat käyttävät sitä oikein.
       Romaanilla on myös heikkoutensa. Tai en tiedä, oliko vika kirjassa vai minussa, mutta aivan täysin se ei vetäissyt minua mukaansa eikä valloittanut sydäntäni. Siinä oli paljon hyvää ja mainiot aihiot, mutta loppusilaus ikään kuin puuttuu. Norsunhoitajien lapset oli melkoisen täydellinen, se oli loistavaa farssia alusta loppuun, huumorin ja oivallusten ilotulitusta. Susanin vaikutus jää pidättyväisemmäksi. Nyt tahdon tosiaan vielä saada Lumen tajun loppuun. Onkohan se minulle yhtä onnistunut kuin Norsunhoitajien lapset vai onko Susanin vaikutus tavallaan paranneltu versio siitä?

Aivan siunatuksi lopuksi hihkaisen vielä, että onpa ihanaa palata taas bloggaamaan! Olisin halunnut kirjoittaa jo aiemmin, mutta Karin Slaughterin tuotanto varasti kesäni enkä oikein osaa kirjoittaa dekkareista.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Lange nicht gesehen eli missä sitä onkaan oltu

Heipä hei.
En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään. Opiskelu ja elämä muutenkin on vienyt ajan eikä ole ollut inspiraatiotakaan. Silloin tällöin olen kuitenkin käynyt täällä kurkkimassa ja miettinyt, että saisikohan vielä kirjoitettua,
Joudun opintojeni vuokse kirjoittamaan paljon saksaksi ja ruotsiksi, joten saa nähdä, jaksanko kirjoittaa blogiin. Toisaalta olisi hauskaa kirjoittaa pitkästä aikaa suomeksi ja kirjata ajatuksia kirjoista muistiin. Jos osaisin tehdä sen rennosti ja ottaa kuviakin, jotta joku vielä jaksaisi lukea postauksiani...

Katsotaan, mitä tapahtuu! Tällä hetkellä olen alkanut paneutua Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan.