tiistai 11. huhtikuuta 2017

Marko Annala - Värityskirja

"Sinä olet hyvä ihminen.
En ole koskaan ajatellut asiaa niin. Olen miettinyt mitä elämällä on minulle tarjottavana, mitä maailmankaikkeus minun haluaisi olevan ja mihin minun pitäisi pyrkiä, mutten ole koskaan oivaltanut sen olevan niin yksinkertaista. Olla hyvä ihminen. Se ei vaadi suurempia ponnisteluja kuin pari juoksuaskelta tuulen nappaaman lippiksen perään. Sen että uskaltaa katsoa toista silmiin. Että ei sekoita heikkoa vahvaan. Tunnen kuinka jokainen solu sisälläni uusiutuu, lämpö virtaa kehooni ja hyvänolontunne valtaa koko ruumiini. Leijun metrin korkeudella.
   Merkitsen punakantiseen vihkooni päivämäärän, jolloin synnyin uudelleen."

Mokoman solistin ja perustajan Marko Annalan omaelämäkerrallinen romaani Värityskirja on tämän kevään kirjatapaus eikä syyttä. Nykyisinä sosiaalisen median aikoina on mahdollista seurata kaikenlaista ajankohtaista lähestulkoon reaaliajassa ja ensimmäistä kertaa lukukokemukseni alkoi ennen kirjan varsinaista lukemista. Seurasin kirjan julkaisua tiiviisti Annalan Facebook-sivulla, jonne hän kirjoittaa henkilökohtaisesti ja myös aktiivisesti. Haistelin tunnelmia, luin ihmisten kommentteja ja Annalan vastauksia sekä kuuntelin ja luin useita haastatteluja. Eräänä päivänä tajusin, että kyseinen kirja on saatava heti, maksoi mitä maksoi (kirjaimellisesti!).

Onneksi ei maksanut ihan puolta omaisuutta kuitenkaan. Aloitin kirjan heti samana päivänä, mutta tapojeni vastaisesti en ahmaissutkaan sitä kerralla. Se ei johtunut siitä, että kirja olisi ollut jotenkin huono (kaikkea muuta!) tai että olisin hidas ja tottumaton lukija. Lyhyen sivumäärän kannalta olisin voinut lukea kirjan yhdeltä istumalta, sillä olen lukenut lukemattomia yli 600-sivuisia tiiliskiviä. Tajusin kuitenkin heti, että nyt pitää oikeasti säästellä. Ensikokemus on aina ensikokemus, ja Annalan tiivistävä kirjoitustyyli vaatii lukijalta rauhallisuutta. On maltettava jäädä sanojen ja virkkeiden ääreen tai menettää lukukokemuksesta paljon.

Romaani puhutteli minua voimakkaasti niin henkilökohtaisella kuin (tulevalla) ammatillisella tasollakin; kouluttaudun näet parhaillaan kieltenopettajaksi. Erityisesti kirjan alkupuoli ja paljon julkisuutta saaneet koulukiusaamiskohtaukset saivat minut pohtimaan syvästi itseäni opettajana. Annalan opettajien pelkurimainen toisaalle katsominen järkytti minua, vaikka se ei valitettavasti tässä maassa ole harvinainen tarina. Sen vielä ymmärtää, että ikätoverit eivät usein uskalla puuttua asiaan, koska riski tulla itse kiusatuksi on aivan todellinen. Sen sijaan aikuisten välinpitämättömyys on anteeksiantamatonta. Romaanissa puhutaan paljon hyvästä ihmisyydestä, ja tämä ei ole sitä. Välinpitämättömyys on kautta aikojen mahdollistanut kaiken pahan ja näin on edelleen. Mietin myös sitä, kuinka itse parhaiten puuttuisin ja ratkaisisin vastaavan tilanteen. Koulun keinot ovat valitettavasti rajalliset ja opettajien valtuudet puuttua oppilaiden väkivaltaiseen käytökseen eivät ole ajan tasalla. Toisaalta koen Annalan kokemusten kuvaavan hyvin juuri tuota aikaa. Niin hyvin kuin nuorempaa polvea edustavana olen voinut saada selville, olen käsittänyt ettei Suomi ollut tuohon aikaan maa, jossa oltaisiin kyetty keskustelemaan vakavista yhteiskunnallisista teemoista tai ylipäänsä kohtaamaan mitään vaikeita ja kipeitä asioita yhteisötasolla. Muutosta on tapahtunut, muttei tarpeeksi. Koulukiusaamisesta kyllä puhutaan nykyään paljon, mutta keskustelu velloo paikoillaan vailla järkeviä ratkaisuja.

Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että etäännytin itseäni orastavan ammatti-identiteetin taakse lukiessani näitä rajuja kohtauksia. En ole itsekään jäänyt osattomaksi kiusaamisesta ja nyt päälle parikymppisenä jälkien seuraukset ovat valjenneet minulle paremmin. Tätä kirjoittaessani tajuan pitkästä aikaa, että kahdeksas luokka on minulla edelleen monilta osin kadoksissa, samoin osa seitsemännestä luokasta. Huomaan yhä useampia yhtymäkohtia kirjailijan ja minun elämässäni.

Näistä voimakkain on kamppailu masennuksen kanssa. Masennus selittää isolta osin omia muistoaukkojani yläkoulusta, sillä silloin se iski ensimmäisen kerran. Sen jälkeen se on uusinut parin vuoden välein milloin pahempana ja milloin lievempänä. Annala kirjoittaa mielenterveysongelmistaan hyvin avoimesti. Ennen kirjaa en ollut tiennytkään, että hänellä on ollut nuoruudessaan myös psykoottisia oireita. Värisin lukiessani kohtausta, jossa kirjoittaja on kietoutunut peittoon katselemaan aura-auton työskentelyä - paitsi että mitään aura-autoa ei ole, koska on on kesä. Psykoosi on yksi niistä asioista, jotka pelottavat minua valtavasti. En ole onneksi koskaan ollut psykoottinen, mutta ajatus todellisuuden vääristymisestä aivan tolkuttomaksi on kauhistuttava ajatus. Kirjassa tulee kuitenkin mielenkiintoisesti ja helpottavasti ilmi, ettei yksi psykoosijakso tarkoita skitsofreniaa tai muuta raskasta sairautta, ja näinhän se onkin. Toivon, että Annalan romaani herättäisi keskustelua myös mielenterveyden ongelmista, niistä kaikkein pelätyimmistä ja leimaavimmistakin. Masennus alkaa jo olla sellainen sairaus, jota ihmiset jotenkin ymmärtävät, onhan se Suomessa niin yleinenkin. Viime vuosina moni julkisuuden henkilö on avautunut myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mikä on ilahduttavaa edistystä. Tänä vuonna jopa dissosiatiiviset häiriöt ovat hiljalleen tulleet esille. Milloin on selkeästi psykoottisten sairauksien vuoro? Tarvitsemme kipeästi keskustelua myös niistä, vaikkeivat ne olekaan yhtä yleisiä kuin masennus ja kaksisuuntainen.

Kaikesta raskaudesta huolimatta kirja on myös pullollaan valoa ja toivoa, ja mitä lähemmäs loppurivit tulevat, sitä suuremmiksi ne kasvavat. Muusikon uran alkaminen, laulun löytyminen ilmaisukeinona, sanoitukset ja lopulta Mokoma. Näistä valo hiljalleen alkaa kirkastua. Pitkän linjan Mokoma-fanina oli herkullista ja etuoikeutettua lukea bändin synnystä, alun kuoppaisuudesta ja lopulta läpimurrosta. Minulle kirjan soundtrackina toimi bändin esikoislevy Valu. En vielä tänä päivänäkään kykene käsittämään, miksei jo ensimmäinen levy nostanut bändiä maineeseen. Kuuntelin levyn ensimmäisen kerran jossain 11-12-vuotiaana ja se iski täydellä voimalla. Tietysti en vielä ymmärtänyt sanoista paljonkaan, mutta tajusin biisien nerokkuuden jo silloin. Nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin Valu on kuin sipuli, josta olen vuosien varrella kuorinut kerroksia yksi kerrallaan kasvaessani. Nyt päälle parikymppisenä huomaan levyn olevan äkillisen ja odottamattoman ajankohtainen. Sanojen sanoma on tarkentunut kaikkien vuosien jälkeen ja seesteisyyden sekä villin riehumisen vuoropuhelu elähdyttää uudella tavalla. En voi olla miettimättä, aukeaisiko levy suomailaisille paremmin, jos se julkaistaisiin nyt. Sitä emme saa koskaan tietää.

Oli myös häkellyttävää päästä Kuoleman laulukunnaiden kulissien taakse, sillä se on Valun ohella toinen itselleni äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen Mokoman levy. Olen käyttänyt sitä aikoinaan erosta toipumiseen, ja siihen se todella on nappivalinta. Kuuntelin tätäkin levyä jo varsin nuorena, kun olin viimein selvinnyt järkytyksestä, jonka Mokoman tyylinmuutos aluksi minulle aiheutti. Kuitenkin vasta ensimmäisen parisuhteen kaatumisen jälkeen levyn sanoma aukeni täydessä sanomassaan. Levyn sanoihin on kiteytetty jotain yleismaailmallista totuutta rakkauden kuolemisen aiheuttamista tunteista. Vuosien jälkeen minua puhuttelee varsinkin kappaleen Itken silmät päästäni kertosäe:

"Ja joka luojan päivä,

kannan tätä surua,
annan sille vallan,
ruokin sydänverellä,
puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni,
en jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani"


Tiesin jo etukäteen, että levyn taakse kätkeytyy Annalan oma kipeä kokemus erosta. Tuntui todella hurjalta päästä lukemaan kyseisen parisuhteen arjesta ja lopusta. Olen levyä kuunnellessani usein miettinyt, millainenkohan kyseinen prosessi tosiaan on ollut ja nyt pääsin kurkistamaan muutamiin hetkiin. Silti olo ei ollut kuin tirkistelijällä; lukijana pystyi koko ajan luottamaan kirjailijan omaan harkintakykyyn siitä, kuinka paljon ja mistä hän haluaa kertoa. 

Ja katso, vanhan elämän raunioista syntyi myös jotain kaunista ja kohottavaa, uusi rakkaus ja parisuhde. Annala lupaa kirjassa itselleen, ettei toista vanhoja virheitä uudessa suhteessa ja kaikkea maailman todennäköisyyttä vastaan hän näyttää onnistuneen varsin hyvin. Hän saa vaimonsa kanssa kaksi lasta ja vanha kipeä unelma perheestä toteutuu viimein. Annalan kuvaus isyydestään oli elähdyttävää luettavaa. Hän kuuluu sen ikäluokan miehiin, joiden on täytynyt luoda oma, modernin ajan tapa toteuttaa isyyttään. Siinä missä kirjoittajan oma isä on selvästi vanhan liiton miehiä (ja isiä), on Annala uutta sukupolvea, joka osallistuu lastensa elämään täysin palkein ja helliä tunteita säästämättä. Yksi kirjan kauneimmista kohdista on se, jossa Annalan terapeutti kehottaa häntä valitsemaan masennuksen kourissa yhden roolin, jonka hän haluaa hoitaa kunnialla, ja Annala valitsee isyyden. Tässä valinnassa on kaikki kohdallaan, Moni muu olisi, niin raadollista kuin se onkin, todennäköisesti valinnut rokkitähteyden. 

Ja viimein, kaiken hullunmyllyn ja uupumuksen jälkeen on seesteen aika:
"Viltin lämmössä, jäkälän peittämällä rantakalliolla, kuun leikatessa jyrkästi niemen veden kahtia, en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa. Olen mieluiten tässä, tällaisena, omissa nahoissani. Rukoilen suurta tuntematonta ja kiitän siitä, että olen oppinut tuntemaan minut."

Tämä kirja oli kaunis ja raadollinen. Kiitos, Marko Annala!

1 kommentti:

Mai Laakso kirjoitti...

Hieno loppulainaus, kiitos siitä. En ole seurannut facessa tai somessa kirjasta mitään. Luin erään jo edesmenneen blogiystävän blogista kirjavinkkauksia ja tämä tuli vastaan. Laitoin heti varaukseen.

Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen jne. ylipäänsä toisen ihmisen kiusaaminen on sellainen asia mikä olisi kiellettävä heti. Jokainen pystyy siihen.

Kiitos hienosta postauksesta 💕