Helena Sinervo - Runoilijan talossa

 "Nykyisyys on piste jossa antimateria muuttuu materiaksi. Se on kuin virtaavassa joessa kiven taakse muodostuva pyörre. Parempi vertaus olisi kai pikku eteinen kahden huoneen välissä. Samalla se on eräänlainen suurentava peili, jonka lävitse me olemme astumaisillamme. Siksi meidän on vaikea elää nykyhetkessä. Näemme kuvamme liian läheltä, liikkeemme hämmentävän yksityiskohtaisina. Nykyisyydessä eläminen merkitsisi sitä, että matkalla kauppaan emme ajattelisi ostoslistaa vaan pallonivelen liikahduksia polvessa. Sellainen elämä olisi epäinhimillistä. Siksi me kurotamme kohti tulevaa ja huolehdimme, suunnittelemme, haaveilemme, pelkäämme."

Helena Sinervon Runoilijan talossa on Finlandia-palkittu romaani, jossa on voimakkaasti elämäkerrallisia aineksia. Eeva-Liisa Manner elää Espanjassa vuonna 1972 ja muistelee menneitä. Talon katto on sortunut ja rojuja siivotessaan hän käy läpi vanhoja kirjeitä silputen ne.

Runoilijan talossa jättää alakuloisen olon. Minäkertojana toimiva Manner vihaa itseään ja häpeää kaikenlaista, erityisesti omia töitään. Romaanissa piirtyy kuva jo lapsena fyysisellä väkivallalla särjetty ihmisparka, joka etsii koko elämänsä paikkaansa löytämättä sitä. Onneton rakkaus toisensa perään tulee kohdalle ja jättää polttavia jälkiä. Päähenkilö kuvaa olevansa rakkaudessa kuin pieni lapsi, eikä kukaan kestä sellaista aikuiselta. 

Koko lukemisen ajan mietin väkisinkin koko kirjan oikeutusta. Jälkisanoissa kirjailija kertoo, että alun perin oli tarkoitus tulla ihan virallinen elämäkerta, tietokirja, mutta sitten muodostuikin romaani. Kirjaa varten on tehty paljon taustatyötä kirjeiden ja haastattelujen avulla. Olisiko Manner halunnut, että hänestä kirjoitetaan tällainen kirja? Kirjan perusteella ehdottomasti ei. Kirjassa Mannerin ystävä Anna-Liisa saa tehdä kaikkensa, jotta saa häneltä syvähaastattelun (haastattelua on käytetty kirjan lähteenä). Manner ei ilmeisestikään halunnut koskaan valokeilaan, vaan joutui sinne. Lukiessani minulla oli olo kuin tirkistelijällä. Ei pelkästään Mannerin omaa elämää kaiveta esiin, vaan siinä sivussa mainitaan raskaita asioita muistakin ihmisistä. Minkähänlaisen vastaanoton kirja sai aikanaan?

En oikein tiedä, osaanko suositella tätä kellekään. Sinänsä kirjana tämä romaani oli hyvä ja kiinnostava. Luvut ovat lyhyitä ja lukeminen sen takia todella sujuvaa. Silti jäi paha jälkimaku.

Kommentit

en ole tainnut Sinervoa lukea.
Anki sanoi…
En minäkään tätä ennen. Enkä ole ihan varma, haluanko lukeakaan enempää. Tämä meni Finlandia-haasteeseen.