Kjell Westö - Rikinkeltainen taivas

 "Sanotaan että on olemassa viattomuuden aika: lapsuus. Ja kun ihminen jättää lapsuuden taakseen, hän menettää viattomuutensa. Mutta monen lapsuuteen sisältyy pimeyttä ja ristiriitaisia tunteita, eikä se ole kaikille viatonta aikaa."

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas kertoo kolmen sukupolven tarinan 60-luvulta 2010-luvulle. Nimettömäksi jäävä kertoja joutuu uhatuksi ja haluaa kirjoittaa kirjan menneisyydestään sekä kaikista niistä, jotka olivat ja ovat hänelle läheisiä. Kirjassa piirtyy tarkka kuva rikkaasta Rabellien perheestä ja heidän vaikutuspiirissään olleistä ihmisistä.

Rikinkeltainen taivas jätti minut jotenkin hämmentyneeksi. Olin kerran aikaisemmin aloittanut sitä ja jättänyt kesken. Tälläkin kertaa minusta tuntui pitkään, että kirja on jotenkin raskassoutuinen. Pitkään aikaan en jaksanut oikein välittää kirjan henkilöistä enkä unohtanut lukevani tarinaa. Sitten kirjan loppupuolella kertojan persoona alkoikin kehittyä huimasti ja mukaan tuli todellista vetoa.

Alkuosa, 60-luku, keskittyy kertojan lapsuuteen. Hän tutustuu Alex Rabelliin ja tämän siskoon Stellaan. Kertoja tulee paljon vaatimattomammista olosuhteista, mutta niin vain erikoinen toveruus virittyy hänen ja Alexin välillä. Kuitenkin jo alussa on selvää, että Alexilla on pimeämpikin puolensa: hän tietää mistä naruista vetää ihmisten kanssa. Myöhemmin joukkoon liittyvät ujo ja arka Kride, väkivaltainen Jajo sekä terävä Klasu. 

Teini-iän kuohuissa kertoja retkahtaa peruuttamattomasti Stellaan. Alkaa myrskyisä suhde, joka ei meinaa koskaan saada todellista päätepistettään. Vielä keski-iässäkin kertoja haikailee nuoruuden rakkautensa perään. Aina lohduketta kaivatessaan hän päätyy Linda Vogtin luo. Näiden kahden naisen välissä hän tempautuu ees ja taas. Luultavasti tämän takia kesti niin kauan, ennen kuin pääsin kirjan makuun. Minä kaipaan kirjoissa samaistuttavia henkilöitä, joista voi pitää ja kertoja lähinnä kyllästytti minua pitkään piintyneisyydellään ja moraalittomuudellaan.

Kirjan loppupuolella on uuden sukupolven vuoro: sekä Alex että Stella saavat lapsen ja heidän vaiheisiinsa uppoudutaan myös. Kaiken keskiössä pyörii kuitenkin kertojan rakkaus ja himo Stellaan, kunnes kuohuvat vaiheet hiljalleen tasoittuvat orastavaan vanhuuteen. Tästä ihmissuhteen seestymisestä ystävyydeksi oli ilo lukea. 

Sen sijaan kirjan nykypäivään linkittävä uhkaava henkilö jäi jotenkin epäuskottavaksi. Vaikka motiivi löytyikin, koko kuvio tuntui jotenkin päälleliimatulta. Tarinan olisi voinut käynnistää aivan hyvin jollain muullakin tavalla vetämättä kaikkea niin dramaattiseksi.

Tämän kaiken lisäksi kirjan loppupuoli haastaa miettimään, mitä ihminen oikeasti muistaa. Kertoja saa huomata karvaasti, miten omat muistikuvat voivat pettää täysin. Sen jälkeen hiipii tietysti epäilys: mitä kaikkea muuta muistaa väärin? Tämä pohdinta oli minusta kirjan parasta antia. Westö on parhaimmillaan esittäessään isoja eksistentiaalisia kysymyksiä.

Samanlaista tarinan ilotulitusta kuin Missä kuljimme kerran tämä romaani ei ollut, mutta olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi sen loppuun. Westö taitaa pitkät ajalliset kaaret ja Helsinkikin pääsi mukaan yhdeksi miljööksi. 

Kommentit

Takkutukka sanoi…

Kaunis tarina ystävyydestä ja niistä lapsuuden koskaanpäättymättömistä kesistä.
Mutta kanssasi samanlaisin miettein: Rikinkeltainen taivas oli ominkin silmin katsottuna erikoissävyssään varsin kaunis ja kauas vievä sekä ajatuksia herättävä, muttei yltänyt Missä kuljimme kerran -teoksen tasoon puhuttelvuudessaan. Tämän kirjallisen taivaan suhteen jäi hitusen hämmentynyt ja ohi-meni -olo.
Anki sanoi…
Nimenomaan. Pitää jossain vaiheessa lukea lisää Westötä, kyllä näitä ihan mielikseen lukee.