Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

 "Mutta luonto ei näitä tietoja kuunnellut, se eli omaa elämäänsä. Syreenit olivat valloittaneet kaupungin. Keskellä raunioituneita kortteleitakin ne kukkivat tuuheina pensaina. Niiden kukat suurina ja tuoksuvina. Juhannusruusut olivat juuri aukeamassa, niiden punaiset nuput kohosivat kohti kaikenherättävää aurinkoa, joka sodasta piittaamatta paistoi Patterinmäen takaa."

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat kertoo sotavuodesta 1944. Joukko naisia ja lapsia on majoittuneena Karjalaan, kun uusi evakkomatka alkaa. Samaan aikaan miehet valmistautuvat epätoivoiseen Viipurin puolustamiseen.

Tartuin tähän kirjaan, koska se on kahdessakin haasteessa mukana. Ja onneksi tartuin! Imeydyin tarinaan niin lujaa, että piti välillä pitää taukoja. Ulkona käydessä tuntui ihan hullulta, että eletäänkin rauhan aikaa. Tarina iski kiinni luihin ja ytimiin, niin taitavasti Hietamies sanansa asettaa. Sodan mielettömyyttä seurataan niin naisten kuin miestenkin perspektiivistä, mikä tuo kaiken iholle.

Kirjassa seurataan eniten Helmi Elisaa ja hänen lähipiiriään. Helmi Elisa on menettänyt miehensä sodalle ja uusi evakkomatka pitäisi jaksaa. Hän kuitenkin myöhästyy evakkojunasta ja joutuu pommitukseen. Välillä seurataan sotilaiden Pekka Karjalaisen ja Aarne Heikkilän kohtaloita sodassa. Romaanin edetessä kaikkien henkilöiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti toisiinsa.

Romaanista jää päällimmäisenä mieleen sodan mielettömyys ja sen tuottama tuska. Kaikki kärsivät, kuka henkisesti ja kuka myös fyysisesti sen seurauksia. Jatkosota on jo kestänyt pitkään ja kaikki ovat väsyneitä, mutta loppua ei näy. Kirja päättyykin kuvaukseen evakkojunasta: sodan loppuun ei ehditä. En tiedä, onko Hietamies kirjoittanut tälle kirjalle sitten vielä jatkoakin.

Tärkeänä teemana läpi kirjan kulkee myös pelko. Naiset pelkäävät, miehet pelkäävät. Nuori sotilas Arttu menettää hetkellisesti toimintakykynsä pelon vuoksi ja häpeää. Kaikilla on huoli läheisistään. En ole aiemmin lukenut sotakirjaa, jossa pelkoa käsiteltäisiin näin paljon. Tunsin itsekin pelon suorastaan kuristavana ja käänsin malttamattomana sivuja, jotta saisin tietää miten kaikkien käy.

Tiivistunnelmainen romaani ajasta, jota ei saa unohtaa. Suosittelen ehdottomasti!

Kommentit

ketjukolaaja sanoi…
Eipä ole tullut luettua Hietamiehen kirjoja. Tämä on tuttu elokuvana, jota on kuvattu Viipurissakin. Taitaa siinä Suomen lippu heilua Viipurin linnan tornissa. Harvemmin nähty sellaista sotien jälkeen.

Tuosta sinun kuvauksestasi välittyi kuva sellaisesta puistomaisesta, runollisesta Viipurista, varmaan Laila Hietamies on hyvä sellaisia kuvaamaan. Sellaisena monet suomalaiset haluavat Viipuria muistella, vaikka nykyään siellä on paikoitellen aika masentavia näkymiä Linnoituksen kaupunginosassa.
Anki sanoi…
Viipuria kuvattiin kahtalaisesti. Suomalaisten mielissä se on kaunis ihana kaupunki, mutta sodan todellisuus on tehnyt siitä lähinnä raunioita. Siis kahtalainen kuvaus.
Suosittelen tarttumaan kirjaan! Minun on ainakin helpompi eläytyä kirjaan kuin elokuvaan.
Takkutukka sanoi…
Kyllähän alkuperäinen Viipuri Monrepos´eineen ja kaarisiltoineen sekä arkkitehtuureineen vanhoista, myös oman suvun valokuvista päätellen viehko kaupunki on ollut.
Vaikken Hietamiehen tuotannonosta muutoin kovin innostunut olekaan, niin tässä hän on onnistunut oivasti luomaan ajankuvaa sekä luotaamaan tunnelmia.

Sodan mielettömyydestä ollaan yhtä mieltä, loppuviimeksi siinä ei ole kuin häviäjiöitä ...
Anki sanoi…
Niinpä! En ole lukenut Hietamieheltä muita kirjoja, mutta saatan tehdä niin vielä, sen verran ison vaikutuksen tämä kirja jätti.