Eeva Joenpelto - Veljen varjo

 


"Harmonin päällä ruokasalissa oli Eskon ylioppilaskuva mustissa kehyksissä, kulmissa ristit ja seppeleet. Siinä hän katseli heidän tulemisiaan ja menemisiään, valkoinen lakki vielä tottumattomasti päässä, mutta kasvoilla hymy, varma ja voitokas. Siihen yläkulmaan olisi sopinut sururisti, niinkuin oli ison aseman päällikön ja kirkkoherran ja leipurinkin kodissa, heiltäkin oli poika kaatunut, mutta suru oli heillä kokonainen, edes se. Mutta täällä ei. Helvi ristin oli saanut, Helvi, kaksikuukautinen vaimo, eikä äiti, kaksikymmentäkuusivuotinen äiti. Joku muu voisi sellaisesta vääryydestä kantaa pitkää kaunaa."

Ensimmäinen painos 1951. WSOY 1983.

Eeva Joenpellon syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja blogeissa on luettu ahkerasti hänen kirjojaan. Minäkin liityn nyt tähän joukkoon.

Veljen varjo kertoo Helvistä, joka on jäänyt lyhyen avioliiton jälkeen sotaleskeksi. Mutta miten päin pitäisi olla, kun ei oikein osaa surrakaan, jäihän mies lopulta vieraaksi? Samalla tarkastellaan asioita myös lanko Taiston näkökulmasta. Hänen suruaan värittää syvä kateus ja katkeruus veljeä kohtaan, olihan Esko äidin lempilapsi. Nyt sotasankarina hänestä on leivottu suorastaan pyhimys. Lisäksi on vielä vanha kaipuu Helviä kohtaan...

Tämä noin satasivuinen pienromaani oli nopeasti luettu. Se kätkee sisäänsä kuitenkin sivumäärästään huolimatta isoja tarinoita ja tunteita. Esko ei ole sattuneesta syystä enää kertomassa omaa puoltaan tarinasta, mutta eloonjääneiden läheisten näkökulmista avautuu ristiriitainen kuva. Äidille poika on pyhimys, Taistolle kateuden kohde ja kiusaaja, Helville melkein muukalainen. Isä jää taustalle suuren surunsa kanssa, hänen näkemystään pojasta ei avata. Joenpelto kirjoittaa tarkoin vedoin henkilöiden tunteita ja tunnelmia.

Minun kävi hirveästi sääliksi Taistoa, jota selvästi laiminlyötiin perheessä. Äiti oli tuskastuttava, hän oli tehnyt surustaan elämäntehtävänsä ja unohti elävien ihmisten tarpeet. Hurjaa oli myös lukea, miten mustasukkainen äiti oli surustaan, hän halusi omia sen itselleen eikä antaa varsinkaan Helville siitä mitään. Miniän ja anopin välit eivät ole avoimen vihamieliset, mutta pinnan alla kuplii. Helvi yrittää olla mieliksi, muttei millään onnistu. 

Aluksi kirja tuntui minusta vähän tylsältä, mutta sitten totuin Joenpellon rytmiin. Juuri mitään dramaattista ei tapahdu ainakaan ulkoisessa maailmassa, kaikki dramatiikka käydään henkilöiden pään sisällä. Jännite parani kirjan loppua kohden, joten suosittelen tätä pienoisromaania. Tästä oli mielestäni hyvin helppoa aloittaa Joenpeltoon tutustuminen.

Kommentit

Joenpeltoo hyllyssäni, vein yliopistost kun pistivät kiinni suomen opetuksen Göteborgs
Anki sanoi…
Hyvä että ovat tallessa!